Heinäkuun viileydestä

Kesästä on tullut riittävän lämmin. Ja jos lämpötila on noussut liikaa, on apukin ollut lähellä. Tutkijahuoneessani on riittävän hyvä ilmastointi (tai ainakin viereisessä käytävässä), jotta huone pysyy viileänä pahimmallakin helteellä. Eli yksi hyvä lisä sille että työhuone on yliopiston pääkirjaston rakennuksessa.

Koko heinäkuu kuluu - viimeinenkin viikko siitä - työskentelyn merkeissä. Yritän selata mahdollisimman paljon lukusalimateriaalia (lehtiä ja kirjoja) kun vielä niitä työhuoneeseen voi viedä vapaasti. Omassa rauhassa lukeminen on huomattavasti rennompaa kuin yleisessä lukusalissa. Kukaan ei tule valittamaan jos rullaluistelen välillä tuolillani tai päästelen tyhmiä huomautuksia suustani. Eikä myöskään kenkään kurki olkani ylitse jos satun ihan vahingossa välillä selailemaan internetin uutisia ja videoita.

Elokuussa koittaa ankeampi arki, kun pysyvän toimiston sijaan tulen tekemään töitä useammissa kirjastoissa ja kotona. Mutta syksyn lähestyessä pääsen myös matkustelemaan enemmän. Vielä pitäisi jostain löytää hieman rahaa elo-syyskuulle, matka Budapestiin uskontotieteelliseen konferenssiin syö myös rahaa.

Elokuun aikana pyrin myös kuluttamaan aikaa maakunta-arkistossa kirkolliskokousten ja tuomiokapitulien kokousten sekä kiertokirjeiden selaamisessa. Niissä tosin ei niin kauaa vierähdä, kun etsimäni tekstit ovat vain pieni murto-osa niissä mapeissa olevista tavaroista.

Loka-marraskuussa aion apurahan turvin matkustaa Suomessa enemmän, haastatellen muutamia ja tonkien Helsingissä kansallisarkistoja yms. kivaa.

Kunhan nyt säilytään hengissä siihen saakka.

Kylmää kyytiä

Vielä heinäkuun ajan pidän hallussani tutkijanhuonetta Turun yliopiston pääkirjaston kellarissa. Talvella pidin huoneessa ylimääräistä villapaitaa. Kesällä käyn ulkona välillä lämmittelemässä. Eli huone on kohtuullisen viileä, ei kylmä, mutta viileä. Mielenkiintoista asiassa on se, että käyvävässä toimiva tehokas ilmastointi takaa tämän viileyden, mutta silti ei riittävää ilmanvaihtoa itse tutkijanhuoneisiin. No, onneksi on ikkuna jonka voi avata saadakseen välillä raitista ilmaa. Luksusta sekin.

Koko heinäkuun aion tehdä ahkerasti töitä, sillä vielä on monta lehteä ja vanhaa kirjasta selattavana kirjastossa. Kyseiseen huoneeseen voi kantaa myös lukusalilainaksi annettavat tavarat, minkä vuoksi nyt on otollinen aika käydä kaikki nämä läpi. Vaikka saisin tutkijanhuoneen muualta yliopistolta, lukusalilainoja ei pois rakennuksesta voi viedä - eli joutuisin selailemaan niitä lukusalissa.

Reilu 12 tuntia työtä päivässä, näinhän se kesä sujuu.

Ps. Plokin päivitys on jäänyt sairastelujen, kiireiden ja muiden murheiden vuoksi vähemmälle, mutta enköhän tästä vielä tapojani paranna.

Koodaamisen ihanuudesta

Kyselylomakkeiden käsittelyssä kuluu aina aikaa. Jos kyselyjä on tarkoitus käsitellä tietokoneella tilastollisesti, täytyy niiden vastaukset joko olla numerollisessa muodossa tai muuttaa sellaisiksi. Omassa kyselylomakkeessani eniten päänvaivaa tuottavat ammattien koodaamiset numeroiksi. Tilastokeskuksen sivuilta toki saa avuksi hienon, kansainväliseen standardiin pohjautuvan, listan ammateista valmiilla numerovastaavuuksilla. Luetteloon ei kuitenkaan ole kirjoitettu kaikkia yksityiskohtaisia erikoisuuksia, puhumatta vanhoista ammateista (isovanhempien ammatteja kysyttäessä mennään parhaimmillaan yli vuosisata taaksepäin). Mihin esimerkiksi sijoittaisit pienpolttajan? Myöhemmin tulkinnassakin tulee esiin ongelmia myös ammattien arvon muuttumisesta. Oppiipa töitä tehdessä samalla myös eri ammateista eri aikoina, kun täytyy metsästää niitä sekä ymmärtää mistä alasta ja vaativuus- ja koulutustasosta on kysymys.

Kyselyvastausten kirjaamisvaiheen alusta

Aloittaessani kyselyvastauksien tallentamisen yhteiseen tiedostoon tein mielenkiintoisen havainnon. Havainto koski netissä täytetyn kyselyn vastaamisaikoja. Hajonta oli kohtuullinen, mitä selittänee venähtäneessä päässä sekin, että tietokoneella on helppo jättää yksi selainikkuna auki ja palata siihen myöhemmin. Näin ollen pidemmissä vastauksissa - pisin kesti puolitoista tuntia - vastaamiseen ei välttämättä ole mennyt niin pitkä aika kuin mitä lomakesivusto on ollut auki. Suurempi yllätys oli lyhyimmän vastauksen kesto. Yleisin vastausaika - 25-35min - oli jo sekin hyvä tahti vastata kyselyyn, huomattavasti nopeampi kuin paperiversion täyttäneillä koehenkilöillä (jotka tosin keskittyivät osittain myös tutkijan nälvimiseen lomakkeen täyttämisen ohessa). Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Tämä yksilö oli suoriutunut tehtävästä 19 minuutissa. Moni kysely vie varmasti paljon vähemmänkin aikaa, mutta tässä kyseisessä kyselyssä vastauslomakkeessa oli 166 kohtaa ruksittavana tai kirjoitettavana. Tahti on alle seitsemän sekuntia per vastaus. Onhan tuohon varmasti mahdollista vastata nopeamminkin, mutta kysymykset isän äidin kumminkaiman perhetutun ammatista ja uskonnollisuudesta tai moraaliset kysymykset tarkoilla sananmuodoilla eivät ole aina niitä nopeimmin vastattavia.

Vastauksia tuli ruhtinaalliset 132, mistä sitten pitäisi venyttää sopivasti yleistettävissä oleva tutkimustulos.

Positiivisesta tulkinnasta

"When life gives you lemons, make lemonade", sanoo kulunut sanonta. Tätä noudattaakseni päätin tänään yrittää nähdä asioita positiivisemmassa valossa. Eilen luin jännityksensekaisin tuntein apurahapäätöksistä, vain saadakseni selville, etten mitään rahaa saanutkaan. Turhautunein mielin vietin pimenevän iltani synkemmissä ajatuksissa. Mutta tänään oivalsin jotain. Puhuessani asiasta toisen tutkijan kanssa, huomasin toteavani, että pitää nähdä asiat positiivisessa valossa: nimittäin eihän tämä nyt ole ainut pieleen menevä asia elämässä. Kun on kerran paljon muutakin murehdittavaa, niin miksi sitten tästä murehtisi. Miksi murehtisi mistään? Olisi vain. Antaisi kukkien laulaa ja lintujen loistaa väriloistossaan. Nauttisi päivänpaisteen kuulaudesta ja talvi-ilman lämmöstä. Kääntäisi kaikki toisinpäin. Itsepetoksessa kun elämä sujuu paljon euforisemmin. Täytyy vain varoa, ettei liioittele niin paljon, että joku ystävällinen tuttava kehoittaisi hankkiutumaan kuuluisalle Kupittaalle. Anna elämän voittaa, et itse kuitenkaan voi. Pessimistinen optimismi on suomalaisen mielen suurimpia keksintöjä, eikä siihen kukaan muu taitaisi kyetäkään. Tai tuskin edes haluaisi.

stressinsietokyvystä

Jatko-opiskelijan suurin testi ei ole esitarkastus, väitöstilaisuus, ei kirjoittaminen eikä aineistonkeruun haasteet. Todellisen tulikokeensa jatko-opiskelija käy opetellessaan elämään jatkuvan stressin ja epätietoisuuden kanssa. Yhden stressikysymyksen ohitettuaan hän huomaa vain saaneen seuraavan eteensä. Luullessaan ratkaisseen jonkun tutkimuksen oleellisen kysymyksen, alkaa hän miettimään mikä olisi se seuraava muutos kyseiseen linjaan. Suurimmat paineet asettaa kuitenkin elämän suunnittelu varsinaisen työn - väitöskirjatutkimuksen - ohessa. Päästyään eroon perustutkinto-opiskelijan köyhyydestä löytää hän itsensä köyhyyden ja köyhyyden pelon psykedeelisestä ristiaallokosta. Apurahojen metsästys tuo toivon kipinän, joka päätöspäivien lähentyessä nostaa stressin hermotärinän partaalle. Kun vuoden viimeinen apurahakokous koittaa, huomaa paatuneinkin ateisti itsensä iltaisin polvillaan sänkynsä vierestä. Perusopintonsa nopeasti suorittaneilla opintotukioikeutta riittää vielä muutamiksi kuukauksiksi, mutta menot tuppaavat silti nousemaan aiemmista. Etenkin jos opiskelija tekee kenttätyötä ja kyselytutkimuksia, jotka syövät rahaa, tuli sitä tai ei. Rahoituksen loppumisen pelko tuo täydellisyydentavoittelijan mieliin tunteet epäonnistumisen mahdollisuudesta ja ikuisen luuserin maineesta - siitäkin huolimatta, että tutkimusta voi jatkaa muunkin työn ohessa.

Kaikki muu elämän tuoma haasteellisuus lisää vain opiskelijan stressiä. Terveyden ollessa kyseessä kurjuus maksimoituu, koska pienestä rahoituksesta pitäisi vielä uhrata tutkimustakin tärkeämmälle asialle, omalle terveydelle. Kunnallisen terveydenhoidon hitaus vain pidentää piinaa, koska vaikka asioita tutkitaan, on se moninverroin hitaampaa kuin yksityisellä puolella - johon opiskelijalla ei ole varaa.

Ensi viikolla on tämän vuoden viimeinen apurahapäätös tulossa. Sen ohessa toivoisi että lääkäri apulaisineen löytäisi omaa terveyttä piinanneeseen reistailuun jotain positiivista tulevaisuutta. Sitä odotellessa.

Kirjoittamisessa kehittymisestä

Kaiken täydellisyyteni keskellä olen pitänyt itselläni oikeuden olla vajavainen ainakin jossakin kohden. Yleisesti olen harrastanut tätä vajavaisuuden oikeuttani kirjoittamisen lahjassa. Pidän edelleenkin kiinni tästä armoituksesta, mutta silti olen joutunut huomaamaan olevani taipuvainen unohtamaan vakaumukseni. Kirjoittaessani tällä hetkellä pakollista pullaa, vaikkakin kiinnostavaa, seminaarityötä, huomaan kauhukseni, että olen oppinut käyttämään sanoja tavalla, jolla pääsen kirjoittamisessa nopeammin eteenpäin kuin viitisenkin vuotta sitten. Tieteellinen tekstihän on usein sitä, että laitetaan "oikeita sanoja" oikeaan järjestykseen, jolloin kaikkiluulevat professorit ja assistentit ajattelevat lukevansa jotain taivaallista. Täydellisyyttä en edes halua tavoitella kirjoittamisessa, koska silloin pitäisi ensinnäkin opetella kaiken maailman ihmeellisiä nippelitietoja ja toiseksi luopua kielenkäytön vapaasta ja boheemista tavasta. Viva la revolucion e hombre loco!

Väsynyt kirjoittaja häipyy nyt kyllä tekemään vaihteeksi jotain aivan muuta kuin kirjoittamaan tai lukemaan...