Viilauksesta ja pilkun lähentelemisyrityksistä

Parhaillaan viimeistelen ahkerasti väitöskirjani käsikirjoitusta. Toiveissa on saada käsikirjoitus valmiiksi esitarkastusta varten vielä ennen kesää. Tämä toive näyttää olevan realistinen, mutta vaatii edelleen paljon töitä. Suuret linjat ovat jo paikallaan, mutta nyt on vuorossa argumentoinnin tähdentäminen ja parantaminen sekä yksityiskohtien, viittausten sekä kirjoitusasun kohennus. Pieneen ja pikkutarkkaan työhön saa kulumaan aikaa ja kärsivällisyyttä hyvinkin lahjakkaasti. Toivottavasti lopputuloksena on katseen- ja tarkastelunkestävä väitöskirja. Tässä vaiheessa, kun vielä työstän kirjoitusta, olo on välillä kahtiajakoinen: toisaalta ihmettelen, kuka on kirjoittanut näin poukkoilevaa tekstiä, toisaalta ihmettelen, olenko oikeasti osannut kirjoittaa jotain noin jännää ja fiksua. Kaikesta päätellen koulutus ja itsensä aktiivinen kehittäminen on tuottanut tulosta, ja voinen hetkisen päästä kutsua itseäni jo täysiveriseksi ammattilaiseksi. Sitä odotellessa käyn intiimiin suhteeseen pilkkujen kanssa - niiden täytyy osua kohdilleen.

Ps. Monista lupauksistani ja toivestani huolimatta plokini päivittyy edelleen turhan satunnaisesti. En lupaa, mutta yritän jatkossa enemmän.

Henkilökohtaisesta asiantuntijuudesta

Kysymys nousi esiin ollessani Turkissa viime maaliskuussa. Minulle esitettiin kysymys, jossa tiedusteltiin henkilökohtaista mielipidettäni. Yllätyksekseni huomasin aivoni väljien rattaiden lyövän tyhjää, jättävän muutaman työnnön välittymättä. Ei sen puolesta ettenkö olisi pystynyt vastaamaan jotain, vaan siihen että kysymys henkilökohtaisuudesta yllätti minut täysin.

Koska kysymys koski omaa tutkimusalaani, olisin voinut antaa siihen useamman vastauksen siitä mitä muut ovat asiasta mieltä. Olisin voinut selittää miksi asiasta ollaan montaa eri mieltä. Olisin voinut jäljittää prosesseja joilla kyseisiin lopputuloksiin päädyttäisiin mitä erilaisimmista lähtökohdista. Mutta mikä oma henkilökohtainen mielipiteeni asiasta oli? Henkilökohtainen? Eli lähellä oleva ja jotenkin itseeni sidoksissa oleva mielipide? Sellaista ei yhteen lauseeseen olisi voinut sanoa. Ja koska kyseessä ei ollut neljän opintopisteen kurssi vaan rento ja puolihuolimaton ajatustenvaihto, annoin vastaukseksi EOS-ää. En osaa sanoa.

Asiantuntijalla on omasta erityisosaamisalueestaan paljon asiantuntemusta ja asiantuntijalausuntoja taskunsa syövereissä. Mutta ovatko nämä asiantuntijafraasit henkilökohtaisia? Onko kliininen ja käsitelty lausunto osa minua? Analyyttisenä mielipidetehtaana vastaus voisi olla kyllä. Mutta haluanko olla analyyttinen mielipidetehdas? Tällä keinolla tutkija kyllä etäännyttää itsensä mahdollisimman objektiiviseen asemaan, mutta lopputulos voi olla byrokraattinen painajainen. Parannuskeinona kyseiseen ongelmaan tarjoaisin lomaa. Mutta ei minkä tahansa kaltaista lomaa, vaan ajattelulomaa, jossa tutkija voisi tutkimuksen jälkeen pohtia asiantuntijuuttaan aiheesta tunteidensa kannalta. Ehkä kirjoittaa muutama pateettinen kirjoitus säälittävästä tuntevasta tutkijasta, joka hetkeksi asettui kuolevaisten jalkineisiin ja eli hetken heidän tasollaan.

Asiantuntija on tiensä valinnut ja se on joskus pelottavan analyyttinen. Ihmisyyttään ei hänen kuitenkaan tule unhoittaman, sillä se vieraannuttaisi hänet sekä tutkimuksestaan että yleisöstään. Tutkijan täytyy olla siis jossain määrin jakomielitautinen, kykenevä sekä kylmän asiantuntevaan lausuntoon että sen reflektointiin oman järkensä vaalimisen vuoksi. Onnea vain tuollekin tuhoon tuomitulle urakalle. Kunhan nyt muistaisi olevansa kuolevainen, erehtyväinen ja tiedon suhteen rajallinen. Sillä pääsee jo pitkälle. Joskus on ihan perusteltua sanoa EOS.

'Saisiko maisterille olla kahvia' -asenteesta

Heräsin tänään todellisuuteen. Jos nimittäin on niin autuaasti, että olen enää vajaan vuoden "vain" maisteri, niin siitähän toki pitää ottaa kaikki irti. Luultavasti alan vaatimaan kaikkia puhuttelemaan minua "maisteri Mantsinen" -tittelillä. Hyviltä ystäviltä en ehkä silti tuota vaadi - he voivat puhutella minua "maisteri Teemu" -tittelillä.

Hieman vakavammin puhuttuna, en nyt sentään tällaisia vaadi. Mutta nykyisenä maisteritehtailun aikakautena maisterismi ja maisteriuden merkitys on sangen piiloitettu asia. Toki sillä saa pätevyyttä työnhaussa ja muissa virallisissa yhteyksissä, mutta poissa ovat ne Suomi-filmin nostalgisoimat dialogit tyyliin "saisiko maisterille olla kahvia". Ehkä tätä pitäisi itse viljellä enemmän. Meidän maisterien kesken - omien kollegoiden parissa - olen vaivihkaa asiaa yrittänyt huumorilla viljellä. Huumoriksi se on tarkoitettu, sisäpiirivitsit kun ovat niin akateemisia. Vai mitä ajattelette siitä kun laitoksen kevätpippaloissa tokaisin asettuessani nurmikolle istumaan, että tähän on vaikea asemoitua, johon kansatieteilijä kysyi, eivätkö uskontotieteilijät osaa olla kentällä. Heh, eheh, heh, huoh. Tunnustan että nauroin ihan vilpittömästi.

Maisteri kiittää lukijoita ja poistuu maisterehtimaan.

Käsikirjoitusversiohkosta

On tullut aika. Nimittäin sen, että väitöskirja on nähnyt jo ensimmäisen kokonaiskuvan itsestään. Vaikkakin versio on vielä haalea kuva siitä miltä lopullinen työ tulee näyttämään, on kokonaisuutta kivempi katsella kuin hajanaisia tekstinpätkiä. Viimeiset kuukaudet tämän kanssa on tehty työtä, ja nyt se on kokonaisuus. Vielä sen kanssa tulen tekemään työtä seuraavat kuukaudet, mutta väitöstilaisuus häämöttää jo vajaan vuoden päässä, jos tahti tällaisena säilyy.

Tällä hetkellä käsikirjoitus on ohjaajilla luettavana, jotta he voivat sen tylysti lytätä sitä rakentavasti kommentoida. Joitakin parannuksia siihen on tehtävä, etupäätä keventää sen verran että se lähtee lentoon ja loppupäätä leventää, niin että liito mahdollistuu. Mutta kyllä tästä jo uskaltaa sanoa, että työssä on joitakin pätkiä jotka käyvät ihan tieteellisestä tekstistä.

Sillä aikaa kun odottelen kommentteja, kirjoitan artikkeleita tutkimuksesta. Erilaiset tieteelliset journaalit voivat pian hylätä hienoja runokokoelmiani, kun niitä alan jossain vaiheessa lähettelemään ympäri maailmaa. Sanottavaahan minulla kyllä on, toivottavaa on että olisi myös kuulijoita. Kirjoitan sekä suomeksi että enklanniksi - ruotsiksi ei kieleni uskaltaudu taipua. Toivon mukaan CV:n julkaisuosio paisuu ensi vuoden loppuun mennessä useammalla artiklalla.

Yksityisen julkisuudesta ja julkisen yksityisyydestä uskonnossa

Tänään 25.9. Lancasterin yliopiston professori Kim Knott luennoi uskonnon maantieteestä Turun yliopiston opiskelijoille ja muille kiinnostuneille. Keskustelu herätti hitaita aivojani miettimään Turun uskonnollisen maaston epätasaisia kohoumia. Kuten mainitsin keskustelussa, turkulaisessa ja suomalaisessa maisemassa luterilaiset kirkot hallitsevat maisemaa, muiden uskontojen pysyessä taustalla, osin kätkettyinä ja piilossa. Perääni kommentoinut Terhi Utriainen Helsingin yliopistosta mainitsi myös maaston värittyvän ruumiillisin symbolein, kuten korujen ja vaatetuksen avulla.

Tämä asetelma pyöräyttää suomalaisen uskonnollisen maaston hyvin mielenkiintoiseksi. Koska maahanmuuttajavähemmistöt kuljettavat uskontoaan mukanaan, esimerkiksi vaatetuksessa, heidän ruumiillinen uskontonsa on hyvin näkyvää. Toisin on tavallisilla luterilaisilla, joiden uskonto näkyy ulkoisissa symboleissa korkeintaan vahingossa vilahtavassa ristissä. Yksityinen uskonto on näin luterilaisilla yksityistä, mutta esimerkiksi muslimeilla hyvinkin julkista. Tässä ei ole vielä sinänsä mitään uutta. Mutta mielenkiintoisemmaksi asetelma kääntyy, kun tarkastellaan julkista uskontoa. 

Turun moskeija sijaitsee kerrostalossa ja sen sisäänkäynti on sisäpihalla. Mikään kyltti ei vihjaa kadulla kävelijää moskeijan olemassaolosta saati sijainnista. Porttikongin vieressä on kyllä kyltti. Mutta siinä ei suinkaan lue 'moskeija', vaan 'tanssiteatteri'. Jokainen ulkopuolinen tuntee astuvansa yksityisen tilan  puolelle, jos pyrkii moskeijaan. Luterilaiset kirkot sen sijaan ovat hyvin esillä ja erittäin julkisia näkyvyydeltään. Näin julkinen uskonto on luterilaisilla julkista ja alituiseen esillä, mutta muslimeilla Turussa hyvin yksityistä ja suojeltua - uskonnollisen maantieteen näkökulmasta.

Luterilaisen uskonnon julkinen näyttävyys on toki seurausta pitkästä historiasta, jonka aikana kirkko on hankkinut monopoliaseman paitsi enemmistön uskontona, myös kaupunkimaisemassa. Kirkot hallitsevat kaupunkimaisemaa edelleen, vaikka yksityinen uskonto on ajautunut hyvin yksityiseksi. Yksityisyyden korostumista selittää osaltaan kulttuurin muuttuminen kaupungistumisen myötä. Kyläyhteisöjen läheisyys vaihtui kaupunkimaiseman erillisiin lohkoihin, kunkin perheen varjellessa omaa kotiaan omana tilanaan. Sopulisuomalaisten sosiaalinen sopimusyhteisöllisyys kylissä vaihtui sosiaaliseen sopimukseen yksityisyydestä. Osasyyn henkilökohtaisen uskonnon yksityisyydestä saa myös suomalais-protestanttisen eetoksen yksilön uskoa ja pelastusta painottava aate. Koko perhekunnan pelastumisen sijasta yksilö on se pelastuva yksikkö.

Jos taas seurataan maahanmuuttajamuslimeja heidän perinneympäristössään - esimerkiksi Turkissa - voidaan havaita suuri ero uskontoperinteissä. Turkkilainen niinsanottu maallinen muslimivaltio pyrkii pitämään politiikkaa ja uskontoa erillään, mutta julkista ja uskontoa ei pidetä erillään. Minareettien rukouskutsut pitävät huolen, että uskonto näkyy ja kuuluu. Yksilöiden uskonto puolestaan on hyvin maastoutunutta, arkipäiväistä. Vahvasti asuillaan uskoa symboloivat ovat rannikoiden kaupungeissa vähemmistössä. Uskonto näkyy vasta arkipäivän sisäistetyissä käytännöissä, kuten sianlihan karttamisessa ja alkoholin nauttimisessa vasta auringon laskettua.

Mutta kun tarkastelee muslimeita Turussa, heidän uskontoaan ei näe julkisessa maisemassa ollenkaan. Sen sijaan yksityisen uskonnon puolella vaatetus paljastaa enemmistön musliminaisista muslimeiksi - ei yleensä täyshunnun kanssa vaan hillitymmin keinoin, kuitenkin suomalaisista erottuen. Vieraan kulttuurin keskellä sisäistetytkin tavat nousevat julkisiksi, koska ne näkyvät erilaisina laajan massan keskellä. Tämä voi puolestaan lisätä tunnetta muslimien vaikutuksen lisääntymisestä, vaikka tosiasiassa heidän uskontonsa saattaa kokonaisuudessaan olla piilotetumpaa Suomessa kuin esi-isiensä maassa, esimerkiksi Turkissa.

Lopusta

Elokuun EASR:n konferenssin aiheena oli "ends and beginnings", mikä tuotti olemattomasti vaivaa helluntailaisuuden tutkijalle päättää, mistä pitää oma esitys liittyen omaan tutkimusaiheeseen. Hellureilla loppu on ollut aina käsillä, mielessä, puheissa, ajatuksissa, edessä, tulossa, akuutti, ja niin edelleen. Koko uuden helluntain ajatus lähti aikoinaan siitä, että - profeetta joelia lainaten - "viimeisinä päivinä minä [Jumala] olen vuodattava henkeni". Eli koko helluntailiikehdintä on pohjautunut siihen ideaan, että tätä juttua seuraa sitten loppu. Ainakin tämän syntisen ja saastaisen aikakauden loppu, minkä jälkeen - tai siinä lopussa nimenomaan - Jeesus tulee ja kaikki on kuin kukkaisniityllä.

Suomalainen viimeisten päivien odotus oli suomalaisen maltillista verrattuna amerikkalaisiin helluntailaisiin. Valloissa profetointi oli vallatonta ja niiden tähtäin osui myös koko yhteiskunnan tuomioon, jolloin maailmansota nähtiin Jumalan tuomiona maallisille valtioille. Suomessa hysteria keskittyi yksilöihin, erottaen pyhät ja pahat sekä toivoen näiden pahojenkin tulevan hyvien puolelle. Suomalainen helluntai-eskatologia säilyi kohtuullisen kotimaisena aina 70-luvulle, jolloin hellureiden kustantamon avustamana innostus paisui kuin sadan gramman hiivan ja puolen litran maidon pullataikina. Hal Lindsayn kirjat myivät kymmeniä tuhansia ja niiden maine levisi herätysliikkeen ulkopuolellekin. Elokuvien ja perinteisempien tehosteiden myötä yksi sukupolvi kasvatettiin olemaan aina valmis, koska muuten jäisi rannalle ja pedon kynsiin.

Samaan aikaan sama sukupolvi hellureita kouluttautui suomalaisittainkin esimerkillisesti, ja liike alkoi keskiluokkaistumiskehityksensä. Ne jotka eivät traumatisoineet, usein vain kasvoivat, osin koulutuksen ja tiedon lisääntymisen myötä, katsomaan maailmaa vähemmän radikaalein silmin. Nämä kaksi kehitystä ovat saaneet aikaan sen, että suuri osa nyt keski-ikään ehtineitä hellureita karttavat lopun aikojen yksityiskohtaista käsittelyä. Pieni joukko käsittelee omaa historiaansa pyrkimällä tulkitsemaan uudelleen Ilmestyskirjaa ja muita lopun ajan proosanpätkiä. Mutta tämä joukko on lähinnä pieni harrastajaporukka. Suurempi ryhmä muodostuu niistä, jotka joko vaikenevat asiasta kokonaan tai sivuuttavat sen vähin äänin. Loppu on edelleen heidänkin helluntailaisuudessaan, mutta siitä ei juuri kannata puhua, ettei elämä järky. Tai jos puhutaan, niin ihan vähän vain.

Näiden keskiluokkaisten ja keski-ikäisten hiljaisten helluntailaisten vaikeneminen jää helposti niiden äänten alle, jotka vielä innokkaasti kiistelevät lopun ajoista. Vanhemmat sukupolvet ovat sisäistäneet lopunaikojen tärkeyden omaan uskonnolliseen identiteettiinsä. Nuoret taas ovat nuoria, ja kiinnostuvat herkästi fiktiosta - ja myös lopun ajan mahdollisista skenaarioista. Mutta on huomioitava, että tämä hiljainen keski-ikään saapunut joukko on saavuttamassa tai saavuttanut jo nyt useita johtopaikkoja helluntaiherätyksessä. Sen vuoksi on mielenkiintoista nähdä, minkälainen eskatologia liikkeellä tulevaisuudessa on. Mahdollisesti mainitsemani harrastajien joukko saa äänensä kuuluviin yhä paremmin - onhan tästä kirjojakin jo olemassa. Koska tämä uudelleentulkinta karsii mielikuvituksellisia rönsyjä ja pyrkii perustelemaan kouluttautuneillekin ymmärrettävillä tavoilla omaa näkemystään, on se vahva ehdokas tulevaisuuden suunnannäyttäjäksi helluntaiherätyksessä.

Keskiluokkaisempi helluntailainen ei tarvitse loppua aivan vielä, ainakaan välttämättä.

(Ps. Aiheesta on tarkoitus kehittää parempi ja perustellumpi artikkeli myöhemmin määrittelemättömänä ajankohtana - enklanniksi.)

Konferensseista

Viime kuussa vietin aikaani Tukholmassa, ihan työasioilla. Tänä vuonna EASR:n (European Association for the Study of Religion) konferenssi pidettiin Södertornin Högskolanissa (huomaa oikeahko taivutus). Paikalla oli runsaasti eurooppalaisia uskontotieteilijöitä, sekä ruotsalaisia. Kaikkialle nekin ehtivät. Viime vuonna osallistuin myös EASR:n konferenssiin, sillä kertaa syyskuisen helteisessä Budapestissa. Konferenssit olivat kokemuksina hyvin erilaisia, mutta molemmat antoisia, omilla tavoillaan.

Budapestin konferenssin yhteydessä vietin myös muutaman ylimääräisen päivän, ja piipahdin Wienissä ja Bratislavassa. Näin työmatkaan yhdistyi myös kaupallisempi matkailu, jossa kävin kannattamassa erinäisiä paikallisia yrityksiä. Samalla tuli nähtyä muinaisen Itävalta-Unkarin kaikki kolme suurta hallintokaupunkia yhdellä matkalla. Suosittelen samantyylistä matkaa, jos joku joskus siitä kiinnostuu. Tukholman konferenssista lähdin taas pois päivän etukäteen. Liikaa ruotsalaisia.... tai sitten paljon pienempi matkabudjetti. Ja onhan se Tukholma jo nähty.

Budapest oli ensimmäinen kansainvälinen konferenssi ulkomailla, johon osallistuin ja jossa esittelin myös omaa tutkimustani. Mitään suurta keskusteluvyöryä ei tuo esitys saanut aikaan, mutta jostain se on aloitettava tuokin pr-työ. Sain kuitenkin joitakin kontakteja aikaan eri tutkijoihin. Sen lisäksi tietenkin pääsin tutustumaan eri maissa tehtäviin tutkimuksiin ja tutkijoihin. Näin konferenssi ei ollut hukkaan heitetty tilaisuus, vaan antoisa matka. Suurten konferenssien ongelma on se, että osanottajien tutkimus- ja kiinnostuksen aiheet levittäytyvät niin laajalle, etteivät intressit aina kohtaa - ja siksi keskustelu sessioissa voi jäädä heikoksi. Tukholman konferenssissa kiinnostus, tutkimusintressit sekä kontaktien luomiset keskittyivät juuri samaan tilanteeseen, sessioon jossa oman esitykseni sönkötin enklannilla (kieli oli vielä Suomessa, josta aamulaivalla tulin). Ensimmäisen session jälkeen pystyin rentoutumaan täysin, koska minimivaatimukset konferenssin onnistumiselle olivat täyttyneet.

 Kuva avajaisrituaaleista, sekä suorittajista (yllä) että vastaanottajista (alla).

Omien primaari-intressien lisäksi oli erityisen mielenkiintoista kuunnella ruotsalaisen uskontotieteen ja uskonnon tutkimuksen tilasta. Vaikka lahti välillä on pieni, on etäisyys usein turhan suuri. Toivottavasti tulevaisuudessa voisin tehdä jonkinlaista yhteistyötä paikallisten kollegojen kanssa. Yksi tällainen projekti voisi olla tutkia lahden yli matkustavia ja molemmin puolin 'järveä' sukuloivia ihmisiä - heidän identiteettiään, kansalaisuus-ajatteluaan ja uskontoperinteitään.

Ensi vuonna samainen konferenssi olisi Liverpoolissa. Näillä näkymin se jäisi allekirjoittaneelta väliin. Sen korvikkeeksi pitäisi kaiketi metsästää kotimaisia konferensseja. Tai jotain. On siinä konferensseilussa omat hyvät puolensa - ainakin silloin jos intressit voidaan aktuaalisesti kompensoida relevanteilla tuloksilla.