Tutkimusaineiston koomisuudesta

Tieteellinen tutkimus on vakavaa puuhaa, eikä reaalimaailmaa havannoiva ihminen kohtaa työssään kuin arkista elämän karua, monotonista faktatietoa. Ja katinkontit. Etnografista kenttätyötä tekevä saa tottua urallaan siihen, että hänen täytyy harjoittaa pokan pitämistä tavan takaa. Tahattomasti koomiset lipsaukset, omien persoonallisten tulkintojen ja näkökulmien kirjo huimaa joskus heikomman päätä. Tunneskaala voi vaihdella kauhusta ja kammotuksesta kontrolloimattomiin naurunpyrskäyksiin ja estottomiin hysteriakohtauksiin. Mutta koska tutkittavat ihmiset elävät omaa todellisuuttaan täysin tyytyväisinä ja usein vailla sen suurempia häpeilemisiä oman maailmankuvansa näyttäytymisestä erikoisena toisesta näkökulmasta, tutkijan täytyy pitää naamansa kohtuullisen peruslukemilla. Pieni myötäily on usein hyväksi, koska se rohkaisee esimerkiksi haastateltavan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan avoimemmin. Liian suuret tunnepurkaukset voivat toisaalta lukita tilanteen, etenkin jos reaktio on päinvastainen, kuin mitä informantti itse olettaa kertomuksellaan saavansa aikaan.

Haastatteluja ja sosiaalista havainnointia huomattavasti helpompi tilanne on kirjoitettujen lähteiden selaaminen. Omassa tutkijahuoneessa voi reagoida vapaammin ja nauraa antaumuksella maailman nurinkurisuudelle. Joissakin tilantessa toki haastateltavat itsekin tunnistavat ja osoittavat menneiden tulkintojensa ja kokemustensa koomisuuden. Yksi tällainen kertomus, jonka informanttini kertoi, koski helluntailaisten pilkuntarkkaa Raamatun ohjeiden toteuttamista - ennen 1950-lukua. Koska Raamatussa sanotaan selkeästi, ettei vanhurskas istu siellä missä pilkkaajat istuvat, ottivat innokkaat uskovat sanasta sen kuuluisan Vaarin ja todistivat uskostaan seisomalla. Näin esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tunnollinen helluntailainen seisoi ja vastaili kohteliaasti hämmästelevälle lääkärille, mikä mahtaisi häntä vaivata - sen lisäksi että istuminen ei näyttäynyt oikein luonnistuvan. "Olkaa hyvä ja istukaa - Kiitos, mutta seison mieluummin - Onko teillä jokin istumista vaikeuttava vaiva - Ei toki herra lääkäri - Istukaa toki, niin katsotaan sitä polvea - Mutta lupaattehan, ettette pilkkaa polveani, herra lääkäri..."

Koomisuutta toisaalta pelätään joskus aivan suotta. Jos uskonnollinen liike on jo hieman vanhempi, sen jäsenet usein tunnistavat ja nauravat itsekin omalle innokkuudelleen ja harmittomille ylilyönneille. Päinvastaisissakin kokemuksissa itsekritiikki voi joskus tutkijan yllättää: vaikka menneitä virheitä ei mielellään toreilla toitotella, nekin voidaan joissakin liikkeissä tunnustaa avoimen rehellisesti, kun tilaisuus siihen on käsillä. Koomisista tilanteista voidaan toki tehdä sekä huumoria että pilkkaa. Näiden kahden erottaminen on tärkeää, ja tutkijan tulisi tähän asennoitua ainakin jossain määrin tutkittavien ehdoilla. Inhimillisen tiedon välittäjä ja lisääjä - tutkija - ei ole työnsä puolesta muuttamassa tutkittaviaan, vaan tekemässä maailmaa ymmärrettäväksi ja helpommaksi lähestyä. Tässä huumori voi oikein käytettynä avata turhia ennakkoluuloja sekä asenteita, jolloin uutta kohdetta voidaan lähestyä avoimemmin, ilman turhia jäykistelyjä.

On toki tilanteita sekä kokemuksia, jotka herättävät kysymyksen kriittisen ja emansipatorisen tutkimuksen tarpeesta. Mutta se on jo toinen seikka sekä toisen kirjoituksen paikka se. Joskus on hyvä pitää hetken positiivista virettä yllä - etenkin totisten suomalaisten tutkijoiden.

Loman tarpeellisuudesta

Saatuani väitöskirjan pois käsistäni esitarkastajille, koitti vihdoin aika lomalle. Ensimmäinen kunnollinen loma ja vapaa neljään vuoteen tuli tarpeen. Viimeisten kahden kuukauden ajan valittu työtahti alkoi tuntumaan koko kehossa, väsymyksen pyrkiessä valloittamaan muuten niin aurinkoisen ja pirteän (hmm...) olemukseni. Apurahatutkijalla ei virallisesti ole loma-aikoja, mutta toisaalta ei virallisesti myöskään määrättyjä työaikoja. Ainoastaan sovitut lopputulokset on apurahakauden aikana mielellään suoritettava, jotta rahoittajat ovat tyytyväisiä ja rahoittavat tutkimusta vastakin. Koska oma tahtini on ollut suhteellisen ripeä, katsoin pystyväni keskeyttämään työnteon muutamaksi viikoksi ilman, että aikataulu kärsisi. Päätyölleni eli väitöskirjalle en tässä vaiheessa voi tehdä mitään ja muut kirjoitusprojektit (artikkelit ja kirja-arvostelut) ovat jo kehitteillä. Näistä lähtökohdista sekä ylettömästä väsymyksestä johtuen lähdin tyytyväisenä lomalle.

Alunperin tarkoitukseni oli pitää kolme viikkoa taukoa. Kolmen viikon jälkeen kuitenkin totesin, että väsymys roikkui edelleen mukana, joten loma venähti neljäksi viikoksi. Vaikka olen pitänyt itseäni väitöskirjan kirjoittamisvaiheessakin äärettömän laiskana, omatuntoni ei kuitenkaan soimannut ylimääräisistä velttoilupäivistä. Päinvastoin, olin onnistunut paaduttamaan omatuntoni laiskuusmittarin ja ilman ylimääräistä hälytyskelloa uinuin vielä yhden viikon ylimääräistä. Mikään aktiiviloma ei tällä kertaa tullut kyseeseen, vaan elämä soljui hidastettuna lähes kuukauden. Yksi Turkin-matka välissä sujui tyhjäkäynnin suomalla energialla ja mieli virkistyi.

Nyt loman jälkeen työ jatkuu ja kirjoittaminen on lähtenyt uudelleen käyntiin. Ajatusvapaa loma piti aivot syväjäädytettyinä ja nyt on aika herättää harmaat, valkoiset ja muunväriset aivosolut kehittelemään maailmaa mullistavia ja mullistamattomia ajatuksia. Kesä on teoreettisesti vasta hieman yli puolivälissä, joten syksyn suuria ja pieniä saavutuksia on hyvä alkaa jo hahmottelemaan.

Uusia lomia odotellessa ja vieteriä jälleen kiristellessä...

"Esitarkastuslomasta"

Kesäkuussa sain luovutettua väitöskirjani esitarkastajille. Tämä tarkoittaa sitä, että kesän ajan käsikirjoituksen parissa saavat hikoilla muut kuin minä. Parhaani mukaan olen pyrkinyt pitämään lomaa kaikenlaisesta ajattelusta, vaikka se onkin osoittautunut vaikeaksi. Alunperin kolmen viikon kesälomaksi suunniteltu tauko on venähtänyt kohta neljän viikon tauoksi, mutta eipä tässä kiire juuri nyt olekaan.

Syyskuussa voin taas jännittää väitöskirjani parissa, mutta nyt on parasta keskittyä muihin asioihin. Ensin lomailuun ja sen jälkeen muiden tekstien kirjoittamiseen.

Viimeisten päivien väsymyksestä

Väitöskirja olisi tarkoitus tulostaa ensi viikolla esitarkastajille kritisoitavaksi, pilkattavaksi ja naurettavaksi. Tämän jälkeen se olisi tarkoitus asettaa julkisen yleisen halveksunnan kohteeksi väitöstilaisuudessa syksyllä.

Mutta sitä ennen, ennen ensi viikkoa, väitöskirjaan pitäisi tehdä vielä kahteen lukuun joitakin muokkauksia. Työ on sellainen, minkä pystyy täysin tekemään kahdessa-neljässä päivässä, eli loppu häämöttää. Mutta tästä lopusta huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia (koska loppu tarkoittaa myös pitkää matkaa takana), koin tänään uupumuksen aiheuttaman mentaalisen kirjoituskrampin. Kävipä myös mielessä, "onko pakko muokata väitöskirja paremmaksi, jos ei tahdo", kuuluisiin infantiileihin ilmaisuihin viitaten. Lomalle ehdin vasta ensi kuussa, mutta se tulee tarpeeseen. Viimeisinä viikkoina olen kotiini kahdeksan-yhdeksän aikoihin päästyäni vaipunut hitaasti mutta varmasti koomaan, jaksamatta tehdä mitään sen tähdellisempää. Silti, tai ehkä paremminkin siksi, on parasta uskoa, että loppuvuonna saavutettava tutkinto on kaiken sen rehkimisen ja väsymisen arvoinen. Voin myös tuleville tohtoriopiskelijoille valistaa, että jos tahtoo pyrkiä yliopiston tavoiteaikoihin, ja samalla tehdä työnsä hyvin, väsymys on väistämätön sivutuote.

Kohta kahdeksan vuoden opiskeluputki on loppusuoralla ja uusi putki odottaa. Hakemus on jo lähetetty yhteen post doc -tutkimuksen apurahaan ja syksyllä lähtee myös muita hakemuksia. Ja loppu on legendaarista kirjoittamatonta tulevaisuutta.

Mutta tänään ajattelin ottaa rennommin ja hakea inspiraatiota: istua Aurajoen rannan terasseilla ja katsella luontoa, ihmisiä sekä kaupunkielämää. Rentoutumisen kautta pyrin löytämään inspiraation, jolla voitan viimeisten päivien väsymyksen ja kirjoitan viimeiset kappaleet hurmoksensekaisessa glooriassa, tieteen airueiden ja taivaan enkeleiden säestäessä sulosoinnuillaan yhtä ihmishistorian merkkipaalun täyttymistä ja ajattelun käänteentekevää murrosta.... No jos nyt vain kirjoittaisi yhden opinnäytteen, eikä ottaisi moisia paineita.

Vanhan viimeistelystä ja uuden valmistelusta

Kovalla tohinalla viimeistelen tällä ja ensi viikolla väitöskirjani käsikirjoitusta. Kahden viikon päästä sen pitäisi lähteä esitarkastukseen, joten voimia ei tee edes mieli säästellä. Mutta siinä ohessa on jo suunniteltava tulevia. Lähetinkin tänään ensimmäisen post doc -tutkimuksen apurahahakemuksen Wihurille. Syksyllä olisi tarkoitus hakea muutakin rahaa ja ehkä isompiinkin projekteihin. Mutta niistä silloin lisää.

Parin viikon ajan pääasia on väitöskirjan käsikirjoitus, jonka hiominen on loppusuoralla. Vielä vähän jos, no ehkä tuosta tuota, tämä ei nyt käy, pikkasen pois tuosta ja tuonne lisää. Siinäpä ne mietteet tiivistetysti. Jäljen on oltava hyvää, sillä vähempään en tyydy. Voi toki olla, että eläkkeelle ehtiessäni nauran oman väitöskirjani maan rakoon naiivina ja heppoisena. No, olisinpahan silloin edes oppinut elämässä jotain ja tullut paremmaksi, joten toivottavasti naurankin.

Toukokuun kunniaksi sain työpisteen yliopiston tiloista, Sirkkalan Historicumista. Jaan huoneen viiden muun tutkijan kanssa ja toistaiseksi porukka on osoittautunut leppoisan mukavaksi. Melkein rupeaa paineita tulemaan omasta käyttäytymisestäni, hihittelen yksinäni ja hönisen outoja... No ehkä nyt ei sentään. Työpiste ja oma työkone kuitenkin auttaa suunnattoman paljon väitöskirjan viimeistelyvaiheen joutuisaa etenemistä. Useimmiten olen viimeinen työhuoneessa, muiden lähtiessä viimeistään kuudelta kotiin. Heillä on kai se "elämä", joka minunkin pitäisi hankkia, kunhan tämän väitöskirjan saan valmiiksi.

Mutta ehtiihän sitä sosiaalista elämää olla väitöskirjan jälkeenkin, eihän siihen enää kauaa ole... eihän...

Kirjojen hamstraamisesta

Eräs kollegani tokaisi pari viikkoa sitten, nähdessäni kirjaostokseni sosiologipäivillä: hamstraaja. Vaikka kyseessä oli humoristinen heitto, on siinä kenties joku totuuden siemen. Vaikka en ole lähelläkään sellaista tilaa, että minut voitaisiin ilmoittaa tv-ohjelmaan "hoarders", tapani ja tavoitteeni on kuitenkin kerätä kirjoja runsain määrin. Kirjojen keräämiseen on silti omat kriteerinsä, mitä tahansa kirjoja en suinkaan keräile. Kyseessä on 99-prosenttisesti ammattikirjallisuus, johon luen myös harrastuksen vuoksi ostetut historiakirjat. Kirjastoni on vähäisen apurahamäärän vuoksi vieläkin vajaan 700 niteen hyllyrivi, mutta parannusta on odotettavissa. Tämä luo toisaalta paineita tulevaan asunnonetsintään, kun joudun tästä asunnosta luopumaan kahden vuoden sisällä (ylioppilaskyläsäätiön asunto jatko-opiskelijan statuksen omaavalle). Jos asuntoon ei mahdu 4m x 2,7m kirjahyllyä, on se auttamattoman pieni asunnoksi. Ja hieman kasvuvaraakin pitää olla.

Mutta merkittävämpi hamstraustilanne liittyy kuitenkin suoraan väitöskirjan kirjoittamiseen ja muihin kirjastoihin. Käsikirjoitusta työstäessäni olen haalinut ruokapöydälleni parisataa teosta muista kirjastoista. Turun yliopiston kirjaston kirjoja on lainassa vaivaiset 184, ja lisäksi muutamia Åbo Akademista, Donnerska Institutilta ja Kaupunginkirjastosta. Kesäkuussa voinen luopua osasta kirjoja, kun väitöskirja on esitarkastuksessa. Mutta sitä ennen - kai sitä vielä muutaman kirjan jostain löytäisi pöytää koristamaan...

Viilauksesta ja pilkun lähentelemisyrityksistä

Parhaillaan viimeistelen ahkerasti väitöskirjani käsikirjoitusta. Toiveissa on saada käsikirjoitus valmiiksi esitarkastusta varten vielä ennen kesää. Tämä toive näyttää olevan realistinen, mutta vaatii edelleen paljon töitä. Suuret linjat ovat jo paikallaan, mutta nyt on vuorossa argumentoinnin tähdentäminen ja parantaminen sekä yksityiskohtien, viittausten sekä kirjoitusasun kohennus. Pieneen ja pikkutarkkaan työhön saa kulumaan aikaa ja kärsivällisyyttä hyvinkin lahjakkaasti. Toivottavasti lopputuloksena on katseen- ja tarkastelunkestävä väitöskirja. Tässä vaiheessa, kun vielä työstän kirjoitusta, olo on välillä kahtiajakoinen: toisaalta ihmettelen, kuka on kirjoittanut näin poukkoilevaa tekstiä, toisaalta ihmettelen, olenko oikeasti osannut kirjoittaa jotain noin jännää ja fiksua. Kaikesta päätellen koulutus ja itsensä aktiivinen kehittäminen on tuottanut tulosta, ja voinen hetkisen päästä kutsua itseäni jo täysiveriseksi ammattilaiseksi. Sitä odotellessa käyn intiimiin suhteeseen pilkkujen kanssa - niiden täytyy osua kohdilleen.

Ps. Monista lupauksistani ja toivestani huolimatta plokini päivittyy edelleen turhan satunnaisesti. En lupaa, mutta yritän jatkossa enemmän.