Uskonnollisten johtajien todellisesta vaikutuksesta

Iso-Britanniassa tehty laaja tutkimus uskonnon muutoksista paljasti monta mielenkiintoista seikkaa. Kenties yksi mikä aiheutti eniten huvitusta Euroopan uskontotieteilijöiden vuotuisessa konferenssissa, oli kysymys siitä, mikä vaikuttaa ihmisten päätöksentekoon ja valintoihin eniten. Yllättävää ei ollut se, että ihmiset tekevät päätöksiä pääasiassa luottaen eniten omaan päättelykykyynsä sekä intuitioonsa. Yllättävää ei pitäisi uskonnontutkijallekaan olla se, mikä aiheutti tämän naurunpurkauksen auditoriossa, vaikka se on useille ihmisille uusi juttu. Iso-Britanniassa vastaajista alle prosentti nimittäin sanoi, että uskonnollinen johtaja vaikuttaa heidän päätöksentekoonsa eniten. Kun ihmiset miettivät valintoja, heidän mielessään ei suinkaan ole päällimmäisenä uskonnollisten johtajien sanat ja opetukset. Vaikutus näillä toki on, mutta heidän opetuksensa ja ohjeensa sulautuvat osaksi sitä tulkinta- ja kulttuuristen mallien resurssia, jossa ovat myös monien muiden vaikuttajien ja ohikulkevien vaikutteiden mielipiteet ja saadut tiedot. Perhe, suku, ystävät, koko kasvatus ja yksilön kehitys rakentavat hänelle varaston, josta hän ammentaa päätöksenteossaan informaatiota ja malleja. Kyselyn luvut eivät juurikaan vaihdelleet eri uskonnollisten ryhmienkään kohdalla, korkeimmillaan luku kävi noin kahdessa prosentissa.

Vaikka yksittäisillä toimijoilla voikin olla yksilöön vahva vaikutus, yleisellä tasolla vapaassa yhteiskunnassa nämä vaikuttajat saavat vain aniharvan huomion siinä määrin, että heidän toimintansa ohjautuu ensisijaisesti heidän vaikutuksensa myötä. Tämä tutkimustulos vahvistaa myös monipuolista ja monimutkaista kuvaa yksilön päätöksenteosta ja rationaalisuudesta. Yksilön valintojen vaikuttimien erittely on työlästä, koska niin monet asiat vaikuttavat hänen toimintaansa. Vain harvoin yksi toimija nousee siihen asemaan, että hänen sanoillaan olisi suuressa osassa yksilön toimintaa määräävä asema.

Rationaalisuudesta

Väitöskirjassani yksi kantava osa selitysmalliani on rationaalisen valinnan käsite. Tämä perustuu sille ajatukselle, että ihminen on rationaalinen olento, joka tekee omista premisseistään lähtien johtopäätöksiä ja valintoja jäljitettävillä prosesseilla. Ihmiset kuitenkin ymmärtävät rationaalisuuden useammalla eri tavalla, eikä tämä yksinkertainen (?) lähestymistapa näytä kaikille itsestäänselvyydeltä. Monille rationaalisuudesta tulee mieleen ensimmäisenä älykkyys ja älylliset päätökset. Mutta mitä on älykkyys ja mitä ovat älykkäät johtopäätökset? Yhdestä lähtökohdasta perusteltu looginen johtopäätös voi näyttää toisista olosuhteista katsottuna täysin järjettömältä ajatukselta. Jos yksilö ei tiedä samoja lähtökohtia, on hänen vaikea ymmärtää valintoja. Jos yksilö ei jaa samaa esimerkiksi poliittista agendaa, on hänen vaikeampi ymmärtää valittuja keinoja. Sosiaalisen elämän valintojen absoluuttisen älykkyyden mittaaminen on kyseenalaista, koska tällöin pitäisi ensin määritellä kaikki premissit sekä täydellisten valintojen ehdot. Esimerkiksi moraalille voi olla useita perusteita, mutta käytännössä valittu moraali on kyse valitusta kokonaiskulttuurista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Jos moraali ei saa perustua yhdelle, mikä tekee sen toisen lähtökohdan paremmaksi? Ei välttämättä mikään, ehkä ainoastaan vain usko tämän lähtökohdan absoluuttiseen hyvyyteen - oli sitten kyseessä uskonnollinen tai ei-uskonnollinen ohjenuora.

Päästäänkö tästä rationaalisen valinnan relativistisuuteen? Jos haluaa, niin kyllä, mutta pakko ei ole sillekään tielle poiketa. Yhteisöt määräävät usein näkyvien linjojen sekä arvojen suunnan. Mutta nämä yhteisötkin koostuvat ihmisistä. Ihmisen ruumiillisuuteen - juurtuneeseen kokemuksellisuuteen perustuvaan tietoon ja olemiseen - pohjautuvat arviot voivat antaa jotain osviittaa siitä, mitkä valinnat ovat ihmiselle ja siten ihmisyhteisöille edullisia. Jos vielä vältetään joutumasta yksittäisten anomalioiden tilastollisen virheen harhauttamaksi, on ehkä mahdollista tehdä yhteisöllisesti edullisia valintoja. Ehkä. Ongelmaksi silti nousevat valintojen muut vaikutukset. Vaikka päämäärän mukaiset valinnat on otettu, on muiden oheisvaikutusten ja niiden seurausten määrä niin suuri, että ne eivät välttämättä ole ihmisen tiedossa, eivätkä kiinnostuksen kohteinakaan.

Mihin tämä päätön jauhanta johtaa? Siihen että ihminen on rationaalinen olento, mutta kaikki valinnat eivät tuota autuasta ikionnelaa koko luomakunnalle. Siihen että rationaalinen ihminen on riippuvainen päätöksissään ympäristöstään siinä määrin, että yksilönvapaus on kyseenalainen käsite. Siihen että liiallinen ajattelu aiheuttaa migreeniä. Siihen että tieto lisää tuskaa.

Tutkimusaineiston koomisuudesta

Tieteellinen tutkimus on vakavaa puuhaa, eikä reaalimaailmaa havannoiva ihminen kohtaa työssään kuin arkista elämän karua, monotonista faktatietoa. Ja katinkontit. Etnografista kenttätyötä tekevä saa tottua urallaan siihen, että hänen täytyy harjoittaa pokan pitämistä tavan takaa. Tahattomasti koomiset lipsaukset, omien persoonallisten tulkintojen ja näkökulmien kirjo huimaa joskus heikomman päätä. Tunneskaala voi vaihdella kauhusta ja kammotuksesta kontrolloimattomiin naurunpyrskäyksiin ja estottomiin hysteriakohtauksiin. Mutta koska tutkittavat ihmiset elävät omaa todellisuuttaan täysin tyytyväisinä ja usein vailla sen suurempia häpeilemisiä oman maailmankuvansa näyttäytymisestä erikoisena toisesta näkökulmasta, tutkijan täytyy pitää naamansa kohtuullisen peruslukemilla. Pieni myötäily on usein hyväksi, koska se rohkaisee esimerkiksi haastateltavan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan avoimemmin. Liian suuret tunnepurkaukset voivat toisaalta lukita tilanteen, etenkin jos reaktio on päinvastainen, kuin mitä informantti itse olettaa kertomuksellaan saavansa aikaan.

Haastatteluja ja sosiaalista havainnointia huomattavasti helpompi tilanne on kirjoitettujen lähteiden selaaminen. Omassa tutkijahuoneessa voi reagoida vapaammin ja nauraa antaumuksella maailman nurinkurisuudelle. Joissakin tilantessa toki haastateltavat itsekin tunnistavat ja osoittavat menneiden tulkintojensa ja kokemustensa koomisuuden. Yksi tällainen kertomus, jonka informanttini kertoi, koski helluntailaisten pilkuntarkkaa Raamatun ohjeiden toteuttamista - ennen 1950-lukua. Koska Raamatussa sanotaan selkeästi, ettei vanhurskas istu siellä missä pilkkaajat istuvat, ottivat innokkaat uskovat sanasta sen kuuluisan Vaarin ja todistivat uskostaan seisomalla. Näin esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tunnollinen helluntailainen seisoi ja vastaili kohteliaasti hämmästelevälle lääkärille, mikä mahtaisi häntä vaivata - sen lisäksi että istuminen ei näyttäynyt oikein luonnistuvan. "Olkaa hyvä ja istukaa - Kiitos, mutta seison mieluummin - Onko teillä jokin istumista vaikeuttava vaiva - Ei toki herra lääkäri - Istukaa toki, niin katsotaan sitä polvea - Mutta lupaattehan, ettette pilkkaa polveani, herra lääkäri..."

Koomisuutta toisaalta pelätään joskus aivan suotta. Jos uskonnollinen liike on jo hieman vanhempi, sen jäsenet usein tunnistavat ja nauravat itsekin omalle innokkuudelleen ja harmittomille ylilyönneille. Päinvastaisissakin kokemuksissa itsekritiikki voi joskus tutkijan yllättää: vaikka menneitä virheitä ei mielellään toreilla toitotella, nekin voidaan joissakin liikkeissä tunnustaa avoimen rehellisesti, kun tilaisuus siihen on käsillä. Koomisista tilanteista voidaan toki tehdä sekä huumoria että pilkkaa. Näiden kahden erottaminen on tärkeää, ja tutkijan tulisi tähän asennoitua ainakin jossain määrin tutkittavien ehdoilla. Inhimillisen tiedon välittäjä ja lisääjä - tutkija - ei ole työnsä puolesta muuttamassa tutkittaviaan, vaan tekemässä maailmaa ymmärrettäväksi ja helpommaksi lähestyä. Tässä huumori voi oikein käytettynä avata turhia ennakkoluuloja sekä asenteita, jolloin uutta kohdetta voidaan lähestyä avoimemmin, ilman turhia jäykistelyjä.

On toki tilanteita sekä kokemuksia, jotka herättävät kysymyksen kriittisen ja emansipatorisen tutkimuksen tarpeesta. Mutta se on jo toinen seikka sekä toisen kirjoituksen paikka se. Joskus on hyvä pitää hetken positiivista virettä yllä - etenkin totisten suomalaisten tutkijoiden.

Loman tarpeellisuudesta

Saatuani väitöskirjan pois käsistäni esitarkastajille, koitti vihdoin aika lomalle. Ensimmäinen kunnollinen loma ja vapaa neljään vuoteen tuli tarpeen. Viimeisten kahden kuukauden ajan valittu työtahti alkoi tuntumaan koko kehossa, väsymyksen pyrkiessä valloittamaan muuten niin aurinkoisen ja pirteän (hmm...) olemukseni. Apurahatutkijalla ei virallisesti ole loma-aikoja, mutta toisaalta ei virallisesti myöskään määrättyjä työaikoja. Ainoastaan sovitut lopputulokset on apurahakauden aikana mielellään suoritettava, jotta rahoittajat ovat tyytyväisiä ja rahoittavat tutkimusta vastakin. Koska oma tahtini on ollut suhteellisen ripeä, katsoin pystyväni keskeyttämään työnteon muutamaksi viikoksi ilman, että aikataulu kärsisi. Päätyölleni eli väitöskirjalle en tässä vaiheessa voi tehdä mitään ja muut kirjoitusprojektit (artikkelit ja kirja-arvostelut) ovat jo kehitteillä. Näistä lähtökohdista sekä ylettömästä väsymyksestä johtuen lähdin tyytyväisenä lomalle.

Alunperin tarkoitukseni oli pitää kolme viikkoa taukoa. Kolmen viikon jälkeen kuitenkin totesin, että väsymys roikkui edelleen mukana, joten loma venähti neljäksi viikoksi. Vaikka olen pitänyt itseäni väitöskirjan kirjoittamisvaiheessakin äärettömän laiskana, omatuntoni ei kuitenkaan soimannut ylimääräisistä velttoilupäivistä. Päinvastoin, olin onnistunut paaduttamaan omatuntoni laiskuusmittarin ja ilman ylimääräistä hälytyskelloa uinuin vielä yhden viikon ylimääräistä. Mikään aktiiviloma ei tällä kertaa tullut kyseeseen, vaan elämä soljui hidastettuna lähes kuukauden. Yksi Turkin-matka välissä sujui tyhjäkäynnin suomalla energialla ja mieli virkistyi.

Nyt loman jälkeen työ jatkuu ja kirjoittaminen on lähtenyt uudelleen käyntiin. Ajatusvapaa loma piti aivot syväjäädytettyinä ja nyt on aika herättää harmaat, valkoiset ja muunväriset aivosolut kehittelemään maailmaa mullistavia ja mullistamattomia ajatuksia. Kesä on teoreettisesti vasta hieman yli puolivälissä, joten syksyn suuria ja pieniä saavutuksia on hyvä alkaa jo hahmottelemaan.

Uusia lomia odotellessa ja vieteriä jälleen kiristellessä...

"Esitarkastuslomasta"

Kesäkuussa sain luovutettua väitöskirjani esitarkastajille. Tämä tarkoittaa sitä, että kesän ajan käsikirjoituksen parissa saavat hikoilla muut kuin minä. Parhaani mukaan olen pyrkinyt pitämään lomaa kaikenlaisesta ajattelusta, vaikka se onkin osoittautunut vaikeaksi. Alunperin kolmen viikon kesälomaksi suunniteltu tauko on venähtänyt kohta neljän viikon tauoksi, mutta eipä tässä kiire juuri nyt olekaan.

Syyskuussa voin taas jännittää väitöskirjani parissa, mutta nyt on parasta keskittyä muihin asioihin. Ensin lomailuun ja sen jälkeen muiden tekstien kirjoittamiseen.

Viimeisten päivien väsymyksestä

Väitöskirja olisi tarkoitus tulostaa ensi viikolla esitarkastajille kritisoitavaksi, pilkattavaksi ja naurettavaksi. Tämän jälkeen se olisi tarkoitus asettaa julkisen yleisen halveksunnan kohteeksi väitöstilaisuudessa syksyllä.

Mutta sitä ennen, ennen ensi viikkoa, väitöskirjaan pitäisi tehdä vielä kahteen lukuun joitakin muokkauksia. Työ on sellainen, minkä pystyy täysin tekemään kahdessa-neljässä päivässä, eli loppu häämöttää. Mutta tästä lopusta huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia (koska loppu tarkoittaa myös pitkää matkaa takana), koin tänään uupumuksen aiheuttaman mentaalisen kirjoituskrampin. Kävipä myös mielessä, "onko pakko muokata väitöskirja paremmaksi, jos ei tahdo", kuuluisiin infantiileihin ilmaisuihin viitaten. Lomalle ehdin vasta ensi kuussa, mutta se tulee tarpeeseen. Viimeisinä viikkoina olen kotiini kahdeksan-yhdeksän aikoihin päästyäni vaipunut hitaasti mutta varmasti koomaan, jaksamatta tehdä mitään sen tähdellisempää. Silti, tai ehkä paremminkin siksi, on parasta uskoa, että loppuvuonna saavutettava tutkinto on kaiken sen rehkimisen ja väsymisen arvoinen. Voin myös tuleville tohtoriopiskelijoille valistaa, että jos tahtoo pyrkiä yliopiston tavoiteaikoihin, ja samalla tehdä työnsä hyvin, väsymys on väistämätön sivutuote.

Kohta kahdeksan vuoden opiskeluputki on loppusuoralla ja uusi putki odottaa. Hakemus on jo lähetetty yhteen post doc -tutkimuksen apurahaan ja syksyllä lähtee myös muita hakemuksia. Ja loppu on legendaarista kirjoittamatonta tulevaisuutta.

Mutta tänään ajattelin ottaa rennommin ja hakea inspiraatiota: istua Aurajoen rannan terasseilla ja katsella luontoa, ihmisiä sekä kaupunkielämää. Rentoutumisen kautta pyrin löytämään inspiraation, jolla voitan viimeisten päivien väsymyksen ja kirjoitan viimeiset kappaleet hurmoksensekaisessa glooriassa, tieteen airueiden ja taivaan enkeleiden säestäessä sulosoinnuillaan yhtä ihmishistorian merkkipaalun täyttymistä ja ajattelun käänteentekevää murrosta.... No jos nyt vain kirjoittaisi yhden opinnäytteen, eikä ottaisi moisia paineita.

Vanhan viimeistelystä ja uuden valmistelusta

Kovalla tohinalla viimeistelen tällä ja ensi viikolla väitöskirjani käsikirjoitusta. Kahden viikon päästä sen pitäisi lähteä esitarkastukseen, joten voimia ei tee edes mieli säästellä. Mutta siinä ohessa on jo suunniteltava tulevia. Lähetinkin tänään ensimmäisen post doc -tutkimuksen apurahahakemuksen Wihurille. Syksyllä olisi tarkoitus hakea muutakin rahaa ja ehkä isompiinkin projekteihin. Mutta niistä silloin lisää.

Parin viikon ajan pääasia on väitöskirjan käsikirjoitus, jonka hiominen on loppusuoralla. Vielä vähän jos, no ehkä tuosta tuota, tämä ei nyt käy, pikkasen pois tuosta ja tuonne lisää. Siinäpä ne mietteet tiivistetysti. Jäljen on oltava hyvää, sillä vähempään en tyydy. Voi toki olla, että eläkkeelle ehtiessäni nauran oman väitöskirjani maan rakoon naiivina ja heppoisena. No, olisinpahan silloin edes oppinut elämässä jotain ja tullut paremmaksi, joten toivottavasti naurankin.

Toukokuun kunniaksi sain työpisteen yliopiston tiloista, Sirkkalan Historicumista. Jaan huoneen viiden muun tutkijan kanssa ja toistaiseksi porukka on osoittautunut leppoisan mukavaksi. Melkein rupeaa paineita tulemaan omasta käyttäytymisestäni, hihittelen yksinäni ja hönisen outoja... No ehkä nyt ei sentään. Työpiste ja oma työkone kuitenkin auttaa suunnattoman paljon väitöskirjan viimeistelyvaiheen joutuisaa etenemistä. Useimmiten olen viimeinen työhuoneessa, muiden lähtiessä viimeistään kuudelta kotiin. Heillä on kai se "elämä", joka minunkin pitäisi hankkia, kunhan tämän väitöskirjan saan valmiiksi.

Mutta ehtiihän sitä sosiaalista elämää olla väitöskirjan jälkeenkin, eihän siihen enää kauaa ole... eihän...