Loppusuoran pituudesta

Väitöskirjani piti valmistua jo tämän vuoden puolella, mutta erinäisistä syistä väitös ja valmistuminen siirtyvät ensi vuodelle. Pitkittyvä prosessi tietenkin tuntuu, no pitkästyttävältä, mutta toisaalta tarjoaa mahdollisuuden tehdä väitöskirjasta hiotumman. Nyt tehdyn työn jälkeen - ja vielä enemmän tulevien viimeistelyjen jälkeen - väitöskirjan perusajatus tulee teoksesta paremmin selville. Tämän pitäisi hyödyttää tietenkin kaikkia osapuolia ja tuottaa enemmän mainetta ja kunniaa. No, pelkkä valmistuminen on jo riittävä saavutus tällä hetkellä. Muu tulee jos työ onnistuu ja on aihetta.

Luokkatutkimus on Suomessa(kin) vielä osin menneisyytensä vanki. Kaiketi niin lienee monissa muissakin tieteenalojen perinteissä. Luokkatutkimuksessa tämä näkyy siinä, että koulukuntarajat raahautuvat mukana ja tutkija, joka yhdistelee eri koulukuntien parhaita puolia, on tässä takapajuisessa perspektiivissä kummajainen, jota ei ymmärretä. Kansainvälisesti tarkasteltuna kulttuurinen lähestymistapa luokkatutkimukseen on silti 2000-luvun nouseva trendi ja näkee yhteiskuntaluokan aiempaa monipuolisemmassa ja kattavammassa valossa. Tämä on positiivinen askel, vaikkakin haasteellinen ja otettu kivisellä tiellä. Jotta oma ydinajatukseni tulisi tässä historiallisessa kilpailukentässä selkeästi esille, väitöskirjan tulee olla erittäin selkeä siinä, mitä ja miten se yrittää kertoa oleellisena asiana ja selittävänä kuviona. Samalla huolimattomuudet vähäpätöisissä sivujuonteissa ja taustoittavissa selityksissä on minimoitava, jotta ne eivät varastaisi huomiota. Jos lukija kiinnittyy epäoleelliseen sen puutteiden vuoksi, häneltä katoaa näköpiiristään täysin koko työn johtoajatus. Tämä on karussa maailmassa riittävä tuomaan turhaa kritiikkiä.

Yhdessä valokuvassa oli lohdullinen teksti portin yläpuolella: "Työ tekee vapaaksi". Vai olikos se sittenkin lohduton? Ken tästä käy, saa kaiken toivon... mitenkäs se nyt menikään? Saa toivon. Näin pitää väitöskirjantekijänkin asennoitua, nähdä positiivista kaikessa kurjuudessa ja julmuudessakin, vaikka loppusuora veisi viimeisetkin voimat. Kyllä se sieltä vielä tulee. Loppu.

Postmodernista primitivismistä

Lokakuun 30 päivä puhua pulputtelin Turun yliopiston uskontotieteen Studia Generalia -luennolla, jossa oppiaineemme tekee laajemmalle yleisölle tunnetuksi tutkimustamme. Tästä on todisteena myös video omasta osuudestani: http://www.youtube.com/watch?v=kfnE3SO_UR4

PhD.c. konfferensseilusta

Syyskuun aluksi matkasimme joukolla Turusta Liverpooliin EASR:n vuotuiseen konferenssiin. Euroopan uskontotieteilijöitä tapaamaan lähti Suomesta laskujeni mukaan kymmenen henkilöä, joista jatko-opiskelijoita (mukaanlukien yksi 'vain' opiskelija) oli viisi, neljä Turusta ja yksi Helsingistä. Suhtautuminen jatko-opiskelijoihiin näissä konferensseissa vaihtelee myönteisestä mukaanotosta pieneen napinaan sivulauseissa tai jälkikommenteissa. Yksi syy näihin muutamiin napinoihin on luonnollisesti se suuri kirjo, minkälaisiin jatko-opiskelijoihin missäkin vaiheessa omaa tutkimustaan konferenssissa törmää. Mukana on täysin päteviä tutkijoita sekä aloittelevia opiskelijoita, joilla tutkimuksenteon perusasiat eivät vielä ole täysin hallussa. Kuten yksi nimeltä mainitsematon brittiyliopistossa jatko-opiskelijoita ohjaava aiemmin kesällä sanoi keskustelussa: "some of them are soooo stupid", kauniisti asiaa ruusuisesti maalaillen. Eri maissa yliopistojen kriteerit jatko-opiskelijoiksi ottamiseksi vaihtelevat, mikä selittänee osaltaan joidenkin skeptistä suhtautumista uransa alkuvaiheissa oleviin 'nuorempiin tutkijoihin'.

Ehkä omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini vaikuttavat sukupuoli ja ulkoinen habitus, mutta pääsääntöisesti olen kokenut olevani kansainvälisissä konferensseissa tasavertainen muiden tutkijoiden kanssa - ainakin siis noin ihmisarvossa mitattuna. On myös miellyttävää havaita joidenkin kokeneiden professoreiden suhtautuvan suunnilleen kaikkiin opiskelijoihin erittäin kannustavasti ja joskus myös itseään vähätellen. Riippuen eri maiden tieteellisistä käytösperinteistä, jotkut tohtorit tietyistä maista suhtautuvat konferensseissakin opiskelijoiden esitysiin opettaja-opiskelija-ohjaustilanteina, mikä joskus menee koomisiin mittoihin. Nämä tilanteet eivät välttämättä ole edes mitään tiedostetusti otettuja arvoasetelmia, vaan selkäytimeen iskostuneita käytösmalleja, joista näiden henkilöiden on vaikea laskeutua rennompaan kanssakäymiseen.

Silti, vaikka olen kokenut olevani ihmisarvoinen tutkija jo jatko-opiskelijana, olen erittäin tyytyväinen siitä, että seuraavissa kansainvälisissä tapahtumissa olen jo 'oikea' tutkija, eli PhD, ilman sitä c:tä (candidate) siellä lopussa. Vaikka kasvottaisessa kanssakäymisessä tämän pikku c:n voi helpohkosti sivuuttaa, tulee se joskus ilmeiseksi, esimerkiksi sähköpostien vaihdossa. Kirjeenvaihdossa jatko-opiskelija ottaa kauniin nöyristelevän asenteen - etenkin brittejä kohtaan - tietäen oman asemansa oikeiden tohtoreiden alapuolella. Jotkut tohtorit eivät juuri välitä tästä asetelmasta, mutta joissakin kirjeissä on havaittavissa tämän suhteen ylläpitämisen houkutus, jolloin tohtoriosapuoli, ehkä omaa egoansa pönkittääkseen, käyttää hieman normaalia ylimielisempää sävyä kirjoittaessaan. Toki jotkin ihmiset ovat ylimielisiä riippumatta titteleistä, mutta se on sitte jo oma lukunsa.

Liverpool osoittautui ennakko-odotuksiani paremmaksi konferenssiksi ja yllätyksekseni taisin jopa lievästi pitää kaupungin omalaatuisesta luonteesta. Ensi vuonna EASR olisi toukokuussa Alankomaissa, Groningenissa. Sen jälkeen kesällä olisi vuorossa pohjoismaiden uskontososiologinen konferenssi Köpenhagenissa. Pohjoismaisia konferensseja ja tutkijayhteistyötä voisi olla enemmänkin. Mutta onneksi näissä kansainvälisissä konferensseissa niitäkin suhteita voi luoda, toivoen tiiviimpää yhteistyötä tulevaisuudessa.

Uskonnollisten johtajien todellisesta vaikutuksesta

Iso-Britanniassa tehty laaja tutkimus uskonnon muutoksista paljasti monta mielenkiintoista seikkaa. Kenties yksi mikä aiheutti eniten huvitusta Euroopan uskontotieteilijöiden vuotuisessa konferenssissa, oli kysymys siitä, mikä vaikuttaa ihmisten päätöksentekoon ja valintoihin eniten. Yllättävää ei ollut se, että ihmiset tekevät päätöksiä pääasiassa luottaen eniten omaan päättelykykyynsä sekä intuitioonsa. Yllättävää ei pitäisi uskonnontutkijallekaan olla se, mikä aiheutti tämän naurunpurkauksen auditoriossa, vaikka se on useille ihmisille uusi juttu. Iso-Britanniassa vastaajista alle prosentti nimittäin sanoi, että uskonnollinen johtaja vaikuttaa heidän päätöksentekoonsa eniten. Kun ihmiset miettivät valintoja, heidän mielessään ei suinkaan ole päällimmäisenä uskonnollisten johtajien sanat ja opetukset. Vaikutus näillä toki on, mutta heidän opetuksensa ja ohjeensa sulautuvat osaksi sitä tulkinta- ja kulttuuristen mallien resurssia, jossa ovat myös monien muiden vaikuttajien ja ohikulkevien vaikutteiden mielipiteet ja saadut tiedot. Perhe, suku, ystävät, koko kasvatus ja yksilön kehitys rakentavat hänelle varaston, josta hän ammentaa päätöksenteossaan informaatiota ja malleja. Kyselyn luvut eivät juurikaan vaihdelleet eri uskonnollisten ryhmienkään kohdalla, korkeimmillaan luku kävi noin kahdessa prosentissa.

Vaikka yksittäisillä toimijoilla voikin olla yksilöön vahva vaikutus, yleisellä tasolla vapaassa yhteiskunnassa nämä vaikuttajat saavat vain aniharvan huomion siinä määrin, että heidän toimintansa ohjautuu ensisijaisesti heidän vaikutuksensa myötä. Tämä tutkimustulos vahvistaa myös monipuolista ja monimutkaista kuvaa yksilön päätöksenteosta ja rationaalisuudesta. Yksilön valintojen vaikuttimien erittely on työlästä, koska niin monet asiat vaikuttavat hänen toimintaansa. Vain harvoin yksi toimija nousee siihen asemaan, että hänen sanoillaan olisi suuressa osassa yksilön toimintaa määräävä asema.

Rationaalisuudesta

Väitöskirjassani yksi kantava osa selitysmalliani on rationaalisen valinnan käsite. Tämä perustuu sille ajatukselle, että ihminen on rationaalinen olento, joka tekee omista premisseistään lähtien johtopäätöksiä ja valintoja jäljitettävillä prosesseilla. Ihmiset kuitenkin ymmärtävät rationaalisuuden useammalla eri tavalla, eikä tämä yksinkertainen (?) lähestymistapa näytä kaikille itsestäänselvyydeltä. Monille rationaalisuudesta tulee mieleen ensimmäisenä älykkyys ja älylliset päätökset. Mutta mitä on älykkyys ja mitä ovat älykkäät johtopäätökset? Yhdestä lähtökohdasta perusteltu looginen johtopäätös voi näyttää toisista olosuhteista katsottuna täysin järjettömältä ajatukselta. Jos yksilö ei tiedä samoja lähtökohtia, on hänen vaikea ymmärtää valintoja. Jos yksilö ei jaa samaa esimerkiksi poliittista agendaa, on hänen vaikeampi ymmärtää valittuja keinoja. Sosiaalisen elämän valintojen absoluuttisen älykkyyden mittaaminen on kyseenalaista, koska tällöin pitäisi ensin määritellä kaikki premissit sekä täydellisten valintojen ehdot. Esimerkiksi moraalille voi olla useita perusteita, mutta käytännössä valittu moraali on kyse valitusta kokonaiskulttuurista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Jos moraali ei saa perustua yhdelle, mikä tekee sen toisen lähtökohdan paremmaksi? Ei välttämättä mikään, ehkä ainoastaan vain usko tämän lähtökohdan absoluuttiseen hyvyyteen - oli sitten kyseessä uskonnollinen tai ei-uskonnollinen ohjenuora.

Päästäänkö tästä rationaalisen valinnan relativistisuuteen? Jos haluaa, niin kyllä, mutta pakko ei ole sillekään tielle poiketa. Yhteisöt määräävät usein näkyvien linjojen sekä arvojen suunnan. Mutta nämä yhteisötkin koostuvat ihmisistä. Ihmisen ruumiillisuuteen - juurtuneeseen kokemuksellisuuteen perustuvaan tietoon ja olemiseen - pohjautuvat arviot voivat antaa jotain osviittaa siitä, mitkä valinnat ovat ihmiselle ja siten ihmisyhteisöille edullisia. Jos vielä vältetään joutumasta yksittäisten anomalioiden tilastollisen virheen harhauttamaksi, on ehkä mahdollista tehdä yhteisöllisesti edullisia valintoja. Ehkä. Ongelmaksi silti nousevat valintojen muut vaikutukset. Vaikka päämäärän mukaiset valinnat on otettu, on muiden oheisvaikutusten ja niiden seurausten määrä niin suuri, että ne eivät välttämättä ole ihmisen tiedossa, eivätkä kiinnostuksen kohteinakaan.

Mihin tämä päätön jauhanta johtaa? Siihen että ihminen on rationaalinen olento, mutta kaikki valinnat eivät tuota autuasta ikionnelaa koko luomakunnalle. Siihen että rationaalinen ihminen on riippuvainen päätöksissään ympäristöstään siinä määrin, että yksilönvapaus on kyseenalainen käsite. Siihen että liiallinen ajattelu aiheuttaa migreeniä. Siihen että tieto lisää tuskaa.

Tutkimusaineiston koomisuudesta

Tieteellinen tutkimus on vakavaa puuhaa, eikä reaalimaailmaa havannoiva ihminen kohtaa työssään kuin arkista elämän karua, monotonista faktatietoa. Ja katinkontit. Etnografista kenttätyötä tekevä saa tottua urallaan siihen, että hänen täytyy harjoittaa pokan pitämistä tavan takaa. Tahattomasti koomiset lipsaukset, omien persoonallisten tulkintojen ja näkökulmien kirjo huimaa joskus heikomman päätä. Tunneskaala voi vaihdella kauhusta ja kammotuksesta kontrolloimattomiin naurunpyrskäyksiin ja estottomiin hysteriakohtauksiin. Mutta koska tutkittavat ihmiset elävät omaa todellisuuttaan täysin tyytyväisinä ja usein vailla sen suurempia häpeilemisiä oman maailmankuvansa näyttäytymisestä erikoisena toisesta näkökulmasta, tutkijan täytyy pitää naamansa kohtuullisen peruslukemilla. Pieni myötäily on usein hyväksi, koska se rohkaisee esimerkiksi haastateltavan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan avoimemmin. Liian suuret tunnepurkaukset voivat toisaalta lukita tilanteen, etenkin jos reaktio on päinvastainen, kuin mitä informantti itse olettaa kertomuksellaan saavansa aikaan.

Haastatteluja ja sosiaalista havainnointia huomattavasti helpompi tilanne on kirjoitettujen lähteiden selaaminen. Omassa tutkijahuoneessa voi reagoida vapaammin ja nauraa antaumuksella maailman nurinkurisuudelle. Joissakin tilantessa toki haastateltavat itsekin tunnistavat ja osoittavat menneiden tulkintojensa ja kokemustensa koomisuuden. Yksi tällainen kertomus, jonka informanttini kertoi, koski helluntailaisten pilkuntarkkaa Raamatun ohjeiden toteuttamista - ennen 1950-lukua. Koska Raamatussa sanotaan selkeästi, ettei vanhurskas istu siellä missä pilkkaajat istuvat, ottivat innokkaat uskovat sanasta sen kuuluisan Vaarin ja todistivat uskostaan seisomalla. Näin esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tunnollinen helluntailainen seisoi ja vastaili kohteliaasti hämmästelevälle lääkärille, mikä mahtaisi häntä vaivata - sen lisäksi että istuminen ei näyttäynyt oikein luonnistuvan. "Olkaa hyvä ja istukaa - Kiitos, mutta seison mieluummin - Onko teillä jokin istumista vaikeuttava vaiva - Ei toki herra lääkäri - Istukaa toki, niin katsotaan sitä polvea - Mutta lupaattehan, ettette pilkkaa polveani, herra lääkäri..."

Koomisuutta toisaalta pelätään joskus aivan suotta. Jos uskonnollinen liike on jo hieman vanhempi, sen jäsenet usein tunnistavat ja nauravat itsekin omalle innokkuudelleen ja harmittomille ylilyönneille. Päinvastaisissakin kokemuksissa itsekritiikki voi joskus tutkijan yllättää: vaikka menneitä virheitä ei mielellään toreilla toitotella, nekin voidaan joissakin liikkeissä tunnustaa avoimen rehellisesti, kun tilaisuus siihen on käsillä. Koomisista tilanteista voidaan toki tehdä sekä huumoria että pilkkaa. Näiden kahden erottaminen on tärkeää, ja tutkijan tulisi tähän asennoitua ainakin jossain määrin tutkittavien ehdoilla. Inhimillisen tiedon välittäjä ja lisääjä - tutkija - ei ole työnsä puolesta muuttamassa tutkittaviaan, vaan tekemässä maailmaa ymmärrettäväksi ja helpommaksi lähestyä. Tässä huumori voi oikein käytettynä avata turhia ennakkoluuloja sekä asenteita, jolloin uutta kohdetta voidaan lähestyä avoimemmin, ilman turhia jäykistelyjä.

On toki tilanteita sekä kokemuksia, jotka herättävät kysymyksen kriittisen ja emansipatorisen tutkimuksen tarpeesta. Mutta se on jo toinen seikka sekä toisen kirjoituksen paikka se. Joskus on hyvä pitää hetken positiivista virettä yllä - etenkin totisten suomalaisten tutkijoiden.

Loman tarpeellisuudesta

Saatuani väitöskirjan pois käsistäni esitarkastajille, koitti vihdoin aika lomalle. Ensimmäinen kunnollinen loma ja vapaa neljään vuoteen tuli tarpeen. Viimeisten kahden kuukauden ajan valittu työtahti alkoi tuntumaan koko kehossa, väsymyksen pyrkiessä valloittamaan muuten niin aurinkoisen ja pirteän (hmm...) olemukseni. Apurahatutkijalla ei virallisesti ole loma-aikoja, mutta toisaalta ei virallisesti myöskään määrättyjä työaikoja. Ainoastaan sovitut lopputulokset on apurahakauden aikana mielellään suoritettava, jotta rahoittajat ovat tyytyväisiä ja rahoittavat tutkimusta vastakin. Koska oma tahtini on ollut suhteellisen ripeä, katsoin pystyväni keskeyttämään työnteon muutamaksi viikoksi ilman, että aikataulu kärsisi. Päätyölleni eli väitöskirjalle en tässä vaiheessa voi tehdä mitään ja muut kirjoitusprojektit (artikkelit ja kirja-arvostelut) ovat jo kehitteillä. Näistä lähtökohdista sekä ylettömästä väsymyksestä johtuen lähdin tyytyväisenä lomalle.

Alunperin tarkoitukseni oli pitää kolme viikkoa taukoa. Kolmen viikon jälkeen kuitenkin totesin, että väsymys roikkui edelleen mukana, joten loma venähti neljäksi viikoksi. Vaikka olen pitänyt itseäni väitöskirjan kirjoittamisvaiheessakin äärettömän laiskana, omatuntoni ei kuitenkaan soimannut ylimääräisistä velttoilupäivistä. Päinvastoin, olin onnistunut paaduttamaan omatuntoni laiskuusmittarin ja ilman ylimääräistä hälytyskelloa uinuin vielä yhden viikon ylimääräistä. Mikään aktiiviloma ei tällä kertaa tullut kyseeseen, vaan elämä soljui hidastettuna lähes kuukauden. Yksi Turkin-matka välissä sujui tyhjäkäynnin suomalla energialla ja mieli virkistyi.

Nyt loman jälkeen työ jatkuu ja kirjoittaminen on lähtenyt uudelleen käyntiin. Ajatusvapaa loma piti aivot syväjäädytettyinä ja nyt on aika herättää harmaat, valkoiset ja muunväriset aivosolut kehittelemään maailmaa mullistavia ja mullistamattomia ajatuksia. Kesä on teoreettisesti vasta hieman yli puolivälissä, joten syksyn suuria ja pieniä saavutuksia on hyvä alkaa jo hahmottelemaan.

Uusia lomia odotellessa ja vieteriä jälleen kiristellessä...