Vanhan viimeistelystä ja uuden valmistelusta

Kovalla tohinalla viimeistelen tällä ja ensi viikolla väitöskirjani käsikirjoitusta. Kahden viikon päästä sen pitäisi lähteä esitarkastukseen, joten voimia ei tee edes mieli säästellä. Mutta siinä ohessa on jo suunniteltava tulevia. Lähetinkin tänään ensimmäisen post doc -tutkimuksen apurahahakemuksen Wihurille. Syksyllä olisi tarkoitus hakea muutakin rahaa ja ehkä isompiinkin projekteihin. Mutta niistä silloin lisää.

Parin viikon ajan pääasia on väitöskirjan käsikirjoitus, jonka hiominen on loppusuoralla. Vielä vähän jos, no ehkä tuosta tuota, tämä ei nyt käy, pikkasen pois tuosta ja tuonne lisää. Siinäpä ne mietteet tiivistetysti. Jäljen on oltava hyvää, sillä vähempään en tyydy. Voi toki olla, että eläkkeelle ehtiessäni nauran oman väitöskirjani maan rakoon naiivina ja heppoisena. No, olisinpahan silloin edes oppinut elämässä jotain ja tullut paremmaksi, joten toivottavasti naurankin.

Toukokuun kunniaksi sain työpisteen yliopiston tiloista, Sirkkalan Historicumista. Jaan huoneen viiden muun tutkijan kanssa ja toistaiseksi porukka on osoittautunut leppoisan mukavaksi. Melkein rupeaa paineita tulemaan omasta käyttäytymisestäni, hihittelen yksinäni ja hönisen outoja... No ehkä nyt ei sentään. Työpiste ja oma työkone kuitenkin auttaa suunnattoman paljon väitöskirjan viimeistelyvaiheen joutuisaa etenemistä. Useimmiten olen viimeinen työhuoneessa, muiden lähtiessä viimeistään kuudelta kotiin. Heillä on kai se "elämä", joka minunkin pitäisi hankkia, kunhan tämän väitöskirjan saan valmiiksi.

Mutta ehtiihän sitä sosiaalista elämää olla väitöskirjan jälkeenkin, eihän siihen enää kauaa ole... eihän...

Kirjojen hamstraamisesta

Eräs kollegani tokaisi pari viikkoa sitten, nähdessäni kirjaostokseni sosiologipäivillä: hamstraaja. Vaikka kyseessä oli humoristinen heitto, on siinä kenties joku totuuden siemen. Vaikka en ole lähelläkään sellaista tilaa, että minut voitaisiin ilmoittaa tv-ohjelmaan "hoarders", tapani ja tavoitteeni on kuitenkin kerätä kirjoja runsain määrin. Kirjojen keräämiseen on silti omat kriteerinsä, mitä tahansa kirjoja en suinkaan keräile. Kyseessä on 99-prosenttisesti ammattikirjallisuus, johon luen myös harrastuksen vuoksi ostetut historiakirjat. Kirjastoni on vähäisen apurahamäärän vuoksi vieläkin vajaan 700 niteen hyllyrivi, mutta parannusta on odotettavissa. Tämä luo toisaalta paineita tulevaan asunnonetsintään, kun joudun tästä asunnosta luopumaan kahden vuoden sisällä (ylioppilaskyläsäätiön asunto jatko-opiskelijan statuksen omaavalle). Jos asuntoon ei mahdu 4m x 2,7m kirjahyllyä, on se auttamattoman pieni asunnoksi. Ja hieman kasvuvaraakin pitää olla.

Mutta merkittävämpi hamstraustilanne liittyy kuitenkin suoraan väitöskirjan kirjoittamiseen ja muihin kirjastoihin. Käsikirjoitusta työstäessäni olen haalinut ruokapöydälleni parisataa teosta muista kirjastoista. Turun yliopiston kirjaston kirjoja on lainassa vaivaiset 184, ja lisäksi muutamia Åbo Akademista, Donnerska Institutilta ja Kaupunginkirjastosta. Kesäkuussa voinen luopua osasta kirjoja, kun väitöskirja on esitarkastuksessa. Mutta sitä ennen - kai sitä vielä muutaman kirjan jostain löytäisi pöytää koristamaan...

Viilauksesta ja pilkun lähentelemisyrityksistä

Parhaillaan viimeistelen ahkerasti väitöskirjani käsikirjoitusta. Toiveissa on saada käsikirjoitus valmiiksi esitarkastusta varten vielä ennen kesää. Tämä toive näyttää olevan realistinen, mutta vaatii edelleen paljon töitä. Suuret linjat ovat jo paikallaan, mutta nyt on vuorossa argumentoinnin tähdentäminen ja parantaminen sekä yksityiskohtien, viittausten sekä kirjoitusasun kohennus. Pieneen ja pikkutarkkaan työhön saa kulumaan aikaa ja kärsivällisyyttä hyvinkin lahjakkaasti. Toivottavasti lopputuloksena on katseen- ja tarkastelunkestävä väitöskirja. Tässä vaiheessa, kun vielä työstän kirjoitusta, olo on välillä kahtiajakoinen: toisaalta ihmettelen, kuka on kirjoittanut näin poukkoilevaa tekstiä, toisaalta ihmettelen, olenko oikeasti osannut kirjoittaa jotain noin jännää ja fiksua. Kaikesta päätellen koulutus ja itsensä aktiivinen kehittäminen on tuottanut tulosta, ja voinen hetkisen päästä kutsua itseäni jo täysiveriseksi ammattilaiseksi. Sitä odotellessa käyn intiimiin suhteeseen pilkkujen kanssa - niiden täytyy osua kohdilleen.

Ps. Monista lupauksistani ja toivestani huolimatta plokini päivittyy edelleen turhan satunnaisesti. En lupaa, mutta yritän jatkossa enemmän.

Henkilökohtaisesta asiantuntijuudesta

Kysymys nousi esiin ollessani Turkissa viime maaliskuussa. Minulle esitettiin kysymys, jossa tiedusteltiin henkilökohtaista mielipidettäni. Yllätyksekseni huomasin aivoni väljien rattaiden lyövän tyhjää, jättävän muutaman työnnön välittymättä. Ei sen puolesta ettenkö olisi pystynyt vastaamaan jotain, vaan siihen että kysymys henkilökohtaisuudesta yllätti minut täysin.

Koska kysymys koski omaa tutkimusalaani, olisin voinut antaa siihen useamman vastauksen siitä mitä muut ovat asiasta mieltä. Olisin voinut selittää miksi asiasta ollaan montaa eri mieltä. Olisin voinut jäljittää prosesseja joilla kyseisiin lopputuloksiin päädyttäisiin mitä erilaisimmista lähtökohdista. Mutta mikä oma henkilökohtainen mielipiteeni asiasta oli? Henkilökohtainen? Eli lähellä oleva ja jotenkin itseeni sidoksissa oleva mielipide? Sellaista ei yhteen lauseeseen olisi voinut sanoa. Ja koska kyseessä ei ollut neljän opintopisteen kurssi vaan rento ja puolihuolimaton ajatustenvaihto, annoin vastaukseksi EOS-ää. En osaa sanoa.

Asiantuntijalla on omasta erityisosaamisalueestaan paljon asiantuntemusta ja asiantuntijalausuntoja taskunsa syövereissä. Mutta ovatko nämä asiantuntijafraasit henkilökohtaisia? Onko kliininen ja käsitelty lausunto osa minua? Analyyttisenä mielipidetehtaana vastaus voisi olla kyllä. Mutta haluanko olla analyyttinen mielipidetehdas? Tällä keinolla tutkija kyllä etäännyttää itsensä mahdollisimman objektiiviseen asemaan, mutta lopputulos voi olla byrokraattinen painajainen. Parannuskeinona kyseiseen ongelmaan tarjoaisin lomaa. Mutta ei minkä tahansa kaltaista lomaa, vaan ajattelulomaa, jossa tutkija voisi tutkimuksen jälkeen pohtia asiantuntijuuttaan aiheesta tunteidensa kannalta. Ehkä kirjoittaa muutama pateettinen kirjoitus säälittävästä tuntevasta tutkijasta, joka hetkeksi asettui kuolevaisten jalkineisiin ja eli hetken heidän tasollaan.

Asiantuntija on tiensä valinnut ja se on joskus pelottavan analyyttinen. Ihmisyyttään ei hänen kuitenkaan tule unhoittaman, sillä se vieraannuttaisi hänet sekä tutkimuksestaan että yleisöstään. Tutkijan täytyy olla siis jossain määrin jakomielitautinen, kykenevä sekä kylmän asiantuntevaan lausuntoon että sen reflektointiin oman järkensä vaalimisen vuoksi. Onnea vain tuollekin tuhoon tuomitulle urakalle. Kunhan nyt muistaisi olevansa kuolevainen, erehtyväinen ja tiedon suhteen rajallinen. Sillä pääsee jo pitkälle. Joskus on ihan perusteltua sanoa EOS.

'Saisiko maisterille olla kahvia' -asenteesta

Heräsin tänään todellisuuteen. Jos nimittäin on niin autuaasti, että olen enää vajaan vuoden "vain" maisteri, niin siitähän toki pitää ottaa kaikki irti. Luultavasti alan vaatimaan kaikkia puhuttelemaan minua "maisteri Mantsinen" -tittelillä. Hyviltä ystäviltä en ehkä silti tuota vaadi - he voivat puhutella minua "maisteri Teemu" -tittelillä.

Hieman vakavammin puhuttuna, en nyt sentään tällaisia vaadi. Mutta nykyisenä maisteritehtailun aikakautena maisterismi ja maisteriuden merkitys on sangen piiloitettu asia. Toki sillä saa pätevyyttä työnhaussa ja muissa virallisissa yhteyksissä, mutta poissa ovat ne Suomi-filmin nostalgisoimat dialogit tyyliin "saisiko maisterille olla kahvia". Ehkä tätä pitäisi itse viljellä enemmän. Meidän maisterien kesken - omien kollegoiden parissa - olen vaivihkaa asiaa yrittänyt huumorilla viljellä. Huumoriksi se on tarkoitettu, sisäpiirivitsit kun ovat niin akateemisia. Vai mitä ajattelette siitä kun laitoksen kevätpippaloissa tokaisin asettuessani nurmikolle istumaan, että tähän on vaikea asemoitua, johon kansatieteilijä kysyi, eivätkö uskontotieteilijät osaa olla kentällä. Heh, eheh, heh, huoh. Tunnustan että nauroin ihan vilpittömästi.

Maisteri kiittää lukijoita ja poistuu maisterehtimaan.

Käsikirjoitusversiohkosta

On tullut aika. Nimittäin sen, että väitöskirja on nähnyt jo ensimmäisen kokonaiskuvan itsestään. Vaikkakin versio on vielä haalea kuva siitä miltä lopullinen työ tulee näyttämään, on kokonaisuutta kivempi katsella kuin hajanaisia tekstinpätkiä. Viimeiset kuukaudet tämän kanssa on tehty työtä, ja nyt se on kokonaisuus. Vielä sen kanssa tulen tekemään työtä seuraavat kuukaudet, mutta väitöstilaisuus häämöttää jo vajaan vuoden päässä, jos tahti tällaisena säilyy.

Tällä hetkellä käsikirjoitus on ohjaajilla luettavana, jotta he voivat sen tylysti lytätä sitä rakentavasti kommentoida. Joitakin parannuksia siihen on tehtävä, etupäätä keventää sen verran että se lähtee lentoon ja loppupäätä leventää, niin että liito mahdollistuu. Mutta kyllä tästä jo uskaltaa sanoa, että työssä on joitakin pätkiä jotka käyvät ihan tieteellisestä tekstistä.

Sillä aikaa kun odottelen kommentteja, kirjoitan artikkeleita tutkimuksesta. Erilaiset tieteelliset journaalit voivat pian hylätä hienoja runokokoelmiani, kun niitä alan jossain vaiheessa lähettelemään ympäri maailmaa. Sanottavaahan minulla kyllä on, toivottavaa on että olisi myös kuulijoita. Kirjoitan sekä suomeksi että enklanniksi - ruotsiksi ei kieleni uskaltaudu taipua. Toivon mukaan CV:n julkaisuosio paisuu ensi vuoden loppuun mennessä useammalla artiklalla.

Yksityisen julkisuudesta ja julkisen yksityisyydestä uskonnossa

Tänään 25.9. Lancasterin yliopiston professori Kim Knott luennoi uskonnon maantieteestä Turun yliopiston opiskelijoille ja muille kiinnostuneille. Keskustelu herätti hitaita aivojani miettimään Turun uskonnollisen maaston epätasaisia kohoumia. Kuten mainitsin keskustelussa, turkulaisessa ja suomalaisessa maisemassa luterilaiset kirkot hallitsevat maisemaa, muiden uskontojen pysyessä taustalla, osin kätkettyinä ja piilossa. Perääni kommentoinut Terhi Utriainen Helsingin yliopistosta mainitsi myös maaston värittyvän ruumiillisin symbolein, kuten korujen ja vaatetuksen avulla.

Tämä asetelma pyöräyttää suomalaisen uskonnollisen maaston hyvin mielenkiintoiseksi. Koska maahanmuuttajavähemmistöt kuljettavat uskontoaan mukanaan, esimerkiksi vaatetuksessa, heidän ruumiillinen uskontonsa on hyvin näkyvää. Toisin on tavallisilla luterilaisilla, joiden uskonto näkyy ulkoisissa symboleissa korkeintaan vahingossa vilahtavassa ristissä. Yksityinen uskonto on näin luterilaisilla yksityistä, mutta esimerkiksi muslimeilla hyvinkin julkista. Tässä ei ole vielä sinänsä mitään uutta. Mutta mielenkiintoisemmaksi asetelma kääntyy, kun tarkastellaan julkista uskontoa. 

Turun moskeija sijaitsee kerrostalossa ja sen sisäänkäynti on sisäpihalla. Mikään kyltti ei vihjaa kadulla kävelijää moskeijan olemassaolosta saati sijainnista. Porttikongin vieressä on kyllä kyltti. Mutta siinä ei suinkaan lue 'moskeija', vaan 'tanssiteatteri'. Jokainen ulkopuolinen tuntee astuvansa yksityisen tilan  puolelle, jos pyrkii moskeijaan. Luterilaiset kirkot sen sijaan ovat hyvin esillä ja erittäin julkisia näkyvyydeltään. Näin julkinen uskonto on luterilaisilla julkista ja alituiseen esillä, mutta muslimeilla Turussa hyvin yksityistä ja suojeltua - uskonnollisen maantieteen näkökulmasta.

Luterilaisen uskonnon julkinen näyttävyys on toki seurausta pitkästä historiasta, jonka aikana kirkko on hankkinut monopoliaseman paitsi enemmistön uskontona, myös kaupunkimaisemassa. Kirkot hallitsevat kaupunkimaisemaa edelleen, vaikka yksityinen uskonto on ajautunut hyvin yksityiseksi. Yksityisyyden korostumista selittää osaltaan kulttuurin muuttuminen kaupungistumisen myötä. Kyläyhteisöjen läheisyys vaihtui kaupunkimaiseman erillisiin lohkoihin, kunkin perheen varjellessa omaa kotiaan omana tilanaan. Sopulisuomalaisten sosiaalinen sopimusyhteisöllisyys kylissä vaihtui sosiaaliseen sopimukseen yksityisyydestä. Osasyyn henkilökohtaisen uskonnon yksityisyydestä saa myös suomalais-protestanttisen eetoksen yksilön uskoa ja pelastusta painottava aate. Koko perhekunnan pelastumisen sijasta yksilö on se pelastuva yksikkö.

Jos taas seurataan maahanmuuttajamuslimeja heidän perinneympäristössään - esimerkiksi Turkissa - voidaan havaita suuri ero uskontoperinteissä. Turkkilainen niinsanottu maallinen muslimivaltio pyrkii pitämään politiikkaa ja uskontoa erillään, mutta julkista ja uskontoa ei pidetä erillään. Minareettien rukouskutsut pitävät huolen, että uskonto näkyy ja kuuluu. Yksilöiden uskonto puolestaan on hyvin maastoutunutta, arkipäiväistä. Vahvasti asuillaan uskoa symboloivat ovat rannikoiden kaupungeissa vähemmistössä. Uskonto näkyy vasta arkipäivän sisäistetyissä käytännöissä, kuten sianlihan karttamisessa ja alkoholin nauttimisessa vasta auringon laskettua.

Mutta kun tarkastelee muslimeita Turussa, heidän uskontoaan ei näe julkisessa maisemassa ollenkaan. Sen sijaan yksityisen uskonnon puolella vaatetus paljastaa enemmistön musliminaisista muslimeiksi - ei yleensä täyshunnun kanssa vaan hillitymmin keinoin, kuitenkin suomalaisista erottuen. Vieraan kulttuurin keskellä sisäistetytkin tavat nousevat julkisiksi, koska ne näkyvät erilaisina laajan massan keskellä. Tämä voi puolestaan lisätä tunnetta muslimien vaikutuksen lisääntymisestä, vaikka tosiasiassa heidän uskontonsa saattaa kokonaisuudessaan olla piilotetumpaa Suomessa kuin esi-isiensä maassa, esimerkiksi Turkissa.