stressinsietokyvystä

Jatko-opiskelijan suurin testi ei ole esitarkastus, väitöstilaisuus, ei kirjoittaminen eikä aineistonkeruun haasteet. Todellisen tulikokeensa jatko-opiskelija käy opetellessaan elämään jatkuvan stressin ja epätietoisuuden kanssa. Yhden stressikysymyksen ohitettuaan hän huomaa vain saaneen seuraavan eteensä. Luullessaan ratkaisseen jonkun tutkimuksen oleellisen kysymyksen, alkaa hän miettimään mikä olisi se seuraava muutos kyseiseen linjaan. Suurimmat paineet asettaa kuitenkin elämän suunnittelu varsinaisen työn - väitöskirjatutkimuksen - ohessa. Päästyään eroon perustutkinto-opiskelijan köyhyydestä löytää hän itsensä köyhyyden ja köyhyyden pelon psykedeelisestä ristiaallokosta. Apurahojen metsästys tuo toivon kipinän, joka päätöspäivien lähentyessä nostaa stressin hermotärinän partaalle. Kun vuoden viimeinen apurahakokous koittaa, huomaa paatuneinkin ateisti itsensä iltaisin polvillaan sänkynsä vierestä. Perusopintonsa nopeasti suorittaneilla opintotukioikeutta riittää vielä muutamiksi kuukauksiksi, mutta menot tuppaavat silti nousemaan aiemmista. Etenkin jos opiskelija tekee kenttätyötä ja kyselytutkimuksia, jotka syövät rahaa, tuli sitä tai ei. Rahoituksen loppumisen pelko tuo täydellisyydentavoittelijan mieliin tunteet epäonnistumisen mahdollisuudesta ja ikuisen luuserin maineesta - siitäkin huolimatta, että tutkimusta voi jatkaa muunkin työn ohessa.

Kaikki muu elämän tuoma haasteellisuus lisää vain opiskelijan stressiä. Terveyden ollessa kyseessä kurjuus maksimoituu, koska pienestä rahoituksesta pitäisi vielä uhrata tutkimustakin tärkeämmälle asialle, omalle terveydelle. Kunnallisen terveydenhoidon hitaus vain pidentää piinaa, koska vaikka asioita tutkitaan, on se moninverroin hitaampaa kuin yksityisellä puolella - johon opiskelijalla ei ole varaa.

Ensi viikolla on tämän vuoden viimeinen apurahapäätös tulossa. Sen ohessa toivoisi että lääkäri apulaisineen löytäisi omaa terveyttä piinanneeseen reistailuun jotain positiivista tulevaisuutta. Sitä odotellessa.