Tohtoroitumisesta

Nyt se on virallista. Tohtori Teemu T. Mantsinen on tällä viikolla tullut todelliseksi henkilöksi, jonka sosiaalinen asema on saanut sinettinsä tutkintotodistuksen muodossa. Ei äitini 70-luvulla arvannut, mitä siitä huutavasta rääpäleestä vielä tulisi. Ei isoveljeni 80-luvulla olisi uskonut, mitä se kitisevä pikkuveli isompana saavuttaisi. Mitä tästä opimme? Ihmisalkiosta voi kehittyä täysikasvuinen ajatteleva ja toimiva yksilö, yhteiskunnan osa ja itsetietoinen pätijä sekä tieteellisiä saavutuksia tavoitteleva ihminen.

Tästä eteenpäin hän, tohtori Mantsinen, opettelee olemaan tohtorillinen. Mitä se pitää sisällään, on samalla sekä mysteeri että pitkän prosessin jälkeen jo todellisuus. Ihmisestä ei tule tohtori ja ammattilainen yhdessä yössä, paitsi tutkintoteknisessä mielessä. Yliopistollinen kasvu ja kehitys tiivistävät opiskelijan osaamisen ja ammatillisuuden vuosien saatossa paineen alla mustasta hiilestä kirkkaaksi timantiksi - vaikkakin usein hiomattomaksi. Timantin hiominen toteutuu käytännön työssä, tieteellisen pätevyyden osoittamisessa ja opitun tietouden jalostamisessa uusiksi tuloksiksi, sovellutuksiksi ja hyödyksi ihmiskunnalle. Näin ainakin tutkijan omissa unelmissa.

Tämä tohtorintutkinnon saavuttaminen tarkoittaa myös sitä, että tämä ploki saa päätöksensä. Kuten titteli julisti, aiheena oli elämäni ennen tohtorinarvoa. Aluksi tiheämmin, myöhemmin harvemmin, mutta silti loppuun asti kestäen olen päivittänyt ajatuksiani tiestä tähän pisteeseen asti. Kiitän plokin lukijoita (niitä molempia) ja jatkan kirjoittamistani toisilla sivuilla. Virallisemmat kotisivuni sijaitsevat tällä hetkellä osoitteessa teemutmantsinen.wordpress.com, kolmannella kotimaisella kielellä eli enklanniksi. Joskus muistan kirjoittaa myös uskontotieteen omaan blogiin. Tutkimuksiin liittyen muut julkaisut kertovat jatkossa tohtoroitumisen konkreettisesta puolesta, vaikkakin usein sisäpiirikielellä, jota tieteellisissä julkaisuissa viljellään.

Kiitos ja kuittaus,
Tohtori Mantsinen, Teemu T. Mantsinen

Tutkinnon anomisesta

Tohtorintutkinto koostuu Turun yliopistossa väitöskirjasta sekä sitä tukevista jatko-opinnoista (60op). Nämä kaikki suoritukset voidaan hyväksyä periaatteessa jo useampi kuukausi ennen varsinaista ja virallista valmistumispäivää. Itse sain vaadittavat jatko-opintosuoritukset valmiiksi jo viime, tai ehkä jo toissavuonna. Väitöskirjakin arvotettiin kriteerit täyttäväksi jo toukokuussa, kun esitarkastajat olivat saaneet työnsä valmiiksi. Tohtoritutkinnon arvolle sopivasti valmistuminen vaatii kuitenkin vielä pitkällisemmän byrokraattisen tien rituaaleineen ja liminaalivaiheineen.

Syyskuun 13. päivä, onnenpäivänä, suoritettiin prosessin julkinen rituaali, tohtorinväitös. Tämän juhlan kliimaksi oli arvollinen julistus: esitän väitöskirjaa hyväksyttäväksi. Rituaalimuseoon joidenkin mielestä sopiva päivä oli täynnä suorittamista ja seremoniaa. Mainittakoon että itse pidin nimenomaan päivän rutiiniluonteesta, sen rakenteellisesta jylhyydestä - ettei vain kenellekään tule virheellistä mielikuvaa. Väitöspäivän jälkeen vastaväittäjä laatii lausunnon kuukauden kuluessa ja kustos kirjoittaa pöytäkirjan arvostelulautakunnan kokouksesta. Nämä kirjeet näytetään väittelijälle, joka joko hyväksyy lausunnot tai laatii vastineen. Tämän jälkeen dekaani hyväksyy väitöskirjan. Seuraavaksi oppiaineen sihteeri kirjaa suorituksen opintorekisteriin. Tässä vaiheessa FM(väit.) voi kirjoittaa anomuksen tiedekunnalle, jossa hän anelee suoritustensa perusteella tutkintoa itselleen. Viikon kuluttua tästä anomuksesta dekaani allekirjoittaa tutkimuksen ja tutkinto toimitetaan valmistuneelle.

Byrokraattista pyörää on aikojen saatossa kevennetty. Nyt esimerkiksi tiedekuntaneuvosto on delegoinut valtaa dekaanille, minkä vuoksi väitöskirja-lausunnot eivät enää mene neuvoston hyväksyttäväksi - ellei FM(väit.) esitä vastinetta ja kiihkeästi vaadi muutosta. Koko tämä prosessi kasvattaa odotusta ja tuo lopulta täyttymyksen tunteen, kun tutkintopaperi on vihdoin vuosien työn ja kuukausien odotuksen jälkeen käsissä. Tai näin uskon, sillä oma tutkintotodistukseni tulee minulle vasta ensi viikolla. Sitten onkin aika juhlia. Sitä odotellessa...

Väitöspäivän jälkimausta

Väitöspäivä oli ja meni. Päivää tukemaan tarkoitetut rakenteet ja suunnitelmat rakensivat radan, jota pitkin juhlakulkue kulki koko päivän. Tekemistä ja säätämistä riitti koko päiväksi ja kun huomio kiinnittyi ryhdin ja kurin ylläpitämiseen ja järjestyksestä huolehtimiseen, ei koko päivän aikana muistanut erityisesti kerätä stressiä ja paniikkia virallisista rituaaleista. Väitöstilaisuuden, karonkan ja jälkikaronkan suunniteltujen osuuksien loputtua alkoi olo rentoutumaan. Kun kaikki vieraat olivat saaneet tilatut tarjoilut säntillisesti eteensä, poistui viimeinenkin säätöpulma ja loppuilta sujui omalla painollaan. Karonkka- ja iltajuhlapaikkana toimi ravintola Pinella, joka tarjosi kauniit ja arvokkaat puitteet samanlaisille juhlille. Tarjoilijat osasivat hoitaa tehtävänsä hyvin - etenkin kun annoin heille pöytäkartan ja tarjoiluohjeet. Perinteinen kulttuurieliitin kohtaamispaikka puupinella oli onnistunut valinta rentoon pönöttämiseen kollegojen ja ystävien kanssa. Vieraat olivat tyytyväisiä, eikä väittelijällä itselläänkään ollut mitään varsinaista suurta valittamisen aihetta. Jännä päivä loppui yöllä valitussa valioseurassa Dom Perignonilla. Kruunu hienolle päivälle.

Tutkintotodistusta odotellessa...

Väitösaatosta

Lauantaina 13.9.2014 kello 12 koittaa väitöstilaisuus, jossa allekirjoittanut pääsee suorittamaan tieteelliset rituaalit, jotka vaaditaan tohtorintutkintoon. Nyt, edellisen päivän iltana kaikki järjestelyt alkavat olla kunnossa. Vielä pitäisi harjoitella väitöstilaisuuden alkavaa lektiota ja valmistautua myös puolustamaan väitöstä, eli käydä läpi joitakin oleellisia kohtia omasta työstä sekä perusteita valinnoille siinä. Työtä ja tekemistä on riittänyt, ja vielä seuraavaksi päiväksi sitä riittää. Varsinainen tutkintopaperi on tämän jälkeen haettava, joten todelliset juhlat odottavat vielä viimeisiä päätöksiä ja virallisia rituaaleja.

Väitöspäivästä on joka tapauksessa tulossa kokemus, johon on vaikea etukäteen valmistautua. Se ensimmäinen väitös tulee vain kerran elämässä, kyseessä on yliopisto-opiskelun ehkä suurin huipentuma, mutta tähän päivään hypätään ikään kuin tuntemattomaan. Rituaalin osat ovat selkeät ja niiden eteneminen ennalta määrätty. Tältä osin mitään stressiä ei tule, koska raamit ohjaavat ja tukevat päivän kulkua. Suurempi kysymysmerkki on se, miten kaikki pysyy hallinnassa ja mikä on todellinen tunnetila itse tilaisuudessa. Aina voi valmistautua väärin, kun ei tiedä mihin sitten loppujen lopuksi valmistautuukaan.

Mutta kaikesta tästä olen viisaampi vuorokauden kuluttua. Väitöksen jälkeisiä tunnelmia odotellessa.

Taittamisesta

Elokuun alkuviikkoihin mennessä pyrin taittamaan, eli taitan, väitöskirjani kokoon, kursin sen viimeisetkin langat yhdeksi kertomukseksi ja visuaaliseksi esitykseksi, kaikkien niiden ohjeiden, kommenttien ja esitysten pohjalta mitä olen ohjauksen aikana saanut. Väitöskirjan viimeisten vaiheiden aikana olen miettinyt jonkun verran myös sitä, kuinka paljon kukin väitöskirja on väittelijän oma työ. Tietenkin sen pitäisi olla opinnäyte väittelijän omasta tutkimuksesta ja kirjoituksesta, ja onhan se sitä. Mutta missä määrin työn ohjaajat sekä esitarkastajat vaikuttavat lopputulokseen? Väittelijä joka tapauksessa, jos on viisas, kuuntelee ohjaajia ja tarkastajia sekä suhteuttaa työtänsä näiden kommenttien perusteella. Koska väitöskirjan tekijä on opiskelija, hän edelleen oppii paremmaksi tutkijaksi ja kirjoittajaksi - myös minä, ehkä etenkin minä paremmaksi kirjoittajaksi. Näiden kommenttien kuuleminen ja niiden mukaan ohjautuminen on osa prosessia, ja siten ne vaikuttavat väkisinkin siihen, minkä näköinen ja lainen työstä tulee.

Vaikka olen hyvin tyytyväinen siihen, että ohjaajien ja esitarkastajien kommentit ovat auttaneet minua tekemään omasta työstäni paremman, odotan myös hyvin innokkaasti väitöskirjan jälkeisiä julkaisujani. Väitöskirjan jälkeen tutkija saa - ja joskus joutuu - kirjoittamaan täysin itsenäisesti omat työnsä. Luonnollisesti hänen kirjoittamiseensa vaikuttavat aiemmat kokemukset, mutta ainakin suhteellisesti itsenäinen on hän. Väitöskirjan jälkeiset työt ovat myös vapaita väitöskirjalle tyypillisistä muotoseikoista, jotka tekevät työstä hyvin kontrolloidun ja samantyylisen monien muiden töiden kanssa. Tämä ei varsinaisesti ole huono asia, helpottaahan se väitöskirjan tekijän työtä. Ne seuraavat työt paljastavat kuitenkin paljon enemmän tutkijan omasta kompetenssista ja tyylistä. Siinä missä väitöskirja varmistaa tutkijan perusosaamistason, väitöskirjan jälkeiset työt paljastavat hänen tutkija-identiteettinsä ja tyylinsä.

Sitä odotellessa taittelen työni kirjaksi, väitöskirjaksi.

Väitösluvasta

Noin kuukausi kesti, ennen kuin sain tiedon välitettyä tähän plokiin - väitöslupa on myönnetty. Esitarkastajat katsoivat, että käsikirjoitus täyttää väitöskirjan vaatimukset, joten he puolsivat sen hyväksymistä. Tämä tarkoittaa, että maisterin elämä lähenee loppuaan ja tohtorin elämä lähestyy alkuaan. Vielä ennen väitöstilaisuutta ja valmistumista on väitöskirja saatettava painoon. Tämä prosessi on syytä tehdä huolella, sillä arvosana määräytyy painetun version mukaan. Teoriassa on myös mahdollista hylätä väitöskirja väitöstilaisuudessa, mutta vain jos painettua versiota on muutettu huonompaan suuntaan ja heikennetty sen laatua oleellisesti. Tästä syystä jokainen väittelijä toteuttaa tunnollisesti esitarkastajien parannusehdotuksia ja huomioi heidän kritiikkinsä. Turha huolimattomuus ja ylimielisyys ei kuulu tähän elämän vaiheeseen. Jos mitään erikoista ei tapahdu, väitöstä ja valmistumista vietetään syyskuussa. Väitöstilaisuudelle on varattu 13. päivä, lauantai. Päivämäärä on sikäli hyvä, että äitini syntyi 13. päivä - vaikkakin eri kuussa.

Tulevaisuutta odotellessa...

Nooasta (elokuvasta)

Viime viikonloppuna totesin, etten ollut tuhlannut riittävästi euroja, joten päätin mennä elokuviin. Lähinnä puolihuolimattoman kiinnostuksen kohteena oli tällä kertaa elokuva Nooa, joka kertoo, yllätys, yllätys, Nooasta. Jännitin loppuratkaisuja, kuinka Nooan ja hänen läheistensä kävisi. Onneksi kukaan ei etukäteen paljastanut juonta, niin säilyi mielenkiinto koko kuvan ajan.

Vakavammin puhuttuna, elokuvan juonen eteneminen seuraa 'alkuperäistä käsikirjoitusta', eli Raamatussa kerrottua Nooan ja tulvan kerrontaa kohtuullisen väljästi soveltaen, minkä vuoksi koko juonta ei etukäteen voinut ennustaa. Ohjaaja oli ottanut taiteellisen vapauden nimessä oikeudekseen tulkita epäselviä, monitulkintaisia sekä puuttuvia kohtia sen mukaan, miten valinnat edistäisivät koko jutun juonta, suurta kokonaiskuvaa. Kantaviksi teemoiksi elokuvassa nousivat ihmisen pahuus, pahuuden tuomittavuus sekä uuden mahdollisuuden antamisen vaikeus. Siltä osin elokuva onnistui mielestäni tulkitsemaan Nooan tarinaa ihan kelvollisesti. Yksityiskohdista ja yksittäisistä valinnoista voi olla monta mieltä - ja moni on ollutkin.

Välttäen turhia juonipaljastuksia niille, jotka eivät vielä ole rainaa nähneet, mainitsen muutaman esitetyn erimielisen kommentin. Etenkin amöriikkalaiset konservatiivit evankeliset ovat asettuneet vahvaan vastarintaan elokuvaa kohtaan. Heille se on epäraamatullinen ja vääristää jutun juurta. Osa kritiikistä on jossain määrin perusteltua, osa erittäin heppoista. Yksi heppoisimmista kritiikin kohteista oli se, että "not once is the word GOD mentioned in the movie". Ensinnäkin, Nooa tuskin puhui enklantia, eli tämä jumaluuteen viittaava termi ei ollut hänen sanavarastossaan. Elokuvassa Nooa toki puhuu kätevästi englantia, ilmeisesti jonkin universaalitranslaattorin voimalla. On mahdollista, että Nooa puhui jotain seemiläisen kieliperheen kantamuotoa, jolloin hänen terminsä jumalalliselle olisi ollut se kantasana, mistä esim. heprean "EL" (ja johdannaiset) sekä arabian "ALLAH" periytyvät. Sana "EL" sen kantamuodossaan voidaan todennäköisesti kääntää merkitykseksi "voima", millä on viitattu ilmeisesti oletettuun maailmaa ylläpitävään voimaan ja kenties luojajumalaan. Elokuvan ohjaaja perustelee valintaansa sillä, että hänen mielestään Nooa ja Adamin jälkeläiset siinä välissä olisivat todennäköisesti viitanneet siihen luomiskertomukseen ja sen mukaisesti luojaan. Tästä syystä elokuvassa puhutaan luojasta. Raamatun luvuissa 6-9, jossa Nooa esiintyy, käytetään sanoja "ELOHIM" (jonka kantamuoto on siis "EL") sekä "JHWH". Edellämainittujen konservatiivikriitiikkojen mukainen "raamatullisuus" edellyttäisi sitä, että JHWH-sana olisi peräisin Moosekselta, minkä vuoksi jäljelle jäisi mainittu sana "EL" ja siitä johdetut ja polveutuvat sanat. Etnosentrinen termiajattelu on kehnoa kritiikkiä, sillä kieli kehittyy, eivätkä ihmiset ajatelleet samoilla sanoilla tuhansia vuosia sitten, kuin mitä nykyään, pitkällisen tradition ja pohdinnan jälkeen.

Toinen heppoinen kritiikki kohdistui siihen, että "elokuvassa esitetään Nooa juoppona". Ainakaan siinä versiossa minkä itse näin, Nooa ei ollut humalassa kuin sen yhden kerran, mikä mainitaan myös Genesiksen kertomuksessa. Elokuvassa tämä juoppouskohtaus oli tuotu sikäli hyvin esiin, että se ei ollut erillinen tapaus Nooan elämässä, vaan eräänlainen morkkiskänni. Olihan ihmisiä kuollut läjäpäin ja he olivat ainoina elossa. Humalakohtauksen Raamatussa esiintyvät, joillekin vaikeammat, yksityiskohdat oli häivytetty, etenkin koska sillä ei itse elokuvan juonen kannalta ollut enää merkitystä. Elokuvan ulkopuolelta sanottakoon, että jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että Nooan oman poikansa tuomitseminen sen vuoksi, että hän oli "nähnyt isänsä hävyn", oli tosiasiassa pahempi tapaus kuin miltä se 2000-luvulla kuulostaa. Hyvin mahdollista on, että se oli kiertoilmaus sukurutsista. No, tämän verran paljastan elokuvasta, että tähän kysymykseen ei kajottu. Elokuva ei tosin lopu morkkiskänniin, vaan sen jälkeen on vielä loppukohtauksen vuoro.

Elokuvassa on pari rajua, vaikeaa ratkaisua ohjaajalta. Nämä valinnat olisi voinut tehdä toisinkin ja silti säilyttää saman stoorin ja jännitteen. Tai sitten se olisi vesittänyt elokuvasta vieläkin pitkäveteisemmän. Nytkin muutamassa kohdassa yritin etsiä kaukosäädintä, missä olisin saanut kertomusta hieman nopeutettua. Mutta jälkikäteen arvioituna elokuva oli parempi kuin mitä odotin. Ei mikään kulttimaineeseen nouseva teos, mutta ihan kelvollisesti rakennettu kertomus olemassaolevista rakenteista. Tuoreeltaan jotkin ratkaisut, kuten Raamatussa mainittujen "Jumalan pojat ja ihmisten tyttäret" (vai miten ne nyt menivät) kuvaaminen, tuntuivat hieman liikaa scifi-fantasialta, mutta jälkikäteen nekin tuntuvat kelvollisilta. Metusalahia väittivät amerikkalaiset liikaa tietäjävelhomaiselta, mutta itse tulkitsin sitäkin hahmoa hieman toisin - esimerkiksi Raamatussa kulkeva siunaus-traditio on "raamatullinen", eikä "new age -juttu" (näihin amöriikkalaisiin kriitikoihin ironisesti viitaten).

Tämän jälkeen voidaankin odottaa, minkälainen on joulukuussa teattereihin tuleva elokuva Mooseksesta ("Exodus"), jossa näyttelee Christian Bale. Ainakin näyttelijä osaa jyristä Moosesmaisesti. Ehkä hieman lisää painoa vaaditaan vakuuttavaksi tulemiseen - tai sitten olen vain rajoitteinen ajatusmaailmaltani. Mitenkähän se elokuva päättyy, jäävätkö heprealaiset Egyptiin vai eivät?

Sitä odotellessa...