Taittamisesta

Elokuun alkuviikkoihin mennessä pyrin taittamaan, eli taitan, väitöskirjani kokoon, kursin sen viimeisetkin langat yhdeksi kertomukseksi ja visuaaliseksi esitykseksi, kaikkien niiden ohjeiden, kommenttien ja esitysten pohjalta mitä olen ohjauksen aikana saanut. Väitöskirjan viimeisten vaiheiden aikana olen miettinyt jonkun verran myös sitä, kuinka paljon kukin väitöskirja on väittelijän oma työ. Tietenkin sen pitäisi olla opinnäyte väittelijän omasta tutkimuksesta ja kirjoituksesta, ja onhan se sitä. Mutta missä määrin työn ohjaajat sekä esitarkastajat vaikuttavat lopputulokseen? Väittelijä joka tapauksessa, jos on viisas, kuuntelee ohjaajia ja tarkastajia sekä suhteuttaa työtänsä näiden kommenttien perusteella. Koska väitöskirjan tekijä on opiskelija, hän edelleen oppii paremmaksi tutkijaksi ja kirjoittajaksi - myös minä, ehkä etenkin minä paremmaksi kirjoittajaksi. Näiden kommenttien kuuleminen ja niiden mukaan ohjautuminen on osa prosessia, ja siten ne vaikuttavat väkisinkin siihen, minkä näköinen ja lainen työstä tulee.

Vaikka olen hyvin tyytyväinen siihen, että ohjaajien ja esitarkastajien kommentit ovat auttaneet minua tekemään omasta työstäni paremman, odotan myös hyvin innokkaasti väitöskirjan jälkeisiä julkaisujani. Väitöskirjan jälkeen tutkija saa - ja joskus joutuu - kirjoittamaan täysin itsenäisesti omat työnsä. Luonnollisesti hänen kirjoittamiseensa vaikuttavat aiemmat kokemukset, mutta ainakin suhteellisesti itsenäinen on hän. Väitöskirjan jälkeiset työt ovat myös vapaita väitöskirjalle tyypillisistä muotoseikoista, jotka tekevät työstä hyvin kontrolloidun ja samantyylisen monien muiden töiden kanssa. Tämä ei varsinaisesti ole huono asia, helpottaahan se väitöskirjan tekijän työtä. Ne seuraavat työt paljastavat kuitenkin paljon enemmän tutkijan omasta kompetenssista ja tyylistä. Siinä missä väitöskirja varmistaa tutkijan perusosaamistason, väitöskirjan jälkeiset työt paljastavat hänen tutkija-identiteettinsä ja tyylinsä.

Sitä odotellessa taittelen työni kirjaksi, väitöskirjaksi.