Tieteellinen tutkimus on vakavaa puuhaa, eikä reaalimaailmaa havannoiva ihminen kohtaa työssään kuin arkista elämän karua, monotonista faktatietoa. Ja katinkontit. Etnografista kenttätyötä tekevä saa tottua urallaan siihen, että hänen täytyy harjoittaa pokan pitämistä tavan takaa. Tahattomasti koomiset lipsaukset, omien persoonallisten tulkintojen ja näkökulmien kirjo huimaa joskus heikomman päätä. Tunneskaala voi vaihdella kauhusta ja kammotuksesta kontrolloimattomiin naurunpyrskäyksiin ja estottomiin hysteriakohtauksiin. Mutta koska tutkittavat ihmiset elävät omaa todellisuuttaan täysin tyytyväisinä ja usein vailla sen suurempia häpeilemisiä oman maailmankuvansa näyttäytymisestä erikoisena toisesta näkökulmasta, tutkijan täytyy pitää naamansa kohtuullisen peruslukemilla. Pieni myötäily on usein hyväksi, koska se rohkaisee esimerkiksi haastateltavan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan avoimemmin. Liian suuret tunnepurkaukset voivat toisaalta lukita tilanteen, etenkin jos reaktio on päinvastainen, kuin mitä informantti itse olettaa kertomuksellaan saavansa aikaan.
Haastatteluja ja sosiaalista havainnointia huomattavasti helpompi tilanne on kirjoitettujen lähteiden selaaminen. Omassa tutkijahuoneessa voi reagoida vapaammin ja nauraa antaumuksella maailman nurinkurisuudelle. Joissakin tilantessa toki haastateltavat itsekin tunnistavat ja osoittavat menneiden tulkintojensa ja kokemustensa koomisuuden. Yksi tällainen kertomus, jonka informanttini kertoi, koski helluntailaisten pilkuntarkkaa Raamatun ohjeiden toteuttamista - ennen 1950-lukua. Koska Raamatussa sanotaan selkeästi, ettei vanhurskas istu siellä missä pilkkaajat istuvat, ottivat innokkaat uskovat sanasta sen kuuluisan Vaarin ja todistivat uskostaan seisomalla. Näin esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tunnollinen helluntailainen seisoi ja vastaili kohteliaasti hämmästelevälle lääkärille, mikä mahtaisi häntä vaivata - sen lisäksi että istuminen ei näyttäynyt oikein luonnistuvan. "Olkaa hyvä ja istukaa - Kiitos, mutta seison mieluummin - Onko teillä jokin istumista vaikeuttava vaiva - Ei toki herra lääkäri - Istukaa toki, niin katsotaan sitä polvea - Mutta lupaattehan, ettette pilkkaa polveani, herra lääkäri..."
Koomisuutta toisaalta pelätään joskus aivan suotta. Jos uskonnollinen liike on jo hieman vanhempi, sen jäsenet usein tunnistavat ja nauravat itsekin omalle innokkuudelleen ja harmittomille ylilyönneille. Päinvastaisissakin kokemuksissa itsekritiikki voi joskus tutkijan yllättää: vaikka menneitä virheitä ei mielellään toreilla toitotella, nekin voidaan joissakin liikkeissä tunnustaa avoimen rehellisesti, kun tilaisuus siihen on käsillä. Koomisista tilanteista voidaan toki tehdä sekä huumoria että pilkkaa. Näiden kahden erottaminen on tärkeää, ja tutkijan tulisi tähän asennoitua ainakin jossain määrin tutkittavien ehdoilla. Inhimillisen tiedon välittäjä ja lisääjä - tutkija - ei ole työnsä puolesta muuttamassa tutkittaviaan, vaan tekemässä maailmaa ymmärrettäväksi ja helpommaksi lähestyä. Tässä huumori voi oikein käytettynä avata turhia ennakkoluuloja sekä asenteita, jolloin uutta kohdetta voidaan lähestyä avoimemmin, ilman turhia jäykistelyjä.
On toki tilanteita sekä kokemuksia, jotka herättävät kysymyksen kriittisen ja emansipatorisen tutkimuksen tarpeesta. Mutta se on jo toinen seikka sekä toisen kirjoituksen paikka se. Joskus on hyvä pitää hetken positiivista virettä yllä - etenkin totisten suomalaisten tutkijoiden.
