Heräsin tänään todellisuuteen. Jos nimittäin on niin autuaasti, että olen enää vajaan vuoden "vain" maisteri, niin siitähän toki pitää ottaa kaikki irti. Luultavasti alan vaatimaan kaikkia puhuttelemaan minua "maisteri Mantsinen" -tittelillä. Hyviltä ystäviltä en ehkä silti tuota vaadi - he voivat puhutella minua "maisteri Teemu" -tittelillä.
Hieman vakavammin puhuttuna, en nyt sentään tällaisia vaadi. Mutta nykyisenä maisteritehtailun aikakautena maisterismi ja maisteriuden merkitys on sangen piiloitettu asia. Toki sillä saa pätevyyttä työnhaussa ja muissa virallisissa yhteyksissä, mutta poissa ovat ne Suomi-filmin nostalgisoimat dialogit tyyliin "saisiko maisterille olla kahvia". Ehkä tätä pitäisi itse viljellä enemmän. Meidän maisterien kesken - omien kollegoiden parissa - olen vaivihkaa asiaa yrittänyt huumorilla viljellä. Huumoriksi se on tarkoitettu, sisäpiirivitsit kun ovat niin akateemisia. Vai mitä ajattelette siitä kun laitoksen kevätpippaloissa tokaisin asettuessani nurmikolle istumaan, että tähän on vaikea asemoitua, johon kansatieteilijä kysyi, eivätkö uskontotieteilijät osaa olla kentällä. Heh, eheh, heh, huoh. Tunnustan että nauroin ihan vilpittömästi.
Maisteri kiittää lukijoita ja poistuu maisterehtimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti