Tekstin otsikko on vaihteeksi sarkastinen, eikä ole tarkoitettu ymmärrettäväksi kirjaimellisesti. Toisaalta, uskontotieteellisen salaseuran perustaminen ei sekään olisi hassumpi ajatus. Mutta siitä joku toinen kerta. Suomen uskontotieteellinen seura täytti joulukuussa 2013 jo 50 vuotta. Muutama tuolloin seuraa perustamassa tai siihen ensimmäisinä liittymässä ollut oli mukana, kun seura juhlisti puolivuosisataista historiaansa 13.12. Turussa, yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela-salissa ja myöhemmin ravintola Koulussa. Juhlapuheista sai senkaltaisen käsityksen, että uskontotiede ja uskontotieteellinen seura syntyi tieteidenvälisenä projektina, jossa uskontotieteellisesti suuntautuneet etnografit ja antropologit olivat pääosissa. Myöhemmin nämä henkilöt loivat pohjan oppiaineelle, joka 2000-luvulla on vakiinnuttamassa asemaansa ja ääntänsä itsenäisenä sekä oman historiansa tuntevana tieteenalana myös Suomessa. Nämä ajatukset vahvistavat aiempia havaintoja omasta tieteenalasta. Silti joitakin epävarmoja ääniä löytyy siitä, kuinka itsenäinen ja varmalla pohjalla uskontotiede Suomessa on. Rehellisin vastaus tähän lienee, että se on juuri niin itsenäinen ja vahvalla pohjalla kuin mitä sen tekijät, tutkijat ja opettajat, siitä tekevät. Yliopistojen muutospaineissa kaikki oppiaineet joutuvat miettimään omaa paikkaansa ja itsenäisyyttään, joten tämä ajoittainen epävarmuus joillakin tekijöillä ei sinänsä ole uutta. Mahdollisuuksia on, mutta niin on myös työtä tehtävänä niiden mahdollisuuksien käyttämiseksi.
Mistä sitten syntyi ajatus käyttämääni otsikkoon? Kävellessäni perjantaina uskontotieteen juhlaseminaariin, huomasin että Tauno Nurmela-salin ikkunan verhot olivat kiinni. Kuinka oivallista, tämänlainen käsitys joillakin voi olla uskontotieteestä: mystinen salaseura, jossa pohditaan postmodernin maailman outoutta, uskontoa. Historiallisten instituutioiden ja traditioiden kyllästämä ilmiö näyttäytyy usein juuri näiden kautta. Silti uskonnoista löytyy koko ajan uusia ilmiöitä sekä tyylejä, muotoja, jotka tekevät osittain tyhjiksi johonkin toiseen uskontotraditioon asetetut oletukset. Aiemmin samalla viikolla vierailin Akatemian rahoittaman Mieli ja toinen -tutkimusprojektin seminaarissa, jossa teemana olivat kummat kokemukset. Ihmisillä on edelleen kummia kokemuksia, uskonnollisia elämyksiä joista valtakulttuurien piirissä saatetaan vaieta tai vähintään pukea sovinnollisempaan muotoon. Lääkärille ei välttämättä uskalleta kertoa, jos nyt satunkin kuulemaan ääniä. Erilaiset merkityksenannot näille kummille kokemuksille sävyttävät näiden ihmisten maailmaa ja elämää. Länsimainen ihminen ei ole niin kylmän laskelmoiva robotti, etteikö elämän ja elämisen kummallisuudet häntä mietityttäisi ja pohdituttaisi yhä uudelleen. Siksi uskontotieteelläkin on vahva sijansa näiden ilmiöiden ja mekanismien tutkimisessa ja selittämisessä. Uskontoja voi toki tutkia monissa muissakin tutkimusperinteissä, mutta samoin esimerkiksi kielitieteen, poliittisen historian ja sosiologian kysymyksiä voisi tutkia vain yhdessä tai jossain toisessa tieteenalassa. Kunkin tieteenalan oma erityisosaaminen moniäänisessä ja monitasoisessa maailmassa varmistaa sen, että kutakin ilmiötä voidaan ymmärtää paremmin, ilman vuosikausien pohjatyötä kunkin tutkimuskysymyksen taustoittamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti