Muutoksen

Monet pitävät perinteitä esimerkkinä muuttumattomasta kulttuurista. Vuosi toisensa jälkeen samoja rituaaleja sekä tapoja toistetaan, jatkaen jo edellisten sukupolvien aloittamia ketjuja. Mutta kuinka muuttumatonta on kulttuuri? Jotta yksilö voi toistaa jotain aiemmin nähtyään, täytyy hänen ensin kokea se, sitten muodostaa siitä oma mentaalinen kuvansa, minkä jälkeen hän pyrkii jäljittelemään sitä, siis omaa mentaalista kuvaansa kokemastaan, rakentaen uuden koettavan ilmentymän. Dan Sperberin Explaining Culture (1996) havainnollisti oivallisesti sen prosessin, jolla kulttuuri kerta toisensa jälkeen tuotetaan, uusinnetaan, rakennetaan ja muutetaan. Jos perinne koetaan miellyttävänä ja merkitsevänä, yksilö pyrkii jäljittelemään sitä hyvin samankaltaisilla tavoilla, parhaansa mukaan. Ajan kuluessa perinteen yksityiskohdat menettävät kuitenkin kosketustaan alkuperäiseen merkitykseen, esimerkiksi kielen muuttuessa, jolloin ensin muuttuu yksilön tulkinta asiasta ja sen jälkeen hänen tuottamansa uusi perinteen ilmentymä. Mikään representaatio, tässä perinteen uudelleen tuotettu ilmentymä, ei ole klooni tai dobbelganger, vaan representaatio, uudelleen tuotettu tulkinta siitä. Samoin kuin ihmisen solut uusintavat häntä koko ajan, kulttuuri uusiutuu koko ajan. Pysyvää on näin vain muutos.

Tähän muutoksen pysyvyyteen uskoen ja luottaen on lupa odottaa ensi vuotta, koska se ei kuitenkaan ole aiemman kopio. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä!

Joulupukittomasta kulttuuriperinnöstä

Tänään pohdin seuraavaa. Omaan kulttuuriperintööni ei ole koskaan kuulunut joulupukkia. Ei aattona, ei suosituissa lauluissa, ei joulun odotuksessa, ei uskomuksissa. Tämä ei ole johtunut mistään joulupukki-vihasta tai joulupukin demonisoinnista. Kyseisellä hahmolla ei vain ole ollut mitään funktiota lapsuusperheeni ja sittemmin omissa jouluperinteissä. Jouluni on ollut merkityksellinen ja jännittävä lapsena ihan ilman siihen erikseen asetettavaa ulkopuolista parrakasta setää nimeltään pukki - puhumattakaan kyttääjä-tontuista.

Tämä aiheutti koulussa sen, että olin osittain pukkitraditioista ja niiden tuomista elämyksistä ulkona. Mitään negatiivista tunnetta tämä ei suinkaan tuottanut. Ehkä joskus koin hetkellistä älyllistä ylemmyydentunnetta, mikä toisaalta voidaan tulkita negatiiviseksi tunteeksi, mutta sekin oli vain sisäistä hymistelyä tai objektiivista observointia tulevaa tutkimusuraa silmällä pitäen. Koulujen joulujuhlissa olin mukana siinä missä muutkin ja lauloin toisten joukossa "tip tap, tip tap" ja niin edelleen. Missään vaiheessa ei minulle tai perheelleni tullut mieleen kritisoida koulun joulujuhlia julkisesti, vaikka ne sotivat räikeästi kulttuuriamme vastaan. Se että joku asia ei kuulunut meidän kulttuuriimme, ei tarkoittanut sitä, etteivätkö toiset saisi sisällyttää yhteiseen joulujuhlaan oman kulttuurinsa piirteitä. Elimme siis monikulttuurisessa ympäristössä. Tätä taustaa vasten koulujen joulu- ja kevätjuhlien kritisointi kristillisen kulttuurin mukanaolosta on naurettavaa. Vaikka se ei ole omaa kulttuuria, miksi se pitäisi toisilta kieltää.

Mutta takaisin yleisiin ajatuksiini joulutraditioista ja -kulttuureista. Mihin joulupukkia oikein tarvitaan? Olen tästä kulttuurista ulkopuolinen tarkkailija, joten tulkintani voivat kuulostaa joltakin sisäpiiriläiseltä oudoilta, mutta antakaa se minulle anteeksi. Kunnioitan silti teidän kulttuurianne ja annan teidän harjoittaa sitä edelleenkin, jos niin haluatte. Omasta näkökulmastani joulupukin tärkein funktio on pitää lapset kiltteinä. Joulupukki on siis pelottelun väline, etenkin jos sitä tarkastellaan pitkän historian valossa. Toki hän tuo lahjoja - mutta vasta jos lapsi on kiltti. Pitkin alkutalvea lasta kehotetaan kuriin ja nuhteeseen, koska tontut, nuo joulupukin ilmiantajat, kielivät kyllä pukille, eikä pukki tuhmille mitään lahjoja tuo. Vanhemman perinteen mukaan pukki toi tuhmille lapsille piiskan, jolla sitten annettiin isän, tai pukin, kädestä. Omasta näkökulmastani tämä traditio on julma ja pitää lapset pelon ja suorittamisen ilmapiirissä. Jouluaattona koittaa vihdoin autuas vapaus, kun lahjat osoittavat lapsen läpäisseen kiltteys-testin ja näin heidät on todistettavasti havaittu olevan kelvollisia ihmisiä. Tuomion päivä, jouluaatto, on siis kuitenkin ovi autuuteen, tietynlaiseen taivaaseen. Joulupukki ja hänen tonttunsa tuovat jouluun yliluonnollisen aspektin, mysteerin, jota voidaan kuitenkin hallita omilla saavutuksilla. Kun toimit tiettyjen rituaalien mukaisesti, olio ilmestyy mukanaan lahjoja. Olkaamme siis kiitolliset joulupukille, koska hän on havainnut meidät kelvollisiksi - voisi lapsi ajatella, jos olisi näsäviisas intellektuelli.

Minkälainen on tähän traditioon verrattuna joulupukiton joulu? Omassa kokemuksessani joulussa oli runsaasti jännitystä. Oman jännityksensä toi vuosien saatossa joululahjojen etsintä. Tiesimme vanhempiemme - muiden lahjanantajien lisäksi - ostaneen meille lahjoja, koska pitivät meitä kelvollisina sellaisena kuin olimme. Isä joutui vuosi vuodelta kätkemään lahjat nerokkaammin, koska yleensä lopulta löysimme ne. Ahkerasti arvuuttelimme, mitä lahjoja paketit pitivät sisällään. Toki aikuisten joulutraditiot - kuten jouluevankeliumin lukeminen - usein väsyttivät. Joululahjojen saanti oli kuitenkin varma. Emme eläneet minkään olion pelossa, eivätkä tontut tirkistelleet pikkulapsia ikkunoista. Jos ei tonttuja ja pukkia koskaan ollut, ei sellaista myöskään kaivannut. En tietenkään voi puhua sisaruksieni puolesta, mutta oma kokemukseni oli tämä. Ehkä olen sitä myöden myös oppinut pitämään "vakavemmista" joululauluista, mutta ihan positiivisinä ne olen kokenut. Sylvian joululaulukin on mielestäni mieltä ylentävä, vaikka joku toista mieltä onkin. Kurinpidollisesti meillä oli selkeä linja. Tämä linja liittyi sivistyneeksi ja kunnolliseksi ihmiseksi kasvamiseen. Liittyi siihen myös uskonnollinen ulottuvuus, mutta muistini mukaan kurinpidon suorasanainen liittäminen tähän symboliikkaan oli erittäin harvinaista. Ehkä olimme muutenkin niin kilttejä (uskoo ken haluaa), että jyrkät vastakkainasettelut olivat harvinaisia. Muistini mukaan useimmiten käytetty argumentointi kiltteyteen oli äitini tyystin huumorilla heittämä "äiti itkee kun lapset on noin tuhmia". Toinen liittyi joulurauhanjulistukseen, jota äitimme käytti mielestään joka tilanteeseen sopivana argumenttina "nyt on joulurauha".

Joulupukiton joulumme koostui lapsena siivoamisesta, joulurauhan kuuntelemisesta, syömisestä (ilmeisesti äitini sen valmisti, jostain syystä en muista siitä muuta kuin että jossain vaiheessa ruoka ilmestyi pöytään), jouluevankeliumin lukemisesta ja mahdollisesti joululaulun laulamisesta sekä lopulta lahjojen jakamisesta. Lahjat tuotiin esille aattoaamuna siivouksen yhteydessä. Lahjoja ei tuonut pukki, vaan isäni, vaikka isälläni 80-luvulla ja coca-cola-pukilla onkin yhteistä iso vatsakumpu. Mielestäni, vaikkakin jälkikäteen arvioituna ja ehkä tällöin liikaa korostaen, lahjojen jakaminen tietoisina niiden lähteistä opetti meille kiitollisuutta ja jakamista. Tätä vahvisti sekin seikka, että vanhempani aina muistuttivat, ettei tänä jouluna ollut varaa ostaa paljoa lahjoja. Niinpä niin, joka joulu niitä oli aivan riittävästi. Kun vietimme joulua mökillä, Karjalan hankien ja pimeyden keskellä, emme miettineet pukin kulkuneuvoja. Ympäristö oli täynnä mysteereitä, pimeyttä, lunta, pakkasta, tähtiä, kynttilöitä ja myrskylyhtyjä. Ei siihen satumaisemaan olisikaan mitään erillistä pukkia tarvittu joulun taikaa tuomaan.

Onko joulupukki siis pahuuden kätyri, pelon ja suorituskulttuurin tuoja, turhuuden markkinoiden riistokapitalisti ja kaikkea muuta pahaa? Ei kai nyt sentään. Tai mistäs minä siitä tietäisin; ehkä on, ehkä ei, so not. Omaan kulttuuriperintööni kun ei tätä tekijää ole kuulunut.

Uusista uskonnollisista liikkeistä

Kun puhutaan uusista uskonnollisista liikkeistä, monien mieleen nousevat itämaisperäiset ja uushenkiset trendit. Näiden lisäksi uusia uskonnollisia liikkeitä on myös löydettävissä kotoperäisimmistä lähteistä. Uudet uskonnolliset liikkeet eivät suinkaan ole kokonaan uusia, sillä niiden ideat perustuvat usein vanhoihin traditioihin, joita sitten sovelletaan omiin jänniin tarpeisiin.

Yksi uusi uskonnollinen liike, joka joulukuussa 2013 hyväksyttiin uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin Suomessa, on karhun kansa. Ryhmä esittää olevansa suomenuskoinen uskonnollinen yhteisö. Muinaissuomalaisten uskonnot sellaisenaan kuin niitä tuolloin harjoitettiin, ovat poistuneet. Uudet uskonnolliset liikkeet kuten karhun kansa pyrkii osaltaan kiinnittymään muinaisiin perinteisiin, mikä koetaan ryhmässä tärkeänä.

Karhun kansan tie rekisteröidyksi yhdyskunnaksi oli mutkikas muun muassa sen vuoksi, ettei sen traditiota voida aukottomasti palauttaa ja jäljittää muinaissuomalaiseen perinteeseen. Katkokset ja muistitiedon siirtyminen sukupolvelta toiselle ovat aiheuttaneet sen, että harjoitukselliset rituaalit ovat aiempien konstruktioita, eivät peilikuvia. Mutta toisaalta kaikissa uskonnoissa rituaalit ja uskomukset muuttuvat, niitä argumentoidaan ja perustellaan muuttuneilla tavoilla.

Useat tämänkaltaisiin uskontoihin kuuluvat ovat nuorempien sukupolvien edustajia. Siten on mielenkiintoista havaita, että yhteiskunnan ja ihmiskunnan kehitys ei suinkaan poista ihmisten uskonnollisia taipumuksia, vaan uusi sukupolvi etsii uskonnoista vastauksia elämäänsä, identiteettiinsä jne. Olla yhtä jonkun suuremman kanssa ja kuulua johonkin vanhaan traditioon - tämä ajatus ja toive näyttää edelleen olevan monella ihmisellä vahva.

Uskontotieteen salaseurasta

Tekstin otsikko on vaihteeksi sarkastinen, eikä ole tarkoitettu ymmärrettäväksi kirjaimellisesti. Toisaalta, uskontotieteellisen salaseuran perustaminen ei sekään olisi hassumpi ajatus. Mutta siitä joku toinen kerta. Suomen uskontotieteellinen seura täytti joulukuussa 2013 jo 50 vuotta. Muutama tuolloin seuraa perustamassa tai siihen ensimmäisinä liittymässä ollut oli mukana, kun seura juhlisti puolivuosisataista historiaansa 13.12. Turussa, yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela-salissa ja myöhemmin ravintola Koulussa. Juhlapuheista sai senkaltaisen käsityksen, että uskontotiede ja uskontotieteellinen seura syntyi tieteidenvälisenä projektina, jossa uskontotieteellisesti suuntautuneet etnografit ja antropologit olivat pääosissa. Myöhemmin nämä henkilöt loivat pohjan oppiaineelle, joka 2000-luvulla on vakiinnuttamassa asemaansa ja ääntänsä itsenäisenä sekä oman historiansa tuntevana tieteenalana myös Suomessa. Nämä ajatukset vahvistavat aiempia havaintoja omasta tieteenalasta. Silti joitakin epävarmoja ääniä löytyy siitä, kuinka itsenäinen ja varmalla pohjalla uskontotiede Suomessa on. Rehellisin vastaus tähän lienee, että se on juuri niin itsenäinen ja vahvalla pohjalla kuin mitä sen tekijät, tutkijat ja opettajat, siitä tekevät. Yliopistojen muutospaineissa kaikki oppiaineet joutuvat miettimään omaa paikkaansa ja itsenäisyyttään, joten tämä ajoittainen epävarmuus joillakin tekijöillä ei sinänsä ole uutta. Mahdollisuuksia on, mutta niin on myös työtä tehtävänä niiden mahdollisuuksien käyttämiseksi.

Mistä sitten syntyi ajatus käyttämääni otsikkoon? Kävellessäni perjantaina uskontotieteen juhlaseminaariin, huomasin että Tauno Nurmela-salin ikkunan verhot olivat kiinni. Kuinka oivallista, tämänlainen käsitys joillakin voi olla uskontotieteestä: mystinen salaseura, jossa pohditaan postmodernin maailman outoutta, uskontoa. Historiallisten instituutioiden ja traditioiden kyllästämä ilmiö näyttäytyy usein juuri näiden kautta. Silti uskonnoista löytyy koko ajan uusia ilmiöitä sekä tyylejä, muotoja, jotka tekevät osittain tyhjiksi johonkin toiseen uskontotraditioon asetetut oletukset. Aiemmin samalla viikolla vierailin Akatemian rahoittaman Mieli ja toinen -tutkimusprojektin seminaarissa, jossa teemana olivat kummat kokemukset. Ihmisillä on edelleen kummia kokemuksia, uskonnollisia elämyksiä joista valtakulttuurien piirissä saatetaan vaieta tai vähintään pukea sovinnollisempaan muotoon. Lääkärille ei välttämättä uskalleta kertoa, jos nyt satunkin kuulemaan ääniä. Erilaiset merkityksenannot näille kummille kokemuksille sävyttävät näiden ihmisten maailmaa ja elämää. Länsimainen ihminen ei ole niin kylmän laskelmoiva robotti, etteikö elämän ja elämisen kummallisuudet häntä mietityttäisi ja pohdituttaisi yhä uudelleen. Siksi uskontotieteelläkin on vahva sijansa näiden ilmiöiden ja mekanismien tutkimisessa ja selittämisessä. Uskontoja voi toki tutkia monissa muissakin tutkimusperinteissä, mutta samoin esimerkiksi kielitieteen, poliittisen historian ja sosiologian kysymyksiä voisi tutkia vain yhdessä tai jossain toisessa tieteenalassa. Kunkin tieteenalan oma erityisosaaminen moniäänisessä ja monitasoisessa maailmassa varmistaa sen, että kutakin ilmiötä voidaan ymmärtää paremmin, ilman vuosikausien pohjatyötä kunkin tutkimuskysymyksen taustoittamiseksi.

Uskosta kertomisen sosiaalisesta rakentumisesta

Maisterintutkielmassani käsittelin helluntailaisopiskelijoiden uskosta kertomista narratiivisesta näkökulmasta. Pro Gradu -työssä oli joitakin ihan hyviä oivalluksia ja jänniä metanarratiivien konstruktioita, vaikka itse sen kirjoitinkin. Nyt toki kirjoittaisin sen laaja-alaisemmin, onhan tutkimustyö ja opiskelu jatkunut sen jälkeen jo yli neljä vuotta. Kyseisessä työssä käsittelin yleisesti uskosta, nuorten vakaumuksesta, kertomisen rakentumista. Tästä yksityiskohtaisempi tutkimuskohde olisivat uskoontulokertomukset. Ne noudattavat vielä selkeämpää rakennetta, koska esitetäänhän niissä oman ryhmään kuulumisen perusta ja oikeutus, jolloin sosiaalisten vaatimusten täyttämiseksi yksilön on käytettävä kulttuurisia malleja riittävällä tarkkuudella ja rakennettava kertomuksensa tutun turvalliseksi, rajoihin sopivaksi ja päteväksi.

Asioihin, joihin uushelluntailaisen täytyy kiinnittää huomiota, kuuluvat kääntymisen syyn, tarpeen, toteutumisen ja onnistumisen sekä Jumalan todeksi toteamisen vakuuttavat kertomiset. Kääntymiskertomuksessa helluntailainen esittää olleensa etsikkoajassa, etsijänä, vähintään jälkikäteen tajunneensa olleensa tässä tilassa, esimerkiksi että "nyt tiedän, että Jumala veti puoleensa". Kääntymisen tarve osoitetaan useimmiten syntisyyden tunteella, tietoisuudella muutostarpeesta elämälle. Itse kääntymistapahtumaksi sosiaalinen konventio puoltaa rukousta, jossa pyydetään "syntejä anteeksi" ja "Jeesusta elämään". Kääntymisen onnistuminen argumentoidaan usein tunteena, "synnintunnon poistumisena" tai onnellisuutena, jossa "päivääkään en vaihtaisi pois". Kaiken tämän kertomisen lomassa yksilö kertoo Jumalan tulleen todeksi jollakin sosiaaliseen ryhmään liittyvällä diskurssilla. Hän voi joko kertoa pyytäneensä Jumalaa vastaamaan rukouksiin, kenties tekemällä kauppaa "jos vastaat niin...", tai muuten mainita kokemuksesta, joka hänet vakuutti.

Kääntymiskertomukset eivät ole tarkkoja kuvia uskoontulosta tai teologisia selityksiä sille, mitä uskoontulo on ja mitä siinä tapahtuu. Ne ovat ensisijaisesti konstruktioita siitä, mitä odotetaan kuultavan ja mitä oletetaan tapahtuvan kyseisessä yhteisössä. Kertomukset perustuvat toki muistikerrontaan, mutta niissä korostetaan tiettyjä kohtia ja tulkitaan elämänvaiheita sosiaalisten konventioiden valossa. Kääntymiskertomukset myös muuttuvat yksilön oppiessa ryhmän tavoille ja kussakin sosiohistoriallisessa tilanteessa korostettuja yksityiskohtia sekä muodissa olevia tyylejä. Ne kertovat näin paitsi yksilöstä, myös yhteisöstä jossa yksilö elää. Hän ei puhu vain itsestään, vaan myös siitä uskonnosta ja yhteisöstä johon hän liittyy ja on jäsenenä. Kertomukset eivät myöskään kerro niinkään eletystä uskonnosta, siitä arkielämästä jota yksilö elää itse tykönään, vaan siitä julkisuuskuvasta, jonka hän toisten sisäryhmäläisten kanssa jakaa.

Koska kääntymiskertomukset ja yleensä uskosta kertominen kertoo enemmän yhteisöstä kuin eletystä uskonnosta, ne ovat useasti heikkoja mainoksia yksilön kannattamasta uskonnosta. Vaikka niitä käytetään  helluntailaisuuden levittämisessä, "todistuksina" evankeliointikokouksissa ja -tilaisuuksissa, narratiiveina niiden funktio on ensisijaisesti yhteisön rakentaminen ja sen yhtenäisyyden ylläpitäminen. Ulkopuoliselle niiden rakenne ja yksityiskohdat voivat olla hämmentäviä, eivätkä ne välitä edes kertovan yksilön näkemystä omasta uskostaan, siitä mitä hän harjoittaa sisäistettynä elämänmuotona. Yksi esimerkki tästä on syntisyys-diskurssi. Vaikka se on teologisesti ja diskursiivisesti merkittävä osa helluntailaista uskontoa, ei se yksilön elämässä ole niin keskeinen ja ohjaava tekijä kuin hänen kerronnassaan. Kokemusperäinen vaikuttavuus uskonnosta sisältää paljon muutakin kuin "synnintunnon", itsen syyllisyyden ja eksyneisyyden tunteen. Negatiivisilla diskursseilla määritellään tässä sitä, mitä oma piiri ei ole. Se mitä uskonto sisältää, jää valtaosaltaan itsestäänselvyyksiksi, ikään kuin huomaamatta eletyksi uskonnoksi. Näitä osa-alueita ei perustella ja esitetä, koska ne eivät ole erikoisia, sensaatiomaisia, eikä niillä ole sellaista mainosarvoa kuin dramaattisilla yksityiskohdilla ja stereotypioilla. Yksilön sosiaalinen ja henkilökohtainen turvallisuuden tunne, turvautuminen Jumalaan ehkä vain huokaamalla, mentaalinen turvaverkko joka pitää hänen maailmaansa järjestyksessä, kuuluminen kulttuuriin ja perinteeseen, temporaalis-spatiaalisen jatkuvuuden tunne ja yhteisöllisten rituaalien ja yhteenkuuluvuuden elämää järjestävä sekä elämänlaatuun vaikuttava vaikutus ovat joitakin tällaisia usein huomaamatta jääviä uskonnon alueita, kun uskonnot mainostavat itseään ulospäin. Tästä laajasta kuvasta narratiivi "olemme syntisiä ja meidän pitää katua" on kovin suppea näkökulma mihin tahansa sosiaaliseen perinteeseen.

Mainittu Pro Gradu löytyy alla olevan linkin välityksellä:
(http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/44627/gradu2009mantsinen.pdf?sequence=1)

Loppusuoran pituudesta

Väitöskirjani piti valmistua jo tämän vuoden puolella, mutta erinäisistä syistä väitös ja valmistuminen siirtyvät ensi vuodelle. Pitkittyvä prosessi tietenkin tuntuu, no pitkästyttävältä, mutta toisaalta tarjoaa mahdollisuuden tehdä väitöskirjasta hiotumman. Nyt tehdyn työn jälkeen - ja vielä enemmän tulevien viimeistelyjen jälkeen - väitöskirjan perusajatus tulee teoksesta paremmin selville. Tämän pitäisi hyödyttää tietenkin kaikkia osapuolia ja tuottaa enemmän mainetta ja kunniaa. No, pelkkä valmistuminen on jo riittävä saavutus tällä hetkellä. Muu tulee jos työ onnistuu ja on aihetta.

Luokkatutkimus on Suomessa(kin) vielä osin menneisyytensä vanki. Kaiketi niin lienee monissa muissakin tieteenalojen perinteissä. Luokkatutkimuksessa tämä näkyy siinä, että koulukuntarajat raahautuvat mukana ja tutkija, joka yhdistelee eri koulukuntien parhaita puolia, on tässä takapajuisessa perspektiivissä kummajainen, jota ei ymmärretä. Kansainvälisesti tarkasteltuna kulttuurinen lähestymistapa luokkatutkimukseen on silti 2000-luvun nouseva trendi ja näkee yhteiskuntaluokan aiempaa monipuolisemmassa ja kattavammassa valossa. Tämä on positiivinen askel, vaikkakin haasteellinen ja otettu kivisellä tiellä. Jotta oma ydinajatukseni tulisi tässä historiallisessa kilpailukentässä selkeästi esille, väitöskirjan tulee olla erittäin selkeä siinä, mitä ja miten se yrittää kertoa oleellisena asiana ja selittävänä kuviona. Samalla huolimattomuudet vähäpätöisissä sivujuonteissa ja taustoittavissa selityksissä on minimoitava, jotta ne eivät varastaisi huomiota. Jos lukija kiinnittyy epäoleelliseen sen puutteiden vuoksi, häneltä katoaa näköpiiristään täysin koko työn johtoajatus. Tämä on karussa maailmassa riittävä tuomaan turhaa kritiikkiä.

Yhdessä valokuvassa oli lohdullinen teksti portin yläpuolella: "Työ tekee vapaaksi". Vai olikos se sittenkin lohduton? Ken tästä käy, saa kaiken toivon... mitenkäs se nyt menikään? Saa toivon. Näin pitää väitöskirjantekijänkin asennoitua, nähdä positiivista kaikessa kurjuudessa ja julmuudessakin, vaikka loppusuora veisi viimeisetkin voimat. Kyllä se sieltä vielä tulee. Loppu.

Postmodernista primitivismistä

Lokakuun 30 päivä puhua pulputtelin Turun yliopiston uskontotieteen Studia Generalia -luennolla, jossa oppiaineemme tekee laajemmalle yleisölle tunnetuksi tutkimustamme. Tästä on todisteena myös video omasta osuudestani: http://www.youtube.com/watch?v=kfnE3SO_UR4

PhD.c. konfferensseilusta

Syyskuun aluksi matkasimme joukolla Turusta Liverpooliin EASR:n vuotuiseen konferenssiin. Euroopan uskontotieteilijöitä tapaamaan lähti Suomesta laskujeni mukaan kymmenen henkilöä, joista jatko-opiskelijoita (mukaanlukien yksi 'vain' opiskelija) oli viisi, neljä Turusta ja yksi Helsingistä. Suhtautuminen jatko-opiskelijoihiin näissä konferensseissa vaihtelee myönteisestä mukaanotosta pieneen napinaan sivulauseissa tai jälkikommenteissa. Yksi syy näihin muutamiin napinoihin on luonnollisesti se suuri kirjo, minkälaisiin jatko-opiskelijoihin missäkin vaiheessa omaa tutkimustaan konferenssissa törmää. Mukana on täysin päteviä tutkijoita sekä aloittelevia opiskelijoita, joilla tutkimuksenteon perusasiat eivät vielä ole täysin hallussa. Kuten yksi nimeltä mainitsematon brittiyliopistossa jatko-opiskelijoita ohjaava aiemmin kesällä sanoi keskustelussa: "some of them are soooo stupid", kauniisti asiaa ruusuisesti maalaillen. Eri maissa yliopistojen kriteerit jatko-opiskelijoiksi ottamiseksi vaihtelevat, mikä selittänee osaltaan joidenkin skeptistä suhtautumista uransa alkuvaiheissa oleviin 'nuorempiin tutkijoihin'.

Ehkä omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini vaikuttavat sukupuoli ja ulkoinen habitus, mutta pääsääntöisesti olen kokenut olevani kansainvälisissä konferensseissa tasavertainen muiden tutkijoiden kanssa - ainakin siis noin ihmisarvossa mitattuna. On myös miellyttävää havaita joidenkin kokeneiden professoreiden suhtautuvan suunnilleen kaikkiin opiskelijoihin erittäin kannustavasti ja joskus myös itseään vähätellen. Riippuen eri maiden tieteellisistä käytösperinteistä, jotkut tohtorit tietyistä maista suhtautuvat konferensseissakin opiskelijoiden esitysiin opettaja-opiskelija-ohjaustilanteina, mikä joskus menee koomisiin mittoihin. Nämä tilanteet eivät välttämättä ole edes mitään tiedostetusti otettuja arvoasetelmia, vaan selkäytimeen iskostuneita käytösmalleja, joista näiden henkilöiden on vaikea laskeutua rennompaan kanssakäymiseen.

Silti, vaikka olen kokenut olevani ihmisarvoinen tutkija jo jatko-opiskelijana, olen erittäin tyytyväinen siitä, että seuraavissa kansainvälisissä tapahtumissa olen jo 'oikea' tutkija, eli PhD, ilman sitä c:tä (candidate) siellä lopussa. Vaikka kasvottaisessa kanssakäymisessä tämän pikku c:n voi helpohkosti sivuuttaa, tulee se joskus ilmeiseksi, esimerkiksi sähköpostien vaihdossa. Kirjeenvaihdossa jatko-opiskelija ottaa kauniin nöyristelevän asenteen - etenkin brittejä kohtaan - tietäen oman asemansa oikeiden tohtoreiden alapuolella. Jotkut tohtorit eivät juuri välitä tästä asetelmasta, mutta joissakin kirjeissä on havaittavissa tämän suhteen ylläpitämisen houkutus, jolloin tohtoriosapuoli, ehkä omaa egoansa pönkittääkseen, käyttää hieman normaalia ylimielisempää sävyä kirjoittaessaan. Toki jotkin ihmiset ovat ylimielisiä riippumatta titteleistä, mutta se on sitte jo oma lukunsa.

Liverpool osoittautui ennakko-odotuksiani paremmaksi konferenssiksi ja yllätyksekseni taisin jopa lievästi pitää kaupungin omalaatuisesta luonteesta. Ensi vuonna EASR olisi toukokuussa Alankomaissa, Groningenissa. Sen jälkeen kesällä olisi vuorossa pohjoismaiden uskontososiologinen konferenssi Köpenhagenissa. Pohjoismaisia konferensseja ja tutkijayhteistyötä voisi olla enemmänkin. Mutta onneksi näissä kansainvälisissä konferensseissa niitäkin suhteita voi luoda, toivoen tiiviimpää yhteistyötä tulevaisuudessa.

Uskonnollisten johtajien todellisesta vaikutuksesta

Iso-Britanniassa tehty laaja tutkimus uskonnon muutoksista paljasti monta mielenkiintoista seikkaa. Kenties yksi mikä aiheutti eniten huvitusta Euroopan uskontotieteilijöiden vuotuisessa konferenssissa, oli kysymys siitä, mikä vaikuttaa ihmisten päätöksentekoon ja valintoihin eniten. Yllättävää ei ollut se, että ihmiset tekevät päätöksiä pääasiassa luottaen eniten omaan päättelykykyynsä sekä intuitioonsa. Yllättävää ei pitäisi uskonnontutkijallekaan olla se, mikä aiheutti tämän naurunpurkauksen auditoriossa, vaikka se on useille ihmisille uusi juttu. Iso-Britanniassa vastaajista alle prosentti nimittäin sanoi, että uskonnollinen johtaja vaikuttaa heidän päätöksentekoonsa eniten. Kun ihmiset miettivät valintoja, heidän mielessään ei suinkaan ole päällimmäisenä uskonnollisten johtajien sanat ja opetukset. Vaikutus näillä toki on, mutta heidän opetuksensa ja ohjeensa sulautuvat osaksi sitä tulkinta- ja kulttuuristen mallien resurssia, jossa ovat myös monien muiden vaikuttajien ja ohikulkevien vaikutteiden mielipiteet ja saadut tiedot. Perhe, suku, ystävät, koko kasvatus ja yksilön kehitys rakentavat hänelle varaston, josta hän ammentaa päätöksenteossaan informaatiota ja malleja. Kyselyn luvut eivät juurikaan vaihdelleet eri uskonnollisten ryhmienkään kohdalla, korkeimmillaan luku kävi noin kahdessa prosentissa.

Vaikka yksittäisillä toimijoilla voikin olla yksilöön vahva vaikutus, yleisellä tasolla vapaassa yhteiskunnassa nämä vaikuttajat saavat vain aniharvan huomion siinä määrin, että heidän toimintansa ohjautuu ensisijaisesti heidän vaikutuksensa myötä. Tämä tutkimustulos vahvistaa myös monipuolista ja monimutkaista kuvaa yksilön päätöksenteosta ja rationaalisuudesta. Yksilön valintojen vaikuttimien erittely on työlästä, koska niin monet asiat vaikuttavat hänen toimintaansa. Vain harvoin yksi toimija nousee siihen asemaan, että hänen sanoillaan olisi suuressa osassa yksilön toimintaa määräävä asema.

Rationaalisuudesta

Väitöskirjassani yksi kantava osa selitysmalliani on rationaalisen valinnan käsite. Tämä perustuu sille ajatukselle, että ihminen on rationaalinen olento, joka tekee omista premisseistään lähtien johtopäätöksiä ja valintoja jäljitettävillä prosesseilla. Ihmiset kuitenkin ymmärtävät rationaalisuuden useammalla eri tavalla, eikä tämä yksinkertainen (?) lähestymistapa näytä kaikille itsestäänselvyydeltä. Monille rationaalisuudesta tulee mieleen ensimmäisenä älykkyys ja älylliset päätökset. Mutta mitä on älykkyys ja mitä ovat älykkäät johtopäätökset? Yhdestä lähtökohdasta perusteltu looginen johtopäätös voi näyttää toisista olosuhteista katsottuna täysin järjettömältä ajatukselta. Jos yksilö ei tiedä samoja lähtökohtia, on hänen vaikea ymmärtää valintoja. Jos yksilö ei jaa samaa esimerkiksi poliittista agendaa, on hänen vaikeampi ymmärtää valittuja keinoja. Sosiaalisen elämän valintojen absoluuttisen älykkyyden mittaaminen on kyseenalaista, koska tällöin pitäisi ensin määritellä kaikki premissit sekä täydellisten valintojen ehdot. Esimerkiksi moraalille voi olla useita perusteita, mutta käytännössä valittu moraali on kyse valitusta kokonaiskulttuurista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Jos moraali ei saa perustua yhdelle, mikä tekee sen toisen lähtökohdan paremmaksi? Ei välttämättä mikään, ehkä ainoastaan vain usko tämän lähtökohdan absoluuttiseen hyvyyteen - oli sitten kyseessä uskonnollinen tai ei-uskonnollinen ohjenuora.

Päästäänkö tästä rationaalisen valinnan relativistisuuteen? Jos haluaa, niin kyllä, mutta pakko ei ole sillekään tielle poiketa. Yhteisöt määräävät usein näkyvien linjojen sekä arvojen suunnan. Mutta nämä yhteisötkin koostuvat ihmisistä. Ihmisen ruumiillisuuteen - juurtuneeseen kokemuksellisuuteen perustuvaan tietoon ja olemiseen - pohjautuvat arviot voivat antaa jotain osviittaa siitä, mitkä valinnat ovat ihmiselle ja siten ihmisyhteisöille edullisia. Jos vielä vältetään joutumasta yksittäisten anomalioiden tilastollisen virheen harhauttamaksi, on ehkä mahdollista tehdä yhteisöllisesti edullisia valintoja. Ehkä. Ongelmaksi silti nousevat valintojen muut vaikutukset. Vaikka päämäärän mukaiset valinnat on otettu, on muiden oheisvaikutusten ja niiden seurausten määrä niin suuri, että ne eivät välttämättä ole ihmisen tiedossa, eivätkä kiinnostuksen kohteinakaan.

Mihin tämä päätön jauhanta johtaa? Siihen että ihminen on rationaalinen olento, mutta kaikki valinnat eivät tuota autuasta ikionnelaa koko luomakunnalle. Siihen että rationaalinen ihminen on riippuvainen päätöksissään ympäristöstään siinä määrin, että yksilönvapaus on kyseenalainen käsite. Siihen että liiallinen ajattelu aiheuttaa migreeniä. Siihen että tieto lisää tuskaa.

Tutkimusaineiston koomisuudesta

Tieteellinen tutkimus on vakavaa puuhaa, eikä reaalimaailmaa havannoiva ihminen kohtaa työssään kuin arkista elämän karua, monotonista faktatietoa. Ja katinkontit. Etnografista kenttätyötä tekevä saa tottua urallaan siihen, että hänen täytyy harjoittaa pokan pitämistä tavan takaa. Tahattomasti koomiset lipsaukset, omien persoonallisten tulkintojen ja näkökulmien kirjo huimaa joskus heikomman päätä. Tunneskaala voi vaihdella kauhusta ja kammotuksesta kontrolloimattomiin naurunpyrskäyksiin ja estottomiin hysteriakohtauksiin. Mutta koska tutkittavat ihmiset elävät omaa todellisuuttaan täysin tyytyväisinä ja usein vailla sen suurempia häpeilemisiä oman maailmankuvansa näyttäytymisestä erikoisena toisesta näkökulmasta, tutkijan täytyy pitää naamansa kohtuullisen peruslukemilla. Pieni myötäily on usein hyväksi, koska se rohkaisee esimerkiksi haastateltavan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan avoimemmin. Liian suuret tunnepurkaukset voivat toisaalta lukita tilanteen, etenkin jos reaktio on päinvastainen, kuin mitä informantti itse olettaa kertomuksellaan saavansa aikaan.

Haastatteluja ja sosiaalista havainnointia huomattavasti helpompi tilanne on kirjoitettujen lähteiden selaaminen. Omassa tutkijahuoneessa voi reagoida vapaammin ja nauraa antaumuksella maailman nurinkurisuudelle. Joissakin tilantessa toki haastateltavat itsekin tunnistavat ja osoittavat menneiden tulkintojensa ja kokemustensa koomisuuden. Yksi tällainen kertomus, jonka informanttini kertoi, koski helluntailaisten pilkuntarkkaa Raamatun ohjeiden toteuttamista - ennen 1950-lukua. Koska Raamatussa sanotaan selkeästi, ettei vanhurskas istu siellä missä pilkkaajat istuvat, ottivat innokkaat uskovat sanasta sen kuuluisan Vaarin ja todistivat uskostaan seisomalla. Näin esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tunnollinen helluntailainen seisoi ja vastaili kohteliaasti hämmästelevälle lääkärille, mikä mahtaisi häntä vaivata - sen lisäksi että istuminen ei näyttäynyt oikein luonnistuvan. "Olkaa hyvä ja istukaa - Kiitos, mutta seison mieluummin - Onko teillä jokin istumista vaikeuttava vaiva - Ei toki herra lääkäri - Istukaa toki, niin katsotaan sitä polvea - Mutta lupaattehan, ettette pilkkaa polveani, herra lääkäri..."

Koomisuutta toisaalta pelätään joskus aivan suotta. Jos uskonnollinen liike on jo hieman vanhempi, sen jäsenet usein tunnistavat ja nauravat itsekin omalle innokkuudelleen ja harmittomille ylilyönneille. Päinvastaisissakin kokemuksissa itsekritiikki voi joskus tutkijan yllättää: vaikka menneitä virheitä ei mielellään toreilla toitotella, nekin voidaan joissakin liikkeissä tunnustaa avoimen rehellisesti, kun tilaisuus siihen on käsillä. Koomisista tilanteista voidaan toki tehdä sekä huumoria että pilkkaa. Näiden kahden erottaminen on tärkeää, ja tutkijan tulisi tähän asennoitua ainakin jossain määrin tutkittavien ehdoilla. Inhimillisen tiedon välittäjä ja lisääjä - tutkija - ei ole työnsä puolesta muuttamassa tutkittaviaan, vaan tekemässä maailmaa ymmärrettäväksi ja helpommaksi lähestyä. Tässä huumori voi oikein käytettynä avata turhia ennakkoluuloja sekä asenteita, jolloin uutta kohdetta voidaan lähestyä avoimemmin, ilman turhia jäykistelyjä.

On toki tilanteita sekä kokemuksia, jotka herättävät kysymyksen kriittisen ja emansipatorisen tutkimuksen tarpeesta. Mutta se on jo toinen seikka sekä toisen kirjoituksen paikka se. Joskus on hyvä pitää hetken positiivista virettä yllä - etenkin totisten suomalaisten tutkijoiden.

Loman tarpeellisuudesta

Saatuani väitöskirjan pois käsistäni esitarkastajille, koitti vihdoin aika lomalle. Ensimmäinen kunnollinen loma ja vapaa neljään vuoteen tuli tarpeen. Viimeisten kahden kuukauden ajan valittu työtahti alkoi tuntumaan koko kehossa, väsymyksen pyrkiessä valloittamaan muuten niin aurinkoisen ja pirteän (hmm...) olemukseni. Apurahatutkijalla ei virallisesti ole loma-aikoja, mutta toisaalta ei virallisesti myöskään määrättyjä työaikoja. Ainoastaan sovitut lopputulokset on apurahakauden aikana mielellään suoritettava, jotta rahoittajat ovat tyytyväisiä ja rahoittavat tutkimusta vastakin. Koska oma tahtini on ollut suhteellisen ripeä, katsoin pystyväni keskeyttämään työnteon muutamaksi viikoksi ilman, että aikataulu kärsisi. Päätyölleni eli väitöskirjalle en tässä vaiheessa voi tehdä mitään ja muut kirjoitusprojektit (artikkelit ja kirja-arvostelut) ovat jo kehitteillä. Näistä lähtökohdista sekä ylettömästä väsymyksestä johtuen lähdin tyytyväisenä lomalle.

Alunperin tarkoitukseni oli pitää kolme viikkoa taukoa. Kolmen viikon jälkeen kuitenkin totesin, että väsymys roikkui edelleen mukana, joten loma venähti neljäksi viikoksi. Vaikka olen pitänyt itseäni väitöskirjan kirjoittamisvaiheessakin äärettömän laiskana, omatuntoni ei kuitenkaan soimannut ylimääräisistä velttoilupäivistä. Päinvastoin, olin onnistunut paaduttamaan omatuntoni laiskuusmittarin ja ilman ylimääräistä hälytyskelloa uinuin vielä yhden viikon ylimääräistä. Mikään aktiiviloma ei tällä kertaa tullut kyseeseen, vaan elämä soljui hidastettuna lähes kuukauden. Yksi Turkin-matka välissä sujui tyhjäkäynnin suomalla energialla ja mieli virkistyi.

Nyt loman jälkeen työ jatkuu ja kirjoittaminen on lähtenyt uudelleen käyntiin. Ajatusvapaa loma piti aivot syväjäädytettyinä ja nyt on aika herättää harmaat, valkoiset ja muunväriset aivosolut kehittelemään maailmaa mullistavia ja mullistamattomia ajatuksia. Kesä on teoreettisesti vasta hieman yli puolivälissä, joten syksyn suuria ja pieniä saavutuksia on hyvä alkaa jo hahmottelemaan.

Uusia lomia odotellessa ja vieteriä jälleen kiristellessä...

"Esitarkastuslomasta"

Kesäkuussa sain luovutettua väitöskirjani esitarkastajille. Tämä tarkoittaa sitä, että kesän ajan käsikirjoituksen parissa saavat hikoilla muut kuin minä. Parhaani mukaan olen pyrkinyt pitämään lomaa kaikenlaisesta ajattelusta, vaikka se onkin osoittautunut vaikeaksi. Alunperin kolmen viikon kesälomaksi suunniteltu tauko on venähtänyt kohta neljän viikon tauoksi, mutta eipä tässä kiire juuri nyt olekaan.

Syyskuussa voin taas jännittää väitöskirjani parissa, mutta nyt on parasta keskittyä muihin asioihin. Ensin lomailuun ja sen jälkeen muiden tekstien kirjoittamiseen.

Viimeisten päivien väsymyksestä

Väitöskirja olisi tarkoitus tulostaa ensi viikolla esitarkastajille kritisoitavaksi, pilkattavaksi ja naurettavaksi. Tämän jälkeen se olisi tarkoitus asettaa julkisen yleisen halveksunnan kohteeksi väitöstilaisuudessa syksyllä.

Mutta sitä ennen, ennen ensi viikkoa, väitöskirjaan pitäisi tehdä vielä kahteen lukuun joitakin muokkauksia. Työ on sellainen, minkä pystyy täysin tekemään kahdessa-neljässä päivässä, eli loppu häämöttää. Mutta tästä lopusta huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia (koska loppu tarkoittaa myös pitkää matkaa takana), koin tänään uupumuksen aiheuttaman mentaalisen kirjoituskrampin. Kävipä myös mielessä, "onko pakko muokata väitöskirja paremmaksi, jos ei tahdo", kuuluisiin infantiileihin ilmaisuihin viitaten. Lomalle ehdin vasta ensi kuussa, mutta se tulee tarpeeseen. Viimeisinä viikkoina olen kotiini kahdeksan-yhdeksän aikoihin päästyäni vaipunut hitaasti mutta varmasti koomaan, jaksamatta tehdä mitään sen tähdellisempää. Silti, tai ehkä paremminkin siksi, on parasta uskoa, että loppuvuonna saavutettava tutkinto on kaiken sen rehkimisen ja väsymisen arvoinen. Voin myös tuleville tohtoriopiskelijoille valistaa, että jos tahtoo pyrkiä yliopiston tavoiteaikoihin, ja samalla tehdä työnsä hyvin, väsymys on väistämätön sivutuote.

Kohta kahdeksan vuoden opiskeluputki on loppusuoralla ja uusi putki odottaa. Hakemus on jo lähetetty yhteen post doc -tutkimuksen apurahaan ja syksyllä lähtee myös muita hakemuksia. Ja loppu on legendaarista kirjoittamatonta tulevaisuutta.

Mutta tänään ajattelin ottaa rennommin ja hakea inspiraatiota: istua Aurajoen rannan terasseilla ja katsella luontoa, ihmisiä sekä kaupunkielämää. Rentoutumisen kautta pyrin löytämään inspiraation, jolla voitan viimeisten päivien väsymyksen ja kirjoitan viimeiset kappaleet hurmoksensekaisessa glooriassa, tieteen airueiden ja taivaan enkeleiden säestäessä sulosoinnuillaan yhtä ihmishistorian merkkipaalun täyttymistä ja ajattelun käänteentekevää murrosta.... No jos nyt vain kirjoittaisi yhden opinnäytteen, eikä ottaisi moisia paineita.

Vanhan viimeistelystä ja uuden valmistelusta

Kovalla tohinalla viimeistelen tällä ja ensi viikolla väitöskirjani käsikirjoitusta. Kahden viikon päästä sen pitäisi lähteä esitarkastukseen, joten voimia ei tee edes mieli säästellä. Mutta siinä ohessa on jo suunniteltava tulevia. Lähetinkin tänään ensimmäisen post doc -tutkimuksen apurahahakemuksen Wihurille. Syksyllä olisi tarkoitus hakea muutakin rahaa ja ehkä isompiinkin projekteihin. Mutta niistä silloin lisää.

Parin viikon ajan pääasia on väitöskirjan käsikirjoitus, jonka hiominen on loppusuoralla. Vielä vähän jos, no ehkä tuosta tuota, tämä ei nyt käy, pikkasen pois tuosta ja tuonne lisää. Siinäpä ne mietteet tiivistetysti. Jäljen on oltava hyvää, sillä vähempään en tyydy. Voi toki olla, että eläkkeelle ehtiessäni nauran oman väitöskirjani maan rakoon naiivina ja heppoisena. No, olisinpahan silloin edes oppinut elämässä jotain ja tullut paremmaksi, joten toivottavasti naurankin.

Toukokuun kunniaksi sain työpisteen yliopiston tiloista, Sirkkalan Historicumista. Jaan huoneen viiden muun tutkijan kanssa ja toistaiseksi porukka on osoittautunut leppoisan mukavaksi. Melkein rupeaa paineita tulemaan omasta käyttäytymisestäni, hihittelen yksinäni ja hönisen outoja... No ehkä nyt ei sentään. Työpiste ja oma työkone kuitenkin auttaa suunnattoman paljon väitöskirjan viimeistelyvaiheen joutuisaa etenemistä. Useimmiten olen viimeinen työhuoneessa, muiden lähtiessä viimeistään kuudelta kotiin. Heillä on kai se "elämä", joka minunkin pitäisi hankkia, kunhan tämän väitöskirjan saan valmiiksi.

Mutta ehtiihän sitä sosiaalista elämää olla väitöskirjan jälkeenkin, eihän siihen enää kauaa ole... eihän...

Kirjojen hamstraamisesta

Eräs kollegani tokaisi pari viikkoa sitten, nähdessäni kirjaostokseni sosiologipäivillä: hamstraaja. Vaikka kyseessä oli humoristinen heitto, on siinä kenties joku totuuden siemen. Vaikka en ole lähelläkään sellaista tilaa, että minut voitaisiin ilmoittaa tv-ohjelmaan "hoarders", tapani ja tavoitteeni on kuitenkin kerätä kirjoja runsain määrin. Kirjojen keräämiseen on silti omat kriteerinsä, mitä tahansa kirjoja en suinkaan keräile. Kyseessä on 99-prosenttisesti ammattikirjallisuus, johon luen myös harrastuksen vuoksi ostetut historiakirjat. Kirjastoni on vähäisen apurahamäärän vuoksi vieläkin vajaan 700 niteen hyllyrivi, mutta parannusta on odotettavissa. Tämä luo toisaalta paineita tulevaan asunnonetsintään, kun joudun tästä asunnosta luopumaan kahden vuoden sisällä (ylioppilaskyläsäätiön asunto jatko-opiskelijan statuksen omaavalle). Jos asuntoon ei mahdu 4m x 2,7m kirjahyllyä, on se auttamattoman pieni asunnoksi. Ja hieman kasvuvaraakin pitää olla.

Mutta merkittävämpi hamstraustilanne liittyy kuitenkin suoraan väitöskirjan kirjoittamiseen ja muihin kirjastoihin. Käsikirjoitusta työstäessäni olen haalinut ruokapöydälleni parisataa teosta muista kirjastoista. Turun yliopiston kirjaston kirjoja on lainassa vaivaiset 184, ja lisäksi muutamia Åbo Akademista, Donnerska Institutilta ja Kaupunginkirjastosta. Kesäkuussa voinen luopua osasta kirjoja, kun väitöskirja on esitarkastuksessa. Mutta sitä ennen - kai sitä vielä muutaman kirjan jostain löytäisi pöytää koristamaan...

Viilauksesta ja pilkun lähentelemisyrityksistä

Parhaillaan viimeistelen ahkerasti väitöskirjani käsikirjoitusta. Toiveissa on saada käsikirjoitus valmiiksi esitarkastusta varten vielä ennen kesää. Tämä toive näyttää olevan realistinen, mutta vaatii edelleen paljon töitä. Suuret linjat ovat jo paikallaan, mutta nyt on vuorossa argumentoinnin tähdentäminen ja parantaminen sekä yksityiskohtien, viittausten sekä kirjoitusasun kohennus. Pieneen ja pikkutarkkaan työhön saa kulumaan aikaa ja kärsivällisyyttä hyvinkin lahjakkaasti. Toivottavasti lopputuloksena on katseen- ja tarkastelunkestävä väitöskirja. Tässä vaiheessa, kun vielä työstän kirjoitusta, olo on välillä kahtiajakoinen: toisaalta ihmettelen, kuka on kirjoittanut näin poukkoilevaa tekstiä, toisaalta ihmettelen, olenko oikeasti osannut kirjoittaa jotain noin jännää ja fiksua. Kaikesta päätellen koulutus ja itsensä aktiivinen kehittäminen on tuottanut tulosta, ja voinen hetkisen päästä kutsua itseäni jo täysiveriseksi ammattilaiseksi. Sitä odotellessa käyn intiimiin suhteeseen pilkkujen kanssa - niiden täytyy osua kohdilleen.

Ps. Monista lupauksistani ja toivestani huolimatta plokini päivittyy edelleen turhan satunnaisesti. En lupaa, mutta yritän jatkossa enemmän.