Ahkera ihminen

En usein tätä myönnä, mutta tänään tunnen olleeni ahkera ihminen. Kirjoittaa täytyy ja tänään sille täytymiselle tuli täyttymistä oikein olan takaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että täytyminen loppuisi, koska kirjoitettavaa riittää täyttämään kaikki ne tarpeet, mitkä eri kirjoittamisprojektit ovat tullessaan tuoneet täytettäviksi.

Mutta koska kirjaimet alkavat vilistä tietokoneen ruudulla liian nopeasti ja eri riveillä kuin alunperin, on varmasti aika lopettaa. Ahkera ihminen on oikeutettu lopettamaan työnsä. Tämän opin jo lapsuudessa, kiitos siitä isälleni. Ja isoisälleni. Ja luulen, että he saivat kiittää opetuksesta isoisoisääni ja tämän isää ja niin edelleen. Sukuvika siis, taas tämäkin. Enkö siis ole ahkera omasta tahdostani, vaan koska näin olen oppinut ja minut siihen pelolla kasvatettu? Kyllä siitä osa puhdasta genetiikkaa on, dna julmuri, minkä olet minulle tehnyt. Isäni poika siis, halusin tai en.

Onneksi olen edes hieman oppinut laiskaksi, muutenhan oikein masentuisin. Täytyyhän ihmisen jotain yksilöllistä itsestään löytää, muuten iskee ahdistus. Olen ainutlaatuinen. Ahkera ja laiska samaan aikaan. Siihen pystyy vain suomalainen - syyllistämään itseään molemmista.

Ja ei kun suihkuun ja kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Kyllä, lukemisesta väsyneenä hän päätti rentoutua lukemalla.

Internet ja keskustelupalstat

Joskus mietin, olenko liian masokisti. Yksi tilanne, milloin moista mietin, on kun erehdyn selailemaan internetin keskustelupalstoja. Siellä sitä ihmisen luovuus pääsee oikeuksiinsa ja mielikuvitus lentoonsa. Taivas ei enää ole rajana ja keskustelun polku voi johtaa aivan toisaalle kuin alkuperäinen aihe.

Tällä viikolla oli opetushallinnon yksi virkamies antanut haastattelun, missä hän totesi, ettei uskonnonopetuksen poistamiselle ole tarvetta, eikä se nykyään ole tunnustuksellista. Tunnustuksellisellä hän luonnollisesti tarkoitti vakaumuksellista julistusta, oppiin kasvattamista. Tunnustuksellisuus-termistä kun siirryttiin 1990-luvulla oman uskonnon opettamiseen, koska ajateltiin termin kuvaavan väärin nykyiselleen kehittynyttä tilannetta.

Tästä kehkeytyi luonnollisesti kiivas keskustelu, missä viimeiset kommentit ovat uskomattoman älyvapaita ja täysin muusta asiasta kirjoitettuna. Aadamin ja evoluution väliset kiistat ovat luonnollisia tämänkaltaisten aiheiden lopullisia keskusteluaiheita, sehän nyt on selvää. Ei noita keskusteluja jaksa tervejärkinen seurata. Uskonto sitä ja uskonto tätä. Entäs se ihminen? Hyvä, että vastuu voidaan aina ihmiseltä sysätä jollekin toiselle taholle, tässä tapauksessa kasvottomalle uskonnolle, joka saa ihmiset toimimaan täysin ilman omaa tahtoa. Uskonto ei kuitenkaan tee mitään, ihminen tekee ja muodostaa myös niitä uskontoja.

Oi kun päätäni särkee.

Klassikkoja, suomalaisia ja ihmisiä

Humanistiset ja vielä enemmän yhteiskuntatieteelliset ihmiset viittaavat mielellään ns. klassikoihin, oletettuihin suurmiehiin (kyllä, naisia ei juuri ole viitattavien ns. suurten joukossa, vain pari uudempaa), jotka omilla kirjoituksillaan ja teorioillaan ovat jääneet tieteelliseen historiaan. Näiden suurten varjojen pimennosta on välillä helppo unohtaa muut suuret ajatukset, tai edes että niitä voivat muut ääneen lausua, tuskin ajatellakaan kyetä. Saati että suomalaisista voisi jotain ylevää sanoa. Ehkä Westermarck, se poikkeus sallittakoon.

Mutta kyllä ne suomalaisetkin ajatella osaavat. Viimeksi törmäsin tähän omituisuuteen lukiessani tänään J.P.Roosin tuotantoa. Erityisesti hänen pohdintansa elämäntapojen ja luokkajaon yhteyksistä oli mielenkiintoista luettavaa. Toisin kuin Ranskassa, Bourdieun maassa, eivät suomalaisten maut poikkea mahdottomasti toisistaan tai kerro luokka-asemasta samalla tavalla. Mutta, kuten Roos ilmaisi: hallitsevaan luokkaan ei pääse pelkästään muuttamalla elämäntapaa; sen sijaan valitsemalla 'väärän' elämäntavan duunari tai keskiluokkaan kuuluva henkilö pysty melko helposti putoamaan luokastaan. Lisäisin vielä: ja yläluokkainen nolaamaan itsensä kavereidensa kesken.

Kukin meistä arvioi toisiaan. Siitä ei pääse helpolla irti. Jokaisella meistä on käsityksiä siitä, mitä emme halua olla ja minkälaiseksi emme halua leimautua. Tietyn imagon saavuttaminen voi kestää kauan ja vaatia paljon ponnistuksia. Imagon tahriminen taas ei vaadi järjettömän paljon vaivannäköä. Olemme niin ihania, teemme paljon työtä saavuttaaksemme jotain, vain menettääksemme sen huolimattoman erheen tähden. Kateusko se sieltä paidan alta pilkistää, vai miksi niin helposti löydän virheitä toisista ihmisistä. Toisen luokitteleminen ei ole meille vaikeata, se on kuin sisäänrakennettu mekanismi. Toivottavasti sitä vain osaisi käyttää hyvin hyödyksi, ei vahingoksi.

Tieto ja tuskan lisääntyminen

Olen monesti toistanut kulunutta sanontaa: tieto lisää tuskaa. Enkä vain toistanut vaan myös itse kokenut. Tieto lisää myös vastuuta. Tässä mielessä tietoon voidaan joissakin yhteyksissä rinnastaa myös taito. Nimittäin jos osaat yhtä sun toista, niin sitä enemmän sinun oletetaan tekevän kaikkia niitä asioita, joita osaat. Silti ihminen ei ehdi kuin rajalliseen määrään asioita ja tekoja. Selitä siinä sitten jollekin, että eikö joku muu voisi välillä...

Mutta tiedosta tällä kertaa puhun. Tämänkertainen tiedon tuskaaluova ominaisuus liittyy käsillä olevaan kirjoitusprojektiini. Olen lukenut viimeisen parin kuukauden aikana niin paljon, että aivoni eivät ole taitaneet pysyä aivan kärryillä. Ainakin siltä tuntuu kun tiedon määrä ylittää muistiinpalauttamisen ja assosiaatioiden muodostamisen kyvyn. Uskottelen itselleni, että kyllä se kohta helpottaa ja pian yhdistän lukemiani ja pohtimiani palasia järkeväksi kokonaisuudeksi.

Asiaa ei luonnollisesti helpota se seikka, että sitä luettavaa tuntuu löytyvän koko ajan lisää. Ole siinä sitten ja pysy maltillisena sekä systemaattisena luku- ja tutkimisprosessissasi. Kuinka sitä tunteekin voimakasta vetoa yrittää lukea kaikkia samaan aikaan. Eihän siitä mitään tule, mutta kun yritettävä on. Pyrin silti pitämään itseäni edes hieman aisoissa, että saisin aloitettua sen kirjoittamisen ja pikku hiljaa lisättyä siihen uusia näkökulmia ja oivalluksia - sitä mukaa kuin lukeminenkin edistyy.

En edes uskalla laskea, kuinka monta artikkelia olen eri lehdistä ja kirjoista etsinyt, kopioinut tai tulostanut ja raahannut kotiini monisteina. Kyllä ne artikkelit jo yhden ison laatikon vaativat. Kirjat siihen vielä päälle ja oh, kuinka ihanaa elämäni on. Ja tässä on vasta pieni osa tulevasta kokonaisuudesta. Tietotulva suorastaan hukuttaa minut. Siksikö päätäni näin särkee?

Vanhuus lähestyy

Keski-ikä tuo mukanaan vanhenemisen traumat. Fyysinen olemus kärsii ja terveet päivät tuntuvat jääneen jonnekin lapsuuteen. Tällä hetkellä käsi ja polvi vihoittelevat, mikä toisaalta kiinnittää huomion pois selästä ja niskasta. Sairaaseen vatsaan on jo tottunut, eli sitä ei aina edes ajattele. Näkö ei ollut lapsenakaan kummoinen ja kaikki muukin poikkeuksellista.

Mutta jos haluaa nähdä positiivisia puolia vanhenemisessa, niin ainakin uudet vaivat peittävät vanhat alleen. Myös fyysisen vanhenemisen konkreettisuus auttaa unohtamaan abstraktit unelmat ja niiden lipsumisen tai edelleen kaukana olemisen. Toiset tekevät tiliä ja perustavat useampia perheitä. Mitä minä teen; mätänen yliopistolla tohtorintutkinnon parissa. Mutta kaikkeen tottuu, myös köyhyyteen ja kurjuuteen. Paitsi jos kokee sosiaalista nousua. Silloin pienikin tulonnousu tuntuu suurelta ja melkein peittää alleen fyysisen kankeuden.

Mitähän huominen tuo tullessaan? Täytyy mennä aikaisin nukkumaan jotta heräisi aikaisin ahertamaan unelmia lähemmäksi.

Riittävästi turkulainen

Tämän kuun alussa tuli täyteen 12 vuotta siitä, kun muutin Turkuun. Jos joku olisi silloin sanonut, että asun vielä 12 vuoden päästä Turussa, olisin pitänyt häntä pahanilmanlintuna tai vain nauranut mahdottomalle ajatukselle. Ei niin, että olisin ollut Turku-vastainen ja pitänyt muuttoa pahimpana virheenä mitä elämässäni olin tehnyt. Olen pitänyt Turku ihan hyvänä paikkana elää, ei täydellisenä mutta riittävän hyvänä. En vain tuolloin ajatellut missään kaupungissa kymmentä vuotta asuvani.

Syy tähän on osittain isäni. Vanhempia on aina hyvä syyttää, jos ei itseään halua. Isäni työn perässä kun muutimme useampaan otteeseen lapsena ollessani. Enkä ole 12 vuoden turkulaisuuteni aikana vieläkään tottunut paikallani olemiseen. Nyt tosin olen oppinut tyytymään senhetkiseen tilanteeseen. Tällä hetkellä tilanne on se, että väitöskirja pitää siteitäni ainakin jossain määrin Turussa seuraavat vajaat neljä vuotta. Tosin muutto esim. Helsinkiin ei tuottaisi käytännössä minkäänlaisia ongelmia opintojen kannalta, ainoastaan pieniä järjestelykysymyksiä tulisi eteen.

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi turhia. Pois Turusta voisin lähteä, mutta on Turussa paljon hyvääkin. Joskus. Ehkä. Ainakin kesä on kaunis. Ja nykyään lentoyhteydetkin ovat paremmat kuin kymmenen vuotta sitten. Tästä muun muassa johtuen Turku vaikuttaa ihan riittävän hyvältä paikalta, pääseehän täältä aina hetkeksi pois. Tarvitsee vain hieman rahaa ja aikaa, niin lentokone vie. Ehkä tämä köyhyysloukusta nouseminen saattaa vaientaa sisäisen muuttohaluni ja sittenkin pidän vielä hetken majapaikkaani Turussa. Ainakin tunnen paikan, mikä vanhemmiten on jopa positiiviseksi käännettävä seikka.

En ole täysin turkulainen, en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta mielestäni olen riittävän turkulainen, nimittäin uskon sietäväni Turkua riittävästi siellä hetken asuakseni.

Palkitsemisesta

Olen huomannut olevani laiska. Jos olisin kuunnellut lapsena isääni, olisin sen tiennyt jo kauan aikaa sitten. Laiskuudessa ei aina ole kyse negatiivisesta taipumuksesta. Joskus se ehkäisee stressiä ja joskus laukaisee sitä. Jos laiskuus kuitenkin saa yliotteen, haittaa se elämistä ja toimimista. Oman laiskuustaipumukseni aisoissa pitämiseksi olen kehittänyt itselleni tarvittaessa palkintoja. Onneksi laiskuus ei ole niin yleistä, että joutuisin koko ajan keksimään uusia lahjoja ja juoksemaan porkkanan perässä kuin hienompikin aasi. Palkintojen asettamista voisi oikeastaan verrata kieltäytymisiin, paastoon ja jopa asketismiin. Ei enää palkintojen saamisvaiheessa, vaan että palkinnon vuoksi asettaa itsensä näitä tiloja muistuttavaan asemaan.

Graduani kirjoittaessa pidättäydyin lukemasta muuta kirjallisuutta ja katsomasta elokuvia. Kirjoitustyön loputtua palkitsin itseni näillä hengentuotteilla. Välietappeihinkin jouduin välillä asettamaan, tosin pienempiä mutta kuitenkin, palkintoja. Nyt olen ajatellut palkita itseni ensimmäisen kirjoitusprojektini loppuunsaattamisesta sekä (mahdollisen) apurahapäätöksen saamisesta lomamatkalla. Vaikeaksi asian tekee se, että ei tiedä mihin mennä ja miten olla siitä liikaa haaveilematta.

Mutta ehkä palkitsen itseni kuitenkin Rooman matkalla joulukuussa. Sitä odotellessa täytyy jatkaa kirjoittamista. Tällä viikolla olenkin ahkerasti yrittänyt kirjoittaa ja osittain onnistunutkin siinä. Esimerkiksi kirjoitin useita sivuja erääseen tutkimusmenetelmäkurssin oppimispäiväkirjaan puuta heinää. Tarkoitan tietenkin, että kirjoitin tieteellistä tekstiä. Onneksi kasvatustieteen opinnot jäivät viime talvena taakse, joten ihan puppua ei tule enää kirjoitettua. Silloin kun mikä tahansa soopa tuntui kelpaavan. Sellaiset tilanteet ahdistavat minua, koska riman madaltuessa laiskuus tahtoo iskeä pahemman kerran ja vesittää kaikki kirjoittamisyritykset. Miksi kirjoittaa jotain täysin päivänselvää ja yksinkertaista? Sairaan tuskastuttavaa sellainen on. Silloin palkinnotkaan eivät tunnu herättävän motivaatiota. Tarvittaisiin varmaan ruoskaa silloin. Itsensä ruoskiminenhan on suomalaisten yksi kansanhuvi, harrastetaan sitä siis enemmän.

Ps. Ilmeisesti olen tällä viikolla ollut kiireinen, kun jo kolmena iltana peräkkäin huomasin unohtaneeni kirjoittaa tänne plokiin jotain. Ei siis aiheiden puuttumisen johdosta, vaan ajankulun autuuden johdosta.