Muutoksen

Monet pitävät perinteitä esimerkkinä muuttumattomasta kulttuurista. Vuosi toisensa jälkeen samoja rituaaleja sekä tapoja toistetaan, jatkaen jo edellisten sukupolvien aloittamia ketjuja. Mutta kuinka muuttumatonta on kulttuuri? Jotta yksilö voi toistaa jotain aiemmin nähtyään, täytyy hänen ensin kokea se, sitten muodostaa siitä oma mentaalinen kuvansa, minkä jälkeen hän pyrkii jäljittelemään sitä, siis omaa mentaalista kuvaansa kokemastaan, rakentaen uuden koettavan ilmentymän. Dan Sperberin Explaining Culture (1996) havainnollisti oivallisesti sen prosessin, jolla kulttuuri kerta toisensa jälkeen tuotetaan, uusinnetaan, rakennetaan ja muutetaan. Jos perinne koetaan miellyttävänä ja merkitsevänä, yksilö pyrkii jäljittelemään sitä hyvin samankaltaisilla tavoilla, parhaansa mukaan. Ajan kuluessa perinteen yksityiskohdat menettävät kuitenkin kosketustaan alkuperäiseen merkitykseen, esimerkiksi kielen muuttuessa, jolloin ensin muuttuu yksilön tulkinta asiasta ja sen jälkeen hänen tuottamansa uusi perinteen ilmentymä. Mikään representaatio, tässä perinteen uudelleen tuotettu ilmentymä, ei ole klooni tai dobbelganger, vaan representaatio, uudelleen tuotettu tulkinta siitä. Samoin kuin ihmisen solut uusintavat häntä koko ajan, kulttuuri uusiutuu koko ajan. Pysyvää on näin vain muutos.

Tähän muutoksen pysyvyyteen uskoen ja luottaen on lupa odottaa ensi vuotta, koska se ei kuitenkaan ole aiemman kopio. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä!

Joulupukittomasta kulttuuriperinnöstä

Tänään pohdin seuraavaa. Omaan kulttuuriperintööni ei ole koskaan kuulunut joulupukkia. Ei aattona, ei suosituissa lauluissa, ei joulun odotuksessa, ei uskomuksissa. Tämä ei ole johtunut mistään joulupukki-vihasta tai joulupukin demonisoinnista. Kyseisellä hahmolla ei vain ole ollut mitään funktiota lapsuusperheeni ja sittemmin omissa jouluperinteissä. Jouluni on ollut merkityksellinen ja jännittävä lapsena ihan ilman siihen erikseen asetettavaa ulkopuolista parrakasta setää nimeltään pukki - puhumattakaan kyttääjä-tontuista.

Tämä aiheutti koulussa sen, että olin osittain pukkitraditioista ja niiden tuomista elämyksistä ulkona. Mitään negatiivista tunnetta tämä ei suinkaan tuottanut. Ehkä joskus koin hetkellistä älyllistä ylemmyydentunnetta, mikä toisaalta voidaan tulkita negatiiviseksi tunteeksi, mutta sekin oli vain sisäistä hymistelyä tai objektiivista observointia tulevaa tutkimusuraa silmällä pitäen. Koulujen joulujuhlissa olin mukana siinä missä muutkin ja lauloin toisten joukossa "tip tap, tip tap" ja niin edelleen. Missään vaiheessa ei minulle tai perheelleni tullut mieleen kritisoida koulun joulujuhlia julkisesti, vaikka ne sotivat räikeästi kulttuuriamme vastaan. Se että joku asia ei kuulunut meidän kulttuuriimme, ei tarkoittanut sitä, etteivätkö toiset saisi sisällyttää yhteiseen joulujuhlaan oman kulttuurinsa piirteitä. Elimme siis monikulttuurisessa ympäristössä. Tätä taustaa vasten koulujen joulu- ja kevätjuhlien kritisointi kristillisen kulttuurin mukanaolosta on naurettavaa. Vaikka se ei ole omaa kulttuuria, miksi se pitäisi toisilta kieltää.

Mutta takaisin yleisiin ajatuksiini joulutraditioista ja -kulttuureista. Mihin joulupukkia oikein tarvitaan? Olen tästä kulttuurista ulkopuolinen tarkkailija, joten tulkintani voivat kuulostaa joltakin sisäpiiriläiseltä oudoilta, mutta antakaa se minulle anteeksi. Kunnioitan silti teidän kulttuurianne ja annan teidän harjoittaa sitä edelleenkin, jos niin haluatte. Omasta näkökulmastani joulupukin tärkein funktio on pitää lapset kiltteinä. Joulupukki on siis pelottelun väline, etenkin jos sitä tarkastellaan pitkän historian valossa. Toki hän tuo lahjoja - mutta vasta jos lapsi on kiltti. Pitkin alkutalvea lasta kehotetaan kuriin ja nuhteeseen, koska tontut, nuo joulupukin ilmiantajat, kielivät kyllä pukille, eikä pukki tuhmille mitään lahjoja tuo. Vanhemman perinteen mukaan pukki toi tuhmille lapsille piiskan, jolla sitten annettiin isän, tai pukin, kädestä. Omasta näkökulmastani tämä traditio on julma ja pitää lapset pelon ja suorittamisen ilmapiirissä. Jouluaattona koittaa vihdoin autuas vapaus, kun lahjat osoittavat lapsen läpäisseen kiltteys-testin ja näin heidät on todistettavasti havaittu olevan kelvollisia ihmisiä. Tuomion päivä, jouluaatto, on siis kuitenkin ovi autuuteen, tietynlaiseen taivaaseen. Joulupukki ja hänen tonttunsa tuovat jouluun yliluonnollisen aspektin, mysteerin, jota voidaan kuitenkin hallita omilla saavutuksilla. Kun toimit tiettyjen rituaalien mukaisesti, olio ilmestyy mukanaan lahjoja. Olkaamme siis kiitolliset joulupukille, koska hän on havainnut meidät kelvollisiksi - voisi lapsi ajatella, jos olisi näsäviisas intellektuelli.

Minkälainen on tähän traditioon verrattuna joulupukiton joulu? Omassa kokemuksessani joulussa oli runsaasti jännitystä. Oman jännityksensä toi vuosien saatossa joululahjojen etsintä. Tiesimme vanhempiemme - muiden lahjanantajien lisäksi - ostaneen meille lahjoja, koska pitivät meitä kelvollisina sellaisena kuin olimme. Isä joutui vuosi vuodelta kätkemään lahjat nerokkaammin, koska yleensä lopulta löysimme ne. Ahkerasti arvuuttelimme, mitä lahjoja paketit pitivät sisällään. Toki aikuisten joulutraditiot - kuten jouluevankeliumin lukeminen - usein väsyttivät. Joululahjojen saanti oli kuitenkin varma. Emme eläneet minkään olion pelossa, eivätkä tontut tirkistelleet pikkulapsia ikkunoista. Jos ei tonttuja ja pukkia koskaan ollut, ei sellaista myöskään kaivannut. En tietenkään voi puhua sisaruksieni puolesta, mutta oma kokemukseni oli tämä. Ehkä olen sitä myöden myös oppinut pitämään "vakavemmista" joululauluista, mutta ihan positiivisinä ne olen kokenut. Sylvian joululaulukin on mielestäni mieltä ylentävä, vaikka joku toista mieltä onkin. Kurinpidollisesti meillä oli selkeä linja. Tämä linja liittyi sivistyneeksi ja kunnolliseksi ihmiseksi kasvamiseen. Liittyi siihen myös uskonnollinen ulottuvuus, mutta muistini mukaan kurinpidon suorasanainen liittäminen tähän symboliikkaan oli erittäin harvinaista. Ehkä olimme muutenkin niin kilttejä (uskoo ken haluaa), että jyrkät vastakkainasettelut olivat harvinaisia. Muistini mukaan useimmiten käytetty argumentointi kiltteyteen oli äitini tyystin huumorilla heittämä "äiti itkee kun lapset on noin tuhmia". Toinen liittyi joulurauhanjulistukseen, jota äitimme käytti mielestään joka tilanteeseen sopivana argumenttina "nyt on joulurauha".

Joulupukiton joulumme koostui lapsena siivoamisesta, joulurauhan kuuntelemisesta, syömisestä (ilmeisesti äitini sen valmisti, jostain syystä en muista siitä muuta kuin että jossain vaiheessa ruoka ilmestyi pöytään), jouluevankeliumin lukemisesta ja mahdollisesti joululaulun laulamisesta sekä lopulta lahjojen jakamisesta. Lahjat tuotiin esille aattoaamuna siivouksen yhteydessä. Lahjoja ei tuonut pukki, vaan isäni, vaikka isälläni 80-luvulla ja coca-cola-pukilla onkin yhteistä iso vatsakumpu. Mielestäni, vaikkakin jälkikäteen arvioituna ja ehkä tällöin liikaa korostaen, lahjojen jakaminen tietoisina niiden lähteistä opetti meille kiitollisuutta ja jakamista. Tätä vahvisti sekin seikka, että vanhempani aina muistuttivat, ettei tänä jouluna ollut varaa ostaa paljoa lahjoja. Niinpä niin, joka joulu niitä oli aivan riittävästi. Kun vietimme joulua mökillä, Karjalan hankien ja pimeyden keskellä, emme miettineet pukin kulkuneuvoja. Ympäristö oli täynnä mysteereitä, pimeyttä, lunta, pakkasta, tähtiä, kynttilöitä ja myrskylyhtyjä. Ei siihen satumaisemaan olisikaan mitään erillistä pukkia tarvittu joulun taikaa tuomaan.

Onko joulupukki siis pahuuden kätyri, pelon ja suorituskulttuurin tuoja, turhuuden markkinoiden riistokapitalisti ja kaikkea muuta pahaa? Ei kai nyt sentään. Tai mistäs minä siitä tietäisin; ehkä on, ehkä ei, so not. Omaan kulttuuriperintööni kun ei tätä tekijää ole kuulunut.

Uusista uskonnollisista liikkeistä

Kun puhutaan uusista uskonnollisista liikkeistä, monien mieleen nousevat itämaisperäiset ja uushenkiset trendit. Näiden lisäksi uusia uskonnollisia liikkeitä on myös löydettävissä kotoperäisimmistä lähteistä. Uudet uskonnolliset liikkeet eivät suinkaan ole kokonaan uusia, sillä niiden ideat perustuvat usein vanhoihin traditioihin, joita sitten sovelletaan omiin jänniin tarpeisiin.

Yksi uusi uskonnollinen liike, joka joulukuussa 2013 hyväksyttiin uskonnollisten yhdyskuntien rekisteriin Suomessa, on karhun kansa. Ryhmä esittää olevansa suomenuskoinen uskonnollinen yhteisö. Muinaissuomalaisten uskonnot sellaisenaan kuin niitä tuolloin harjoitettiin, ovat poistuneet. Uudet uskonnolliset liikkeet kuten karhun kansa pyrkii osaltaan kiinnittymään muinaisiin perinteisiin, mikä koetaan ryhmässä tärkeänä.

Karhun kansan tie rekisteröidyksi yhdyskunnaksi oli mutkikas muun muassa sen vuoksi, ettei sen traditiota voida aukottomasti palauttaa ja jäljittää muinaissuomalaiseen perinteeseen. Katkokset ja muistitiedon siirtyminen sukupolvelta toiselle ovat aiheuttaneet sen, että harjoitukselliset rituaalit ovat aiempien konstruktioita, eivät peilikuvia. Mutta toisaalta kaikissa uskonnoissa rituaalit ja uskomukset muuttuvat, niitä argumentoidaan ja perustellaan muuttuneilla tavoilla.

Useat tämänkaltaisiin uskontoihin kuuluvat ovat nuorempien sukupolvien edustajia. Siten on mielenkiintoista havaita, että yhteiskunnan ja ihmiskunnan kehitys ei suinkaan poista ihmisten uskonnollisia taipumuksia, vaan uusi sukupolvi etsii uskonnoista vastauksia elämäänsä, identiteettiinsä jne. Olla yhtä jonkun suuremman kanssa ja kuulua johonkin vanhaan traditioon - tämä ajatus ja toive näyttää edelleen olevan monella ihmisellä vahva.

Uskontotieteen salaseurasta

Tekstin otsikko on vaihteeksi sarkastinen, eikä ole tarkoitettu ymmärrettäväksi kirjaimellisesti. Toisaalta, uskontotieteellisen salaseuran perustaminen ei sekään olisi hassumpi ajatus. Mutta siitä joku toinen kerta. Suomen uskontotieteellinen seura täytti joulukuussa 2013 jo 50 vuotta. Muutama tuolloin seuraa perustamassa tai siihen ensimmäisinä liittymässä ollut oli mukana, kun seura juhlisti puolivuosisataista historiaansa 13.12. Turussa, yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela-salissa ja myöhemmin ravintola Koulussa. Juhlapuheista sai senkaltaisen käsityksen, että uskontotiede ja uskontotieteellinen seura syntyi tieteidenvälisenä projektina, jossa uskontotieteellisesti suuntautuneet etnografit ja antropologit olivat pääosissa. Myöhemmin nämä henkilöt loivat pohjan oppiaineelle, joka 2000-luvulla on vakiinnuttamassa asemaansa ja ääntänsä itsenäisenä sekä oman historiansa tuntevana tieteenalana myös Suomessa. Nämä ajatukset vahvistavat aiempia havaintoja omasta tieteenalasta. Silti joitakin epävarmoja ääniä löytyy siitä, kuinka itsenäinen ja varmalla pohjalla uskontotiede Suomessa on. Rehellisin vastaus tähän lienee, että se on juuri niin itsenäinen ja vahvalla pohjalla kuin mitä sen tekijät, tutkijat ja opettajat, siitä tekevät. Yliopistojen muutospaineissa kaikki oppiaineet joutuvat miettimään omaa paikkaansa ja itsenäisyyttään, joten tämä ajoittainen epävarmuus joillakin tekijöillä ei sinänsä ole uutta. Mahdollisuuksia on, mutta niin on myös työtä tehtävänä niiden mahdollisuuksien käyttämiseksi.

Mistä sitten syntyi ajatus käyttämääni otsikkoon? Kävellessäni perjantaina uskontotieteen juhlaseminaariin, huomasin että Tauno Nurmela-salin ikkunan verhot olivat kiinni. Kuinka oivallista, tämänlainen käsitys joillakin voi olla uskontotieteestä: mystinen salaseura, jossa pohditaan postmodernin maailman outoutta, uskontoa. Historiallisten instituutioiden ja traditioiden kyllästämä ilmiö näyttäytyy usein juuri näiden kautta. Silti uskonnoista löytyy koko ajan uusia ilmiöitä sekä tyylejä, muotoja, jotka tekevät osittain tyhjiksi johonkin toiseen uskontotraditioon asetetut oletukset. Aiemmin samalla viikolla vierailin Akatemian rahoittaman Mieli ja toinen -tutkimusprojektin seminaarissa, jossa teemana olivat kummat kokemukset. Ihmisillä on edelleen kummia kokemuksia, uskonnollisia elämyksiä joista valtakulttuurien piirissä saatetaan vaieta tai vähintään pukea sovinnollisempaan muotoon. Lääkärille ei välttämättä uskalleta kertoa, jos nyt satunkin kuulemaan ääniä. Erilaiset merkityksenannot näille kummille kokemuksille sävyttävät näiden ihmisten maailmaa ja elämää. Länsimainen ihminen ei ole niin kylmän laskelmoiva robotti, etteikö elämän ja elämisen kummallisuudet häntä mietityttäisi ja pohdituttaisi yhä uudelleen. Siksi uskontotieteelläkin on vahva sijansa näiden ilmiöiden ja mekanismien tutkimisessa ja selittämisessä. Uskontoja voi toki tutkia monissa muissakin tutkimusperinteissä, mutta samoin esimerkiksi kielitieteen, poliittisen historian ja sosiologian kysymyksiä voisi tutkia vain yhdessä tai jossain toisessa tieteenalassa. Kunkin tieteenalan oma erityisosaaminen moniäänisessä ja monitasoisessa maailmassa varmistaa sen, että kutakin ilmiötä voidaan ymmärtää paremmin, ilman vuosikausien pohjatyötä kunkin tutkimuskysymyksen taustoittamiseksi.

Uskosta kertomisen sosiaalisesta rakentumisesta

Maisterintutkielmassani käsittelin helluntailaisopiskelijoiden uskosta kertomista narratiivisesta näkökulmasta. Pro Gradu -työssä oli joitakin ihan hyviä oivalluksia ja jänniä metanarratiivien konstruktioita, vaikka itse sen kirjoitinkin. Nyt toki kirjoittaisin sen laaja-alaisemmin, onhan tutkimustyö ja opiskelu jatkunut sen jälkeen jo yli neljä vuotta. Kyseisessä työssä käsittelin yleisesti uskosta, nuorten vakaumuksesta, kertomisen rakentumista. Tästä yksityiskohtaisempi tutkimuskohde olisivat uskoontulokertomukset. Ne noudattavat vielä selkeämpää rakennetta, koska esitetäänhän niissä oman ryhmään kuulumisen perusta ja oikeutus, jolloin sosiaalisten vaatimusten täyttämiseksi yksilön on käytettävä kulttuurisia malleja riittävällä tarkkuudella ja rakennettava kertomuksensa tutun turvalliseksi, rajoihin sopivaksi ja päteväksi.

Asioihin, joihin uushelluntailaisen täytyy kiinnittää huomiota, kuuluvat kääntymisen syyn, tarpeen, toteutumisen ja onnistumisen sekä Jumalan todeksi toteamisen vakuuttavat kertomiset. Kääntymiskertomuksessa helluntailainen esittää olleensa etsikkoajassa, etsijänä, vähintään jälkikäteen tajunneensa olleensa tässä tilassa, esimerkiksi että "nyt tiedän, että Jumala veti puoleensa". Kääntymisen tarve osoitetaan useimmiten syntisyyden tunteella, tietoisuudella muutostarpeesta elämälle. Itse kääntymistapahtumaksi sosiaalinen konventio puoltaa rukousta, jossa pyydetään "syntejä anteeksi" ja "Jeesusta elämään". Kääntymisen onnistuminen argumentoidaan usein tunteena, "synnintunnon poistumisena" tai onnellisuutena, jossa "päivääkään en vaihtaisi pois". Kaiken tämän kertomisen lomassa yksilö kertoo Jumalan tulleen todeksi jollakin sosiaaliseen ryhmään liittyvällä diskurssilla. Hän voi joko kertoa pyytäneensä Jumalaa vastaamaan rukouksiin, kenties tekemällä kauppaa "jos vastaat niin...", tai muuten mainita kokemuksesta, joka hänet vakuutti.

Kääntymiskertomukset eivät ole tarkkoja kuvia uskoontulosta tai teologisia selityksiä sille, mitä uskoontulo on ja mitä siinä tapahtuu. Ne ovat ensisijaisesti konstruktioita siitä, mitä odotetaan kuultavan ja mitä oletetaan tapahtuvan kyseisessä yhteisössä. Kertomukset perustuvat toki muistikerrontaan, mutta niissä korostetaan tiettyjä kohtia ja tulkitaan elämänvaiheita sosiaalisten konventioiden valossa. Kääntymiskertomukset myös muuttuvat yksilön oppiessa ryhmän tavoille ja kussakin sosiohistoriallisessa tilanteessa korostettuja yksityiskohtia sekä muodissa olevia tyylejä. Ne kertovat näin paitsi yksilöstä, myös yhteisöstä jossa yksilö elää. Hän ei puhu vain itsestään, vaan myös siitä uskonnosta ja yhteisöstä johon hän liittyy ja on jäsenenä. Kertomukset eivät myöskään kerro niinkään eletystä uskonnosta, siitä arkielämästä jota yksilö elää itse tykönään, vaan siitä julkisuuskuvasta, jonka hän toisten sisäryhmäläisten kanssa jakaa.

Koska kääntymiskertomukset ja yleensä uskosta kertominen kertoo enemmän yhteisöstä kuin eletystä uskonnosta, ne ovat useasti heikkoja mainoksia yksilön kannattamasta uskonnosta. Vaikka niitä käytetään  helluntailaisuuden levittämisessä, "todistuksina" evankeliointikokouksissa ja -tilaisuuksissa, narratiiveina niiden funktio on ensisijaisesti yhteisön rakentaminen ja sen yhtenäisyyden ylläpitäminen. Ulkopuoliselle niiden rakenne ja yksityiskohdat voivat olla hämmentäviä, eivätkä ne välitä edes kertovan yksilön näkemystä omasta uskostaan, siitä mitä hän harjoittaa sisäistettynä elämänmuotona. Yksi esimerkki tästä on syntisyys-diskurssi. Vaikka se on teologisesti ja diskursiivisesti merkittävä osa helluntailaista uskontoa, ei se yksilön elämässä ole niin keskeinen ja ohjaava tekijä kuin hänen kerronnassaan. Kokemusperäinen vaikuttavuus uskonnosta sisältää paljon muutakin kuin "synnintunnon", itsen syyllisyyden ja eksyneisyyden tunteen. Negatiivisilla diskursseilla määritellään tässä sitä, mitä oma piiri ei ole. Se mitä uskonto sisältää, jää valtaosaltaan itsestäänselvyyksiksi, ikään kuin huomaamatta eletyksi uskonnoksi. Näitä osa-alueita ei perustella ja esitetä, koska ne eivät ole erikoisia, sensaatiomaisia, eikä niillä ole sellaista mainosarvoa kuin dramaattisilla yksityiskohdilla ja stereotypioilla. Yksilön sosiaalinen ja henkilökohtainen turvallisuuden tunne, turvautuminen Jumalaan ehkä vain huokaamalla, mentaalinen turvaverkko joka pitää hänen maailmaansa järjestyksessä, kuuluminen kulttuuriin ja perinteeseen, temporaalis-spatiaalisen jatkuvuuden tunne ja yhteisöllisten rituaalien ja yhteenkuuluvuuden elämää järjestävä sekä elämänlaatuun vaikuttava vaikutus ovat joitakin tällaisia usein huomaamatta jääviä uskonnon alueita, kun uskonnot mainostavat itseään ulospäin. Tästä laajasta kuvasta narratiivi "olemme syntisiä ja meidän pitää katua" on kovin suppea näkökulma mihin tahansa sosiaaliseen perinteeseen.

Mainittu Pro Gradu löytyy alla olevan linkin välityksellä:
(http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/44627/gradu2009mantsinen.pdf?sequence=1)

Loppusuoran pituudesta

Väitöskirjani piti valmistua jo tämän vuoden puolella, mutta erinäisistä syistä väitös ja valmistuminen siirtyvät ensi vuodelle. Pitkittyvä prosessi tietenkin tuntuu, no pitkästyttävältä, mutta toisaalta tarjoaa mahdollisuuden tehdä väitöskirjasta hiotumman. Nyt tehdyn työn jälkeen - ja vielä enemmän tulevien viimeistelyjen jälkeen - väitöskirjan perusajatus tulee teoksesta paremmin selville. Tämän pitäisi hyödyttää tietenkin kaikkia osapuolia ja tuottaa enemmän mainetta ja kunniaa. No, pelkkä valmistuminen on jo riittävä saavutus tällä hetkellä. Muu tulee jos työ onnistuu ja on aihetta.

Luokkatutkimus on Suomessa(kin) vielä osin menneisyytensä vanki. Kaiketi niin lienee monissa muissakin tieteenalojen perinteissä. Luokkatutkimuksessa tämä näkyy siinä, että koulukuntarajat raahautuvat mukana ja tutkija, joka yhdistelee eri koulukuntien parhaita puolia, on tässä takapajuisessa perspektiivissä kummajainen, jota ei ymmärretä. Kansainvälisesti tarkasteltuna kulttuurinen lähestymistapa luokkatutkimukseen on silti 2000-luvun nouseva trendi ja näkee yhteiskuntaluokan aiempaa monipuolisemmassa ja kattavammassa valossa. Tämä on positiivinen askel, vaikkakin haasteellinen ja otettu kivisellä tiellä. Jotta oma ydinajatukseni tulisi tässä historiallisessa kilpailukentässä selkeästi esille, väitöskirjan tulee olla erittäin selkeä siinä, mitä ja miten se yrittää kertoa oleellisena asiana ja selittävänä kuviona. Samalla huolimattomuudet vähäpätöisissä sivujuonteissa ja taustoittavissa selityksissä on minimoitava, jotta ne eivät varastaisi huomiota. Jos lukija kiinnittyy epäoleelliseen sen puutteiden vuoksi, häneltä katoaa näköpiiristään täysin koko työn johtoajatus. Tämä on karussa maailmassa riittävä tuomaan turhaa kritiikkiä.

Yhdessä valokuvassa oli lohdullinen teksti portin yläpuolella: "Työ tekee vapaaksi". Vai olikos se sittenkin lohduton? Ken tästä käy, saa kaiken toivon... mitenkäs se nyt menikään? Saa toivon. Näin pitää väitöskirjantekijänkin asennoitua, nähdä positiivista kaikessa kurjuudessa ja julmuudessakin, vaikka loppusuora veisi viimeisetkin voimat. Kyllä se sieltä vielä tulee. Loppu.

Postmodernista primitivismistä

Lokakuun 30 päivä puhua pulputtelin Turun yliopiston uskontotieteen Studia Generalia -luennolla, jossa oppiaineemme tekee laajemmalle yleisölle tunnetuksi tutkimustamme. Tästä on todisteena myös video omasta osuudestani: http://www.youtube.com/watch?v=kfnE3SO_UR4