Herra Pierre, Bourdieu nimeltään, oli hyvin monisanainen. Aivan kuten maamiehensä, Michel, Foucault nimeltään. Molemmat kirjoittivat ranskaksi pitkiä ja monimutkaisia kirjoja, joiden ymmärtämiseen tarvitaan aivan oma harjaantumisensa ja vinoutunut mielenlaatunsa. Silti molempien herrojen kirjoja luetaan ahkerasti, eikä vähiten siksi, että heillä oli sekavasta kirjoitustavastaan huolimatta oikeasti jotain kirjoitettavaa. Ei vain tyhjän pyörittelyä, vaan he myös kirjoittivat toimivia ajatuksia.
Herra Pierre oli hyvin perinpohjainen määritellessään kulttuurista pääomaa. Hänen mukaansa kulttuurinen pääoma oli kaikkien ansaittavissa ja saavutettavissa, mutta huonosti perittävissä. Eli täysin toisin kuin taloudellisen pääoman kohdalla, käytännössä koko kulttuurinen pääoma oli yksilön itse saavutettava. Kulttuurisia objekteja, tauluja, kirjoja ja niin poispäin, oli kyllä mahdollista siirtää tuleville sukupolville, mutta niiden käyttämistä ei voitu aineellisesti siirtää. Sosiaalistumisen kautta jokainen perhe välittää omia kulttuurisia arvojaan ja pääomaansa, mutta sitäkään ei yksilöön voida asentaa, vaan se täytyy edelleen omaksua ja hyödyntää omassa elämässä.
Koska kulttuurinen pääoma on vaikeasti siirrettävissä, mutta käytännössä kaikkien omaksuttavissa, on se luokkajakojen yksi liukuvimmista muuttujista. Sosiaalinen nousu ei periaatteessa ole kiinni kulttuurisen pääoman tavoittamattomuudesta. Jokainen voi kiinnostua ranskalaisesta filosofiasta ja italialaisesta oopperasta, ainakin periaatteessa. Missä määrin mikäkin kulttuurin muoto määrittää luokka-asemaa, johtuu kustakin kulttuurista ja senhetkisestä historiallisesta tilanteesta - mikä milloinkin miksi mielletään.
Silti kulttuuristakin pääomaa omaksutaan pääosin samoissa luokka-asemissa kuin oma perhe. Luonnollista toisaalta on se, koska jokainen oppii kotonaan ja kaveripiirissään tietyt piirteet, mitkä määrittävät kullekin ryhmälle 'normaalia'. Muut ovat jotain toista. Eihän tuollainen mies ole kunnon mies, ja sitä rataa. Ihminen on monimutkainen ja omituinen olio, etenkin suomalainen. Valittamasta päästyään hän valitsee yhä saman asian ja jatkaa valittamista siitä, mitä toiset tekevät ja mitä hänellä ei ole. Nuorena suomalaiset ovat periaatteessa, teorian tasolla, samalla viivalla ja kykeneviä nousemaan tai laskeutumaan mihin tahansa asemaan yhteiskunnassa. Näin ei kuitenkaan käy. Monet uusmarxilaiset olisivat tässä vaiheessa valmiit osoittamaan kuuluisan riiston edelleen toimivan.
Itse näkisin asian paljon yksinkertaisemmin. Tai monimutkaisempihan se asia on, mutta siis toisin. Ei vähiten sen vuoksi, että etenkin sosiaalipsykologinen tutkimus on osoittanut ihmisen toimivan päättömästi. Päättömästi siten, että oman viiteryhmän arvoja ja käytäntöjä usein uusinnetaan, välttämättä siitä minkälaiset mahdollisuudet olisi kullakin muuttua ja vaihtaa levyä. Homo, homo sapiens - mieluummin jääräpäinen, jääräpäinen ihminen.
Herra Pierre oli hyvin perinpohjainen määritellessään kulttuurista pääomaa. Hänen mukaansa kulttuurinen pääoma oli kaikkien ansaittavissa ja saavutettavissa, mutta huonosti perittävissä. Eli täysin toisin kuin taloudellisen pääoman kohdalla, käytännössä koko kulttuurinen pääoma oli yksilön itse saavutettava. Kulttuurisia objekteja, tauluja, kirjoja ja niin poispäin, oli kyllä mahdollista siirtää tuleville sukupolville, mutta niiden käyttämistä ei voitu aineellisesti siirtää. Sosiaalistumisen kautta jokainen perhe välittää omia kulttuurisia arvojaan ja pääomaansa, mutta sitäkään ei yksilöön voida asentaa, vaan se täytyy edelleen omaksua ja hyödyntää omassa elämässä.
Koska kulttuurinen pääoma on vaikeasti siirrettävissä, mutta käytännössä kaikkien omaksuttavissa, on se luokkajakojen yksi liukuvimmista muuttujista. Sosiaalinen nousu ei periaatteessa ole kiinni kulttuurisen pääoman tavoittamattomuudesta. Jokainen voi kiinnostua ranskalaisesta filosofiasta ja italialaisesta oopperasta, ainakin periaatteessa. Missä määrin mikäkin kulttuurin muoto määrittää luokka-asemaa, johtuu kustakin kulttuurista ja senhetkisestä historiallisesta tilanteesta - mikä milloinkin miksi mielletään.
Silti kulttuuristakin pääomaa omaksutaan pääosin samoissa luokka-asemissa kuin oma perhe. Luonnollista toisaalta on se, koska jokainen oppii kotonaan ja kaveripiirissään tietyt piirteet, mitkä määrittävät kullekin ryhmälle 'normaalia'. Muut ovat jotain toista. Eihän tuollainen mies ole kunnon mies, ja sitä rataa. Ihminen on monimutkainen ja omituinen olio, etenkin suomalainen. Valittamasta päästyään hän valitsee yhä saman asian ja jatkaa valittamista siitä, mitä toiset tekevät ja mitä hänellä ei ole. Nuorena suomalaiset ovat periaatteessa, teorian tasolla, samalla viivalla ja kykeneviä nousemaan tai laskeutumaan mihin tahansa asemaan yhteiskunnassa. Näin ei kuitenkaan käy. Monet uusmarxilaiset olisivat tässä vaiheessa valmiit osoittamaan kuuluisan riiston edelleen toimivan.
Itse näkisin asian paljon yksinkertaisemmin. Tai monimutkaisempihan se asia on, mutta siis toisin. Ei vähiten sen vuoksi, että etenkin sosiaalipsykologinen tutkimus on osoittanut ihmisen toimivan päättömästi. Päättömästi siten, että oman viiteryhmän arvoja ja käytäntöjä usein uusinnetaan, välttämättä siitä minkälaiset mahdollisuudet olisi kullakin muuttua ja vaihtaa levyä. Homo, homo sapiens - mieluummin jääräpäinen, jääräpäinen ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti