Rationaalisesta keskiluokasta

Kaksi väitöskirjani kannalta keskeistä, samantyylistä keskiluokkaa koskevaa ideaa, tulee Weberiltä ja Stark&Bainbridgeltä. Molemmat käsittelevät keskiluokkaa jokseenkin rationaalisesta toiminnasta riippuvaisina ja sen muovaamina. Starkin ja Bainbridgen teoria uskonnosta tosin koostuu jo lähtökohdiltaan rationaalisuuteen ja palkintojen sekä kompensoijien etsintään. Mutta mitä tulee keskiluokkaan, yhtyy myös Weber rationaalisuuden voittokulun esittäjiin ihmisten käytöksessä. Starkin ja Bainbridgen teoria on ehkä liian suuri pala haukattavaksi tässä todellisuudessa, koska se painottaa rationaalista valintaa affektiivisten valintojen kustannuksella. Weberin rationaalisuus taas liittyy kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään ja siinä menestymiseen. Jos ihminen haluaa nousta alemmista luokista keskiluokkaan, joutuu hän tekemään uhrauksia säilyttääkseen saavutetut taloudelliset ja sosiaaliset asemansa (tätä myös Bourdieu käsitteli). Keskiluokkaisen ihmisen rationaalinen kulutuskilpailu ja tasapainoilu stressin sekä köyhyyden välillä estää häntä olemasta liian radikaali. "Säilytetyt asemat täytyy pitää" -mentaliteetilla varustettu suorittaja on keskiluokan kuva. Nousemalla liian vahvaan vastarintaan hallitsevia luokkia - pomoja - vastaan hän vaarantaisi saavutetun hyvinvointitasonsa. Keskiluokkaisten lakkojenkin lopputulos on usein kompromissi, koska lakkoa ei voi jatkaa kovin pitkään vaarantamatta hyvinvointia. Kaikenkattava maltillisuus iskee kulutus-sukupolven keskiluokkaan ja uhkaa purkautua vahingollisia kanavia pitkin, ellei turhautumista ja stressiä kahlitse. Seuraa työuupumus. Kapitalismin riisto on vaihtunutkin kapitalismin uuvuttamiseen ja tukahduttamiseen. Luovuuskin on riski, joka täytyy ottaa harkiten. Jos et myy luovuudellasi, olet omistajille turha, hyödytön. Onneksi on viihde, jolla voi turruttaa aivonsa koomaan, etteivät päihdetilastot räjähtäisi. Sitäkin hallitsevat herrat, mutta sitenhän he voivat auttaa toisia herroja puristamaan työntekijöistä ja alihankkijoista viimeisetkin mehut, näiden sitä huomaamatta. Että se siitä rationaalisuudesta ja sen hyödystä.

Neuvo: ota vapaata ja löydä elämä. Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa suorittamista. Tienaamisen ohella voi löytää myös nautintoja ja rauhaa, kun sitä vain osaa etsiä.

Tilastojen tulkitsemisesta

Kaikilta ei tilastojen tulkitseminen onnistu. Tämän totesin taas tänään, kun kuuntelin erään itävaltalaisen puhuvan kristittyjen määrästä maailmassa. Hän kävi läpi tarkasti amerikkalaisen teologin tekemää tilastoa "uudestisyntyneistä" kristityistä. Tämän tilaston mukaan, hän sanoi, "uudestisyntyneiden" määrä maailman väestöstä kasvoi hitaasti, kunnes vuoden 1990 tienoilla se oli 10 prosenttia kokonaisväestöstä. Eikä tässä vielä kaikki. Puhuja jatkoi selostamistaan, kuinka tämän jälkeen "uudestisyntyneiden" osuus kasvoi vuosittain prosentilla ja vuodesta 2000 lähtien 2,7 prosentilla. Jos seuraamme itävaltalaisen puhujan logiikkaa, maailman väestöstä 47 prosenttia olisi nyt "uudestisyntyneitä" kristittyjä. Tämän päälle tulisivat kaikki muut. Ongelma vain on, ettei kristittyjen kokonaismäärä maailman väestöstä ole kuin kolmasosa. Pyörittelin päätäni epäuskoisena ja samalla huvittuneena, kun puhuja kertoi tätä ihmeellistä tulkintaansa tilastosta. Tietenkin vielä mielenkiintoisempi olisi tilanne, että vika oli amerikkalaisessa teologissa. Mielenkiintoista etenkin sen tähden, että kyseessä oli kuulemma väitöskirja. Uskon kuitenkin enemmän siihen skenaarioon, että itävaltalainen puhuja ei vain osannut lukea ja selittää tilastoa oikein.

Toisille se on vaikeaa.

Viruksista

Olen jälleen kohdannut erään viruksen, tai oikeastaan kaksi. Ensimmäinen niistä on vanha tuttu, kaikkien hyvin tuntema ja maailmanlaajuista kuuluisuutta saanut Windows. Viimeisinkään versio (7) ei tunnu toimivan niin kuin haluaisi. Tällä kertaa eniten ärsyttää kaiken maailman oletussäädöt, mitä koneessa täytyy olla. Kun joka toinen sekunti kysytään, oletko varma että haluat tehdä näin tai jotain vastaavaa, niin hermothan siinä pikkuhiljaa alkavat mennä.

Toinen virus, joka on uudempaa sorttia, mutta liittyy hyvin olennaisesti myös edellä mainittuun, on uudet tietokoneohjelmat ja -laitteet. Oikeastaan tässäkin on kyse suurilta osin Windowsista, mutta osansa saavat muutkin valmistajat, kuten HP. Jos joku onneton yksinyrittäjä haluaisi ostaa tietokoneen vain kirjoittamista varten (tai muuta työskentelyä varten), ilman aikomusta käyttää internetiä, tai vain hetkellisesti ilman internet-yhteyttä olevana, arvatkaapa mikä on lopputulos. Aivan oikein, ei toimi, ei sitten mikään. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on rekisteröitävä netissä ja haettava uusimmat päivitykset kutakin ohjelmaa varten, jotta tietokone toimisi edes siedettävästi, ilman että kone herjaisi koko ajan ja estäisi työntekoa.

Mutta auta armias, jos erehdyt ostamaan uuden tietokoneen uudella käyttöjärjestelmällä, säilyttäen samalla esimerkiksi vanhan printterin. Ja skenaario jatkuu vielä: ilman internet-yhteyttä. Arvaatko miten käy? Aivan oikein, kone nauraa päin naamaasi, että printteri jota juuri käytit ongelmitta, ei toimi uudessa tietokoneessa vanhoilla ajureilla, vaan sinun on hankittava uudet ajuriohjelmat. Anna mun kaikki kestää, mikä voi olla niin vaikeaa, ettei yhtä printteriä voi tunnistaa ja lähettää sinne yksinkertaista dataa, jota voisi tulostaa kiltisti paperille.

Ja ettei höyry vain pääsisi haihtumaan päästäni, päästän ilmoille vielä kaiken huipuksi viimeisen neronleimauksen. Nimittäin Turun ylioppilaskylän kyläverkon asetukset, jotka tunnistavat joka huoneistossa vain yhden koneen. Aivan oikein, vain yhden koneen. Jos satut omistamaan kaksi konetta, uudempi kone jää ilman internet-yhteyttä, ellet osta tarvittavia liittimiä tai käy toimistolla vaihtamassa koneen tunnuksia, mikä kone saa internetiin ottaa yhteyttä. Muutenkin ylioppilaskyläsäätiö ja atk-keskus ovat täynnä byrokraattisia vitsauksia. Kyseisiin osastoihin tarvittaisiin joku käytännöllinen ihminen, joka puhuisi järkeä siitä, miten asioita voi hoitaa ilman asukkaiden kiusaamista.

Mur!

Elämä on.

Tuhottoman kallista. Tai ainakin kallista suhteessa siihen, mitkä tulot tällä hetkellä itselläni on. En tarkoita tätä hetkeä enkä välttämättä tätä vuottakaan, mutta ensi vuoden ensimmäinen puoli vaikuttaa uhkaavalta. Tai uhkaavalta siinä tapauksessa, ettei rahoitusta tutkimukselle löydy. Tai ehkä uhkaava on turhan voimakas sana, korvataan se tiukalla, haastavalla tai mielenkiintoisella. Kuten tunnettua, ensi syksynä alkaa ahkera aineistonkeruu väitöskirjaa varten. Aloitan turvallisesti Turusta, jolloin kulut minimoituvat majoituksen ja matkakulujen vähäisyyden vuoksi. Helsinkikään ei ole niin vaikea, ja se saakin olla seuraava kohde. Näillä näkymin otan tutkimukseen kuusi paikkakuntaa ja paikallisseurakuntaa, muiden neljän tullessa tämänhetkisen aivoituksen perusteella Kiteeltä, Kankaanpäästä, Raahesta ja Hyvinkäältä. Matkakulut nostavat budjettia jo jonkin verran, puhumattakaan majoituksesta, etenkin Raahessa ja Hyvinkäällä. Tietenkin voisi mennä viiden tähden hotelliin (jos kaupungeista löytyy), mutta se maksaisi yli tonnin per tutkimusmatka. Että siksi elämä on. Kallista.

Mutta kyllä ne rahat jostain revitään. Tai sitten nukutaan taivasalla, hangessa vaikka.

Herätyskristillisten sosiaalisista taustoista

Suomen herätysliikkeiden luokkarakenteista ei ole juurikaan tutkimusta, mutta sitäkin enemmän intuitioita ja ennakkoluuloja. Yleinen käsitys on, että konservatiivisempien liikkeiden jäsenet kuuluisivat vähemmän kouluttautuneisiin ja alempiin yhteiskuntaluokkiin. Mahdollisesti näin voi olla, ainakin niiden ryhmien kohdalla, jotka keskittyvät "tulevaan elämään" ja pitävät tieteellistä koulutusta liian liberaalina ja mahdollisesti vahingoittavana.

Tähän mennessä ainoa hieman suuntaa-antava kirkon herätysliikkeiden sosiaalista rakennetta sivuava tutkimus, minkä olen löytänyt, koskettaa Kansanlähetystä. Tämän tutkimuksen mukaan 1970-80-lukujen kansanlähetykseläiset olivat sekä paremmin kouluttautuneita että korkeammissa luokka-asemissa kuin keskivertosuomalaiset. Tämä näyttäisi päällisin puolin riitelevän oletushypoteeseja vastaan. Tarkemmin katseltuna Kansanlähetystä ei voi kuitenkaan samaistaa esimerkiksi lestadiolaisiin ja körttiläisiin. Kansanlähetyksen painopiste on kaupungeissa, eikä sen maine ole niin konservatiivinen kuin edellä mainittujen. Tutkimuksen painopiste oli herätysliikkeen alueellisessa levittymisessä ja organisoitumisessa, eikä se pyrkinyt selvittämään tarkemmin erojen syitä. Yksi tutkimisen arvoinen alue olisi liikkeiden julistukset, opetukset ja normit koskien kouluttautumista ja menestymistä, työelämässä kohoamista.

Mielenkiintoista oli sekin, että kansanlähetykseläisten ammattiasemat eivät täysin vastanneet koulutustasoa. Tämä on jonkin verran selitettävissä kahdella tekijällä: nuorilla jäsenillä, jotka eivät vielä ole täysipainoisesti työelämässä sekä suuntautumisella sosiaalisiin ja uskonnollisiin töihin, oman vakaumuksen ohjaamana.

Homeettomuuden unelmasta

Lähes kolmen kuukauden odotuksen jälkeen sain tällä viikolla vihdoin kuulla, että asuntoni remontoidaan. Olin jo innoissani menossa valittamaan ylioppilaskyläsäätiön toimistolle turhan pitkästä käsittelyajasta, kun asiat alkoivatkin edetä. Samalla pääsin etuilemaan luvan kanssa asuntojonossa. Tämä tarkoittaa sitä, että todennäköisesti pääsen toukokuun alussa muuttamaan uudempaan ja homevapaaseen asuntoon. Toivossa on hyvä elää, nyt täytyy vain toivoa, että asunto vapautuu käytettäväkseni. Terveydentilani on jo hetken kärsinyt ja huonontunut homeongelman takia, eli oli jo aikakin asioiden edetä.

Uusi asunto on myös isompi, mikä tarkoittaa tupareita. Nykyisessä asunnossani en sellaisia järjestänyt, koska tänne ei juuri ihmisiä mahdu. Ne jotka osallistuivat edellisiin tupareihini, voivat jo valmistautua tarjoiluihin, tosin tällä kertaa vieläkin parempiin...

Suomalaisen helluntailaisuuden suomalaisuudesta

Mielenkiintoinen oivallus syntyi lukiessani yhtä tutkimusta kahdesta ameerikkalaisesta helluntaikirkosta. Oivalluksen ärsyke ei ollut suuri, mutta sitäkin merkittävämpi. Toisen kirkon seinällä nimittäin oli isoilla kirjaimilla teksti: "Pyhä Henki on meille tervetullut". Tai suunnilleen noin, idea oli tuo. Mikä tässä on merkittävää, on se, että se paljastaa samantyylisten uskonnollisten liikkeiden erilliset kulttuuriset taustat. Ameerikkalaisissa helluntaikirkoissa tuo teksti ei ole mitenkään outo tai harvinainen. Mutta en ole nähnyt tai kuullut yhdenkään suomalaisen helluntaiseurakunnan seinillä olevan moista tai vastaavaa kirjoitusta. Se mitä suomalaisesta kokoontumistilasta voi löytää, on teksti: "Jeesus on Herra".

Tietenkin kaikki kristinuskon kirkkokunnat ja kirkot sekä lahkot sisällyttävät Jeesuksen doktriineihinsa ja käytäntöihinsä, se ei ole uutta. Mutta miksi suomalaisilla helluntailaisilla ei lue seinällä ylistyksiä Pyhälle Hengelle, onhan tämä merkittävässä osassa helluntailaisuutta täälläkin? Syy piilee hyvinkin pitkälti kulttuurisissa juurissa. Suomen helluntailaisuus pohjautuu osaltaan suomalaiseen herätyskristillisyyteen ja siitä pohjautuvaan pyhityskristillisyyteen, mihin kuuluu erittäin keskeisesti Kristus-keskeinen synnintunto ja julistus. Ensimmäiset helluntailaulut kyllä sisälsivät Pyhää Henkeä ja helluntaituulta, mutta julistusten keskiössä oli silti Jeesus. Puhuttiin myös Jeesuksen Hengestä, Jeesuksesta Pyhän Hengen lähettäjänä, viitaten Apostolien tekojen sanoihin.

Suomalaiset piirteet värittävät suomalaisia kirkkoja, mutta etenkin niitä suuntia, jotka ovat muodostuneet Suomessa. Ilon ja riemunkin keskellä suomalainen kristitty muistaa muistuttaa Kristuksen kärsimyksistä ja elämän vaikeuksista. Ettei vain pääse leijumaan.

Että sellainen löytö tänään.

Uskonnollisista luokkadiskursseista

Tapoja suhtautua yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen on monia, niin myös uskontojen sisällä. Kristinuskossa löytyy monia eri teologisia painotuksia - ts. uskonnollisia diskursseja - ja niin myös suhteessa yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, etenkin sen oikeutuksiin ja suhtautumisessa siihen.

Tieteellisesti tunnetuin on setä Maxin "protestanttinen etiikka" ja siihen liittyvä kalvinistinen teologia, varsinkin predestinaatio, ennaltamääräys-oppi. Jos kyseistä linjaa seurataan loppuun saakka, voidaan sillä oikeuttaa kaikki yhteiskunnallinen eriarvoisuus. Onhan näin jo aikojen alusta päätetty. Samaan syssyyn voidaan laittaa diskurssi, joka etsii sosiaalista harmoniaa ja tyytyy siihen, mitä on annettu. Eihän Paavalikaan kehottanut orjia kapinaan ja kehottihan Jeesus maksamaan veronsa ja Pietari kunnioittamaan esivaltaa. Ajatukseen kuuluu yhdessä muodossaan ajatus siitä, että pianhan tämä kaikki päättyy ja alkaa uusi elämä uudessa Jumalan luomassa maailmassa. Miksi siis muuttaa nykyistä, kun pitäisi keskittyä tulevaisuuteen ja kaikkien pelastamiseen?

Toisenlaista kantaa edustaa - myös amerikkalaisesta unelmasta ja oikeistopolitiikasta tuttu - vapaan tahdon diskurssi. Jokainen on oman onnensa seppä. Eri muodoissaan tällä diskurssilla voidaan niin oikeuttaa eriarvoisuus kuin nousta yksilöllisesti sitä vastaan. Ensin mainittuja uskonnollisia diskursseja täysin toisessa ääripäässä odottaa vapautuksen teologiastakin tuttu luokkatietoinen Kristus, joka tuli tuomaan oikeutta ja tasa-arvoisuutta kaikille ihmisille. Pelastus voidaan saavuttaa jo tässä ajassa, ainakin osittain.

Suhtautuminen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen uskonnollisisssa diskursseissa on paljolti kiinni myös siitä, mitä uskonnolla ja pelastuksella tarkoitetaan. Jos uskonto nähdään erillisenä "tästä maailmasta", niin yhteiskunnalliset eriarvoisuudet ovatkin toissijaisia uskonnollisissa diskursseissa. Jos taas uskonto ja pelastus nähdään kokonaisvaltaisempana, on kantaaottavan otettava kantaa myös eriarvoisuuteen ja moniin muihin ympärillä näkyviin ilmiöihin. Muuten hänen diskurssinsa ja tekonsa ovat auttamatta ristiriidassa.

Tässä paljastuu myös julkisen diskurssin ristiriita. Ne jotka haluavat erottaa uskonnon täysin yksityisasiaksi, toisin kuin mitä se perinteisesti on (osana koko ihmiselämää), saattavat kuitenkin vaatia kirkolta vastuuta sosiaalisesta auttamisesta ja osallistumista yhteiskunnallisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Suomessa tämä selittyy osin sillä, että kirkko nähdään usein ensisijaisesti kulttuurisena eikä uskonnollisena instituutiona ja uskonto tästä organisaatiosta absurdisti kyllä erillisenä.

Muuta maailmaa, mutta muuta ensin diskurssisi.

Sosiaalisesta subjektista

Tieteellisen uskonnontutkimuksen eri vaiheissa on esiintynyt kolme erityylistä suuntausta selittää uskonnollista toimintaa. Ensin, lähinnä ennen 1950-lukua, vahvimpana suuntauksena oli luonnon - biologian ja luonnollisten taipumusten - korostaminen ihmisen uskonnollisuudessa. Tämä ei sinänsä ollut mitään radikaalia uskonnonvastaisuutta, vaan luonnollinen sovellus muissakin sosiaali- ja käyttäytymistieteellisissä teorioissa vallitsevista näkemyksistä ihmisestä ja sosiaalisesta maailmasta. Tunnetuin muoto tästä on eugenetiikka ja sen äärimuodot, geneettiset valikoinnit ja rotujen eriarvoistaminen.

Vähitellen luonnon tilalle nousivat kuitenkin sosiaaliset selitykset - englanninkielisessä psykologiassa "nature" vaihtui "nurture" -termiin. Jälleen jotkut menivät äärimmäisyyksiin ja selittivät kaiken käyttäytymisen johtuvan sosiaalisista suhteista, normeista ja paineista. Näin tulkittuna ihmisestä tuli luonnon orjan sijasta sosiaalisen orja. Yksilöllisyys ja yksilön vaikutus tekemiseen ja valitsemiseen ei molemmissa tapauksissa ollut täysin poissuljettu, mutta riippui paljon henkilöstä, kuinka paljon yksilön vapaudelle valita annettiin tilaa.

Sosiaalisten selitysten menettäessä ensiviehätystään, nousi esille joitakin yksilökeskeisiä selitysmalleja paikkaamaan edellisten teorioiden aukkoja. Rationaalisen valinnan teoria on yksi tunnetuimmista yksilön omaa päätöksentekoprosessia korostavista selitysmalleista. Kyseinen teoria ei edellytä sosiaalisen kieltämistä, vaan nimenomaan edellyttää ihmisen elävän ja tiedostavan (tai vähintään kohtaavan alitajuisesti) ympäristön asettamat rajoitukset ja reunaehdot toiminnalle. Kuitenkin RAT voi äärimmilleen vietynä esittää ihmisen yli-inhimillisenä tietokoneena, jossa subjekti jää edelleen statistin osaan.

Nykyisen tieteellisen ymmärryksen valossa kaikki kolme vaikuttavat ihmisen toimintaan. Mutta silti subjekti jää helposti pimentoon, orjaksi tai narriksi. Mutta tosiasia on, että on hyvin pitkälti ihmisestä itsestään kiinni, onko hän narri. Vaihtoehdoksi en ehdota täysin vapaata ihmistä, koska sosiaalisessa maailmassa elämiseen tarvitaan muunkin maailman huomioonottaminen. Narrin vaihtoehdoksi esitänkin toimijan, joka pyrkii sosiaalisten ja biologisten premissien maailmassa toimimaan ne tiedostaen ja niitä hyväksikäyttäen, parhaan taitonsa mukaan. Kuinka itsenäinen tästä yksilöstä tulee, riippuu onnistumisprosentista. Harva taitaa kuitenkaan kovin korkealle osua. Pessimismi on elämän suola.

Epäluuloa ja luottamusta

Tilastot kertovat joskus hämmästyttävän tarkasti sosiaalisen kontaktin vaikutuksen yksilöihin. Toisinaan vaikutus on negatiivinen, mutta myös toinen vaihtoehto on mahdollinen. Michael R. Welch kumppaneineen teki tutkimuksissaan mielenkiintoisen havainnon. Ensimmäinen havainto ei ollut mitenkään uusi tai ihmeellinen, koska he havaitsivat konservatiivisten kristittyjen ja helluntailaisten suhtautuvan suurempien kirkkokuntien jäseniä epäluuloisemmin yhteiskuntaan, työtovereihin ja naapureihinsa. Synti-pyhyys, maailma-seurakunta -jaottelut sisältävät siemenen epäluuloon ja rajojen nostamiseen.

Mikä oli merkittävää, oli kuitenkin uskonnollisen yhteisön vaikutus. Samojen epäluuloisten ihmisten yhteisöissä ne, jotka osallistuivat seurakuntansa toimintaan ahkerimmin ja kokivat yhteisönsä opit vahvimmin omakseen, luottivatkin ulkopuolisiin enemmän kuin keskivertokristityt ameriikassa. Suuri syy dramaattiselle muutokselle on yhteisöllisyyden vaikutus yksilön käyttäytymiseen. Itsenäisenä soturina ja eksegeetikkona Raamatun ja oppien tulkinnat sekä omat mielipiteet ovat vapaammin sovellettavissa kuin yhteisön sosiaalisen kontrollin alla. Yhteisön sosiaalisuus opettaa todennäköisesti kohdeyhteisöjen jäseniä sosiaalisuuteen jo itsessään, mutta toinenkin ulottuvuus on mahdollinen: kyseiset yhteisöt opettavat erään Jeesuksen opetuksia lähimmäisenrakkaudesta. Tällöin kontroversiaaliset dikotomiatkin voidaan kääntää positiiviseksi energiaksi.

Lähimmäisenrakkautta tämä maailma kipeästi kaipaakin. Tosin samaan hengenvetoon on toivottava, että lähimmäisenrakkaus ei toimisi vain yhteen suuntaan; lähimmäisenrakkautta tarvitaan niin yhteisöjen ulkopuolisia kuin sisäpuolisiakin kohtaan.

Peace and love for all, but mostly for me.

Oopiumista kansalle

Reilu sata vuotta sitten setä Karl kirjoitti yhdessä ystävänsä Friedrichin kanssa kuuluisat sanat: uskonto on oopiumia kansalle. Tai ei nyt ihan noin täsmällisesti, mutta tuossa muodossa se on tullut tutuksi siitä lähtien. Setä Karlin lausuntoa voi tulkita muutamilla eri tavoilla. Positiivisesti tulkittuna se tarkoittaisi, että uskonto toimii lohduttajana ja elämän merkityksellisyyden pelastajana kaiken kurjuuden keskellä. Laajempi asiayhteys kirjoituksessa kuitenkin paljastaa, että uskonnon toinen puoli setä Karlille oli vallankäyttö, herrojen tekojen hyväksyttäminen. Negatiivisesti tulkittuna lausuma siis tarkoittaa, että uskonto saa ihmiset sulkemaan silmänsä kurjuuden todellisilta lähteiltä - ja että uskonto tällaisena on herrojen sanelemaa ja heidän välineensä vallan säilyttämiseksi. Neutraalimpi tulkintatapa välttää uskonnon välineellistämisen ja asettaa sen vain olosuhteiden kompensoijaksi.

Mutta viekäämme mielikuva oopiumista toisille ulottuvuuksille ja meidän päiviimme. Mikä mahtaisi olla nykypäivän oopiumia kansalle? Kysymys nousi mieleeni menneiden talviolympialaisten aikaan, kun muutamaksi viikoksi monen kengänkuluttajan koko muu elämä unohtui ja urheilijoista tuli maailman keskipiste. Väittäisinkin, että urheilu - ja etenkin olympialaisten kaltaiset hetkelliset suurtapahtumat - ovat oopiumia kansalle. Kannustaessaan ja kritisoidessaan penkkiurheilija - useimmin alemman yhteiskuntaluokan edustaja tässä tapauksessa - unohtaa hetkellisesti yhteiskunnan eriarvoisuuden ja epäkohdat. Hetkellinen nationalistinen illuusio saa hänet luulemaan olevansa osa yhtenäistä ja tasa-arvoista kansaa, ja ainoan merkittävän ja taistelemisen arvoisen asian olevan juuri sillä hetkellä seurattava urheilumuoto. Kisojen jälkeen koittaakin krapula, kun elämä onkin yhä kurjaa ja epätasa-arvoista. Rikkaat jyräävät ja köyhät kärsivät. Mutta sainhan hetken kokea onnea kaikkien, myös rikkaiden, kanssa? Dream on! Näin köyhää on jälleen jymäytetty ja rikas voi jatkaa riistoaan hieman helpommin.

Toinen oopiumin muoto voisi olla viihde, televisio- ja elokuvaviihde. Vieraantumalla todellisuudesta proletariaatti voi elää autuaassa illuusiossaan täydellisestä maailmasta, jossa kaikki on mahdollista. Seuraamalla tähtien ryysyistä-rikkauteen-satuja, hän voi samaistua mahdollisuuksien kultamaahan, jossa kaikki toiveet toteutuvat ja jokaisella on mahdollisuus. Ja hevonheinät! Aniharva näyttelijä nousee köyhyydestä rikkauteen, ja silloinkin helpoin tie on suoraan alas pienen julkisuuden jälkeen. Rikkaat tuottajat vetävät höynäytettäviltä katsojilta viimeisetkin pennoset pois, antaen tilalle lumetodellisuuden, johon turvaamalla nämä voivat tuuduttautua auvoisaan uneen ja unohtaa riiston, mitä juuri kokivat. Monet tyytyvät oopiumiin, koska se on karua todellisuutta onnellisempi. Olkoonkin sitten lumetta, ainakin saan haaveilla elämästä?

Näin se maailma pyörii. Kyllä sosiologia on kivaa. Lisää oopiumia kansalle!

Ytimekkyydestä

Olen kesästä lähtien lukenut päätäni puhki teoriakirjallisuutta ja aiempia tutkimuksia liittyen tutkimusaiheeseeni. Kaiken informaatiotulvan keskellä oli hyvä pysähtyä tällä viikollakin siihen tosiasiaan, että se teoriaosa on kuitenkin määrällisesti pieni osuus väitöskirjasta. Suurin osa keskittyy itse aineistoon ja aiheen käsittelyyn. Erityisen miellyttävä muistutus se on senkin vuoksi, että aineiston keruu ja analysointi on omasta mielestäni myös tutkimuksen miellyttävin osuus. Sitä voisi tehdä vaikka loputtomiin - kunhan joku vain maksaisi siitä.

Mutta mitä väitöskirjaan tulee, niin täytyy jo nyt pyrkiä ytimekkyyteen. Ytimekkyys tässä tarkoittaa noin 40-50 sivua, joten ytimekkyyskin on suhteellista. Kyseiseen mittaan täytyy kuitenkin ahtaa kaikki johdannosta teorioihin, tutkimusongelmasta aiempiin tutkimuksiin ja aiheen esittelyyn. Siinäpä sitä lyhennellään.

Todellisuuden toiselta puolelta

Törmäsin tänään rutiininomaisella kirjakauppa-katsauksellani yhteen pysäyttävään elämänkertakirjaan: "Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina". Kirjan päähenkilö oli lapsuudessaan lapsisaarnaaja kartanolaisuus-nimellä tunnetussa uskonnollisessa liikkeessä. Olin toki aiemmin kuullut ja lukenut jotain epämääräistä kyseisestä 1920-1950 -luvuilla vaikuttaneesta ryhmästä, mutta oli suhteellisen pysäyttävää lukea itse kaiken keskellä kasvaneen ihmisen kertomuksia lapsuudestaan. En tietenkään lukenut koko kirjaa, koska en ole rikas ja pysty kuluttamaan 35 euroa aina kun näen mielenkiintoisen kirjan, mutta jo muutama kappale jätti mieleenpainuvat muistot.

Kartanolaisuus on tunnettu ensinnäkin unissasaarnaajistaan ja lapsisaarnaajistaan. Hurmos ja kohtikäyvä julistus olivat liikkeen tunnusmerkkejä. Huomattavasti synkempi puoli ryhmän julkisuudesta liittyy taas sen tiukkoihin ja yhteiskunnan kehitystä vieroksuviin opetuksiin, kuten opetukseen seksuaalisuudesta. Pahin huoruuden muoto heidän mukaansa tapahtui avioliitossa, koska se oli "laillistettua huoruutta". Tämä kaikki oli toki jo tuttua ja pientä, se mikä nyt pysäytti, oli Laitisen omat muistelmat lapsuudestaan. Kun esimerkiksi pikkupoika keksi yhden kerran tehdä tarpeensa pieneen maakuoppaan, syytti ja rankaisi hänen äitinsä häntä huoraamisesta maan kanssa. Lisäksi häntä nöyryytettiin monin tavoin, ehkä lievimpänä puettiin tyttöjen vaatteisiin kaupungille mentäessä.

Tämänkaltainen käyttäytyminen ei enää ole vain järjetöntä. Pikemminkin se on tämän todellisuuden jostain täysin päinvastaiselta, pimeältä puolelta. Sairaita ja pakkomielteillään toisia dominoivia henkilöitä on vaikea ymmärtää, edes hahmottaa, miten ihmisestä voi tulla niin häiriintynyt. Asiaa pahentaa se, että pahimmat näistä uskovat vielä olevansa itse äärimmäisen oikeassa, muiden ollessa häiriintyneitä. Todellisuuden vääristyminen on vakava asia, mutta kun se vaikuttaa myös toisiin, muuttuu se kauheudeksi ja julmuudeksi. Näiden häiriintyneiden johdosta leimaantuvat myös monet, joita näihin verrataan.

Kuka pelastaisi tämän maailman ihmisten järjettömyydeltä? Onneksi kaikki eivät sentään ole häiriintyneitä. Mutta ei siihen aina paljon vaadita.