Uskontotieteen salaseurasta

Tekstin otsikko on vaihteeksi sarkastinen, eikä ole tarkoitettu ymmärrettäväksi kirjaimellisesti. Toisaalta, uskontotieteellisen salaseuran perustaminen ei sekään olisi hassumpi ajatus. Mutta siitä joku toinen kerta. Suomen uskontotieteellinen seura täytti joulukuussa 2013 jo 50 vuotta. Muutama tuolloin seuraa perustamassa tai siihen ensimmäisinä liittymässä ollut oli mukana, kun seura juhlisti puolivuosisataista historiaansa 13.12. Turussa, yliopiston päärakennuksen Tauno Nurmela-salissa ja myöhemmin ravintola Koulussa. Juhlapuheista sai senkaltaisen käsityksen, että uskontotiede ja uskontotieteellinen seura syntyi tieteidenvälisenä projektina, jossa uskontotieteellisesti suuntautuneet etnografit ja antropologit olivat pääosissa. Myöhemmin nämä henkilöt loivat pohjan oppiaineelle, joka 2000-luvulla on vakiinnuttamassa asemaansa ja ääntänsä itsenäisenä sekä oman historiansa tuntevana tieteenalana myös Suomessa. Nämä ajatukset vahvistavat aiempia havaintoja omasta tieteenalasta. Silti joitakin epävarmoja ääniä löytyy siitä, kuinka itsenäinen ja varmalla pohjalla uskontotiede Suomessa on. Rehellisin vastaus tähän lienee, että se on juuri niin itsenäinen ja vahvalla pohjalla kuin mitä sen tekijät, tutkijat ja opettajat, siitä tekevät. Yliopistojen muutospaineissa kaikki oppiaineet joutuvat miettimään omaa paikkaansa ja itsenäisyyttään, joten tämä ajoittainen epävarmuus joillakin tekijöillä ei sinänsä ole uutta. Mahdollisuuksia on, mutta niin on myös työtä tehtävänä niiden mahdollisuuksien käyttämiseksi.

Mistä sitten syntyi ajatus käyttämääni otsikkoon? Kävellessäni perjantaina uskontotieteen juhlaseminaariin, huomasin että Tauno Nurmela-salin ikkunan verhot olivat kiinni. Kuinka oivallista, tämänlainen käsitys joillakin voi olla uskontotieteestä: mystinen salaseura, jossa pohditaan postmodernin maailman outoutta, uskontoa. Historiallisten instituutioiden ja traditioiden kyllästämä ilmiö näyttäytyy usein juuri näiden kautta. Silti uskonnoista löytyy koko ajan uusia ilmiöitä sekä tyylejä, muotoja, jotka tekevät osittain tyhjiksi johonkin toiseen uskontotraditioon asetetut oletukset. Aiemmin samalla viikolla vierailin Akatemian rahoittaman Mieli ja toinen -tutkimusprojektin seminaarissa, jossa teemana olivat kummat kokemukset. Ihmisillä on edelleen kummia kokemuksia, uskonnollisia elämyksiä joista valtakulttuurien piirissä saatetaan vaieta tai vähintään pukea sovinnollisempaan muotoon. Lääkärille ei välttämättä uskalleta kertoa, jos nyt satunkin kuulemaan ääniä. Erilaiset merkityksenannot näille kummille kokemuksille sävyttävät näiden ihmisten maailmaa ja elämää. Länsimainen ihminen ei ole niin kylmän laskelmoiva robotti, etteikö elämän ja elämisen kummallisuudet häntä mietityttäisi ja pohdituttaisi yhä uudelleen. Siksi uskontotieteelläkin on vahva sijansa näiden ilmiöiden ja mekanismien tutkimisessa ja selittämisessä. Uskontoja voi toki tutkia monissa muissakin tutkimusperinteissä, mutta samoin esimerkiksi kielitieteen, poliittisen historian ja sosiologian kysymyksiä voisi tutkia vain yhdessä tai jossain toisessa tieteenalassa. Kunkin tieteenalan oma erityisosaaminen moniäänisessä ja monitasoisessa maailmassa varmistaa sen, että kutakin ilmiötä voidaan ymmärtää paremmin, ilman vuosikausien pohjatyötä kunkin tutkimuskysymyksen taustoittamiseksi.

Uskosta kertomisen sosiaalisesta rakentumisesta

Maisterintutkielmassani käsittelin helluntailaisopiskelijoiden uskosta kertomista narratiivisesta näkökulmasta. Pro Gradu -työssä oli joitakin ihan hyviä oivalluksia ja jänniä metanarratiivien konstruktioita, vaikka itse sen kirjoitinkin. Nyt toki kirjoittaisin sen laaja-alaisemmin, onhan tutkimustyö ja opiskelu jatkunut sen jälkeen jo yli neljä vuotta. Kyseisessä työssä käsittelin yleisesti uskosta, nuorten vakaumuksesta, kertomisen rakentumista. Tästä yksityiskohtaisempi tutkimuskohde olisivat uskoontulokertomukset. Ne noudattavat vielä selkeämpää rakennetta, koska esitetäänhän niissä oman ryhmään kuulumisen perusta ja oikeutus, jolloin sosiaalisten vaatimusten täyttämiseksi yksilön on käytettävä kulttuurisia malleja riittävällä tarkkuudella ja rakennettava kertomuksensa tutun turvalliseksi, rajoihin sopivaksi ja päteväksi.

Asioihin, joihin uushelluntailaisen täytyy kiinnittää huomiota, kuuluvat kääntymisen syyn, tarpeen, toteutumisen ja onnistumisen sekä Jumalan todeksi toteamisen vakuuttavat kertomiset. Kääntymiskertomuksessa helluntailainen esittää olleensa etsikkoajassa, etsijänä, vähintään jälkikäteen tajunneensa olleensa tässä tilassa, esimerkiksi että "nyt tiedän, että Jumala veti puoleensa". Kääntymisen tarve osoitetaan useimmiten syntisyyden tunteella, tietoisuudella muutostarpeesta elämälle. Itse kääntymistapahtumaksi sosiaalinen konventio puoltaa rukousta, jossa pyydetään "syntejä anteeksi" ja "Jeesusta elämään". Kääntymisen onnistuminen argumentoidaan usein tunteena, "synnintunnon poistumisena" tai onnellisuutena, jossa "päivääkään en vaihtaisi pois". Kaiken tämän kertomisen lomassa yksilö kertoo Jumalan tulleen todeksi jollakin sosiaaliseen ryhmään liittyvällä diskurssilla. Hän voi joko kertoa pyytäneensä Jumalaa vastaamaan rukouksiin, kenties tekemällä kauppaa "jos vastaat niin...", tai muuten mainita kokemuksesta, joka hänet vakuutti.

Kääntymiskertomukset eivät ole tarkkoja kuvia uskoontulosta tai teologisia selityksiä sille, mitä uskoontulo on ja mitä siinä tapahtuu. Ne ovat ensisijaisesti konstruktioita siitä, mitä odotetaan kuultavan ja mitä oletetaan tapahtuvan kyseisessä yhteisössä. Kertomukset perustuvat toki muistikerrontaan, mutta niissä korostetaan tiettyjä kohtia ja tulkitaan elämänvaiheita sosiaalisten konventioiden valossa. Kääntymiskertomukset myös muuttuvat yksilön oppiessa ryhmän tavoille ja kussakin sosiohistoriallisessa tilanteessa korostettuja yksityiskohtia sekä muodissa olevia tyylejä. Ne kertovat näin paitsi yksilöstä, myös yhteisöstä jossa yksilö elää. Hän ei puhu vain itsestään, vaan myös siitä uskonnosta ja yhteisöstä johon hän liittyy ja on jäsenenä. Kertomukset eivät myöskään kerro niinkään eletystä uskonnosta, siitä arkielämästä jota yksilö elää itse tykönään, vaan siitä julkisuuskuvasta, jonka hän toisten sisäryhmäläisten kanssa jakaa.

Koska kääntymiskertomukset ja yleensä uskosta kertominen kertoo enemmän yhteisöstä kuin eletystä uskonnosta, ne ovat useasti heikkoja mainoksia yksilön kannattamasta uskonnosta. Vaikka niitä käytetään  helluntailaisuuden levittämisessä, "todistuksina" evankeliointikokouksissa ja -tilaisuuksissa, narratiiveina niiden funktio on ensisijaisesti yhteisön rakentaminen ja sen yhtenäisyyden ylläpitäminen. Ulkopuoliselle niiden rakenne ja yksityiskohdat voivat olla hämmentäviä, eivätkä ne välitä edes kertovan yksilön näkemystä omasta uskostaan, siitä mitä hän harjoittaa sisäistettynä elämänmuotona. Yksi esimerkki tästä on syntisyys-diskurssi. Vaikka se on teologisesti ja diskursiivisesti merkittävä osa helluntailaista uskontoa, ei se yksilön elämässä ole niin keskeinen ja ohjaava tekijä kuin hänen kerronnassaan. Kokemusperäinen vaikuttavuus uskonnosta sisältää paljon muutakin kuin "synnintunnon", itsen syyllisyyden ja eksyneisyyden tunteen. Negatiivisilla diskursseilla määritellään tässä sitä, mitä oma piiri ei ole. Se mitä uskonto sisältää, jää valtaosaltaan itsestäänselvyyksiksi, ikään kuin huomaamatta eletyksi uskonnoksi. Näitä osa-alueita ei perustella ja esitetä, koska ne eivät ole erikoisia, sensaatiomaisia, eikä niillä ole sellaista mainosarvoa kuin dramaattisilla yksityiskohdilla ja stereotypioilla. Yksilön sosiaalinen ja henkilökohtainen turvallisuuden tunne, turvautuminen Jumalaan ehkä vain huokaamalla, mentaalinen turvaverkko joka pitää hänen maailmaansa järjestyksessä, kuuluminen kulttuuriin ja perinteeseen, temporaalis-spatiaalisen jatkuvuuden tunne ja yhteisöllisten rituaalien ja yhteenkuuluvuuden elämää järjestävä sekä elämänlaatuun vaikuttava vaikutus ovat joitakin tällaisia usein huomaamatta jääviä uskonnon alueita, kun uskonnot mainostavat itseään ulospäin. Tästä laajasta kuvasta narratiivi "olemme syntisiä ja meidän pitää katua" on kovin suppea näkökulma mihin tahansa sosiaaliseen perinteeseen.

Mainittu Pro Gradu löytyy alla olevan linkin välityksellä:
(http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/44627/gradu2009mantsinen.pdf?sequence=1)

Loppusuoran pituudesta

Väitöskirjani piti valmistua jo tämän vuoden puolella, mutta erinäisistä syistä väitös ja valmistuminen siirtyvät ensi vuodelle. Pitkittyvä prosessi tietenkin tuntuu, no pitkästyttävältä, mutta toisaalta tarjoaa mahdollisuuden tehdä väitöskirjasta hiotumman. Nyt tehdyn työn jälkeen - ja vielä enemmän tulevien viimeistelyjen jälkeen - väitöskirjan perusajatus tulee teoksesta paremmin selville. Tämän pitäisi hyödyttää tietenkin kaikkia osapuolia ja tuottaa enemmän mainetta ja kunniaa. No, pelkkä valmistuminen on jo riittävä saavutus tällä hetkellä. Muu tulee jos työ onnistuu ja on aihetta.

Luokkatutkimus on Suomessa(kin) vielä osin menneisyytensä vanki. Kaiketi niin lienee monissa muissakin tieteenalojen perinteissä. Luokkatutkimuksessa tämä näkyy siinä, että koulukuntarajat raahautuvat mukana ja tutkija, joka yhdistelee eri koulukuntien parhaita puolia, on tässä takapajuisessa perspektiivissä kummajainen, jota ei ymmärretä. Kansainvälisesti tarkasteltuna kulttuurinen lähestymistapa luokkatutkimukseen on silti 2000-luvun nouseva trendi ja näkee yhteiskuntaluokan aiempaa monipuolisemmassa ja kattavammassa valossa. Tämä on positiivinen askel, vaikkakin haasteellinen ja otettu kivisellä tiellä. Jotta oma ydinajatukseni tulisi tässä historiallisessa kilpailukentässä selkeästi esille, väitöskirjan tulee olla erittäin selkeä siinä, mitä ja miten se yrittää kertoa oleellisena asiana ja selittävänä kuviona. Samalla huolimattomuudet vähäpätöisissä sivujuonteissa ja taustoittavissa selityksissä on minimoitava, jotta ne eivät varastaisi huomiota. Jos lukija kiinnittyy epäoleelliseen sen puutteiden vuoksi, häneltä katoaa näköpiiristään täysin koko työn johtoajatus. Tämä on karussa maailmassa riittävä tuomaan turhaa kritiikkiä.

Yhdessä valokuvassa oli lohdullinen teksti portin yläpuolella: "Työ tekee vapaaksi". Vai olikos se sittenkin lohduton? Ken tästä käy, saa kaiken toivon... mitenkäs se nyt menikään? Saa toivon. Näin pitää väitöskirjantekijänkin asennoitua, nähdä positiivista kaikessa kurjuudessa ja julmuudessakin, vaikka loppusuora veisi viimeisetkin voimat. Kyllä se sieltä vielä tulee. Loppu.

Postmodernista primitivismistä

Lokakuun 30 päivä puhua pulputtelin Turun yliopiston uskontotieteen Studia Generalia -luennolla, jossa oppiaineemme tekee laajemmalle yleisölle tunnetuksi tutkimustamme. Tästä on todisteena myös video omasta osuudestani: http://www.youtube.com/watch?v=kfnE3SO_UR4

PhD.c. konfferensseilusta

Syyskuun aluksi matkasimme joukolla Turusta Liverpooliin EASR:n vuotuiseen konferenssiin. Euroopan uskontotieteilijöitä tapaamaan lähti Suomesta laskujeni mukaan kymmenen henkilöä, joista jatko-opiskelijoita (mukaanlukien yksi 'vain' opiskelija) oli viisi, neljä Turusta ja yksi Helsingistä. Suhtautuminen jatko-opiskelijoihiin näissä konferensseissa vaihtelee myönteisestä mukaanotosta pieneen napinaan sivulauseissa tai jälkikommenteissa. Yksi syy näihin muutamiin napinoihin on luonnollisesti se suuri kirjo, minkälaisiin jatko-opiskelijoihin missäkin vaiheessa omaa tutkimustaan konferenssissa törmää. Mukana on täysin päteviä tutkijoita sekä aloittelevia opiskelijoita, joilla tutkimuksenteon perusasiat eivät vielä ole täysin hallussa. Kuten yksi nimeltä mainitsematon brittiyliopistossa jatko-opiskelijoita ohjaava aiemmin kesällä sanoi keskustelussa: "some of them are soooo stupid", kauniisti asiaa ruusuisesti maalaillen. Eri maissa yliopistojen kriteerit jatko-opiskelijoiksi ottamiseksi vaihtelevat, mikä selittänee osaltaan joidenkin skeptistä suhtautumista uransa alkuvaiheissa oleviin 'nuorempiin tutkijoihin'.

Ehkä omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini vaikuttavat sukupuoli ja ulkoinen habitus, mutta pääsääntöisesti olen kokenut olevani kansainvälisissä konferensseissa tasavertainen muiden tutkijoiden kanssa - ainakin siis noin ihmisarvossa mitattuna. On myös miellyttävää havaita joidenkin kokeneiden professoreiden suhtautuvan suunnilleen kaikkiin opiskelijoihin erittäin kannustavasti ja joskus myös itseään vähätellen. Riippuen eri maiden tieteellisistä käytösperinteistä, jotkut tohtorit tietyistä maista suhtautuvat konferensseissakin opiskelijoiden esitysiin opettaja-opiskelija-ohjaustilanteina, mikä joskus menee koomisiin mittoihin. Nämä tilanteet eivät välttämättä ole edes mitään tiedostetusti otettuja arvoasetelmia, vaan selkäytimeen iskostuneita käytösmalleja, joista näiden henkilöiden on vaikea laskeutua rennompaan kanssakäymiseen.

Silti, vaikka olen kokenut olevani ihmisarvoinen tutkija jo jatko-opiskelijana, olen erittäin tyytyväinen siitä, että seuraavissa kansainvälisissä tapahtumissa olen jo 'oikea' tutkija, eli PhD, ilman sitä c:tä (candidate) siellä lopussa. Vaikka kasvottaisessa kanssakäymisessä tämän pikku c:n voi helpohkosti sivuuttaa, tulee se joskus ilmeiseksi, esimerkiksi sähköpostien vaihdossa. Kirjeenvaihdossa jatko-opiskelija ottaa kauniin nöyristelevän asenteen - etenkin brittejä kohtaan - tietäen oman asemansa oikeiden tohtoreiden alapuolella. Jotkut tohtorit eivät juuri välitä tästä asetelmasta, mutta joissakin kirjeissä on havaittavissa tämän suhteen ylläpitämisen houkutus, jolloin tohtoriosapuoli, ehkä omaa egoansa pönkittääkseen, käyttää hieman normaalia ylimielisempää sävyä kirjoittaessaan. Toki jotkin ihmiset ovat ylimielisiä riippumatta titteleistä, mutta se on sitte jo oma lukunsa.

Liverpool osoittautui ennakko-odotuksiani paremmaksi konferenssiksi ja yllätyksekseni taisin jopa lievästi pitää kaupungin omalaatuisesta luonteesta. Ensi vuonna EASR olisi toukokuussa Alankomaissa, Groningenissa. Sen jälkeen kesällä olisi vuorossa pohjoismaiden uskontososiologinen konferenssi Köpenhagenissa. Pohjoismaisia konferensseja ja tutkijayhteistyötä voisi olla enemmänkin. Mutta onneksi näissä kansainvälisissä konferensseissa niitäkin suhteita voi luoda, toivoen tiiviimpää yhteistyötä tulevaisuudessa.

Uskonnollisten johtajien todellisesta vaikutuksesta

Iso-Britanniassa tehty laaja tutkimus uskonnon muutoksista paljasti monta mielenkiintoista seikkaa. Kenties yksi mikä aiheutti eniten huvitusta Euroopan uskontotieteilijöiden vuotuisessa konferenssissa, oli kysymys siitä, mikä vaikuttaa ihmisten päätöksentekoon ja valintoihin eniten. Yllättävää ei ollut se, että ihmiset tekevät päätöksiä pääasiassa luottaen eniten omaan päättelykykyynsä sekä intuitioonsa. Yllättävää ei pitäisi uskonnontutkijallekaan olla se, mikä aiheutti tämän naurunpurkauksen auditoriossa, vaikka se on useille ihmisille uusi juttu. Iso-Britanniassa vastaajista alle prosentti nimittäin sanoi, että uskonnollinen johtaja vaikuttaa heidän päätöksentekoonsa eniten. Kun ihmiset miettivät valintoja, heidän mielessään ei suinkaan ole päällimmäisenä uskonnollisten johtajien sanat ja opetukset. Vaikutus näillä toki on, mutta heidän opetuksensa ja ohjeensa sulautuvat osaksi sitä tulkinta- ja kulttuuristen mallien resurssia, jossa ovat myös monien muiden vaikuttajien ja ohikulkevien vaikutteiden mielipiteet ja saadut tiedot. Perhe, suku, ystävät, koko kasvatus ja yksilön kehitys rakentavat hänelle varaston, josta hän ammentaa päätöksenteossaan informaatiota ja malleja. Kyselyn luvut eivät juurikaan vaihdelleet eri uskonnollisten ryhmienkään kohdalla, korkeimmillaan luku kävi noin kahdessa prosentissa.

Vaikka yksittäisillä toimijoilla voikin olla yksilöön vahva vaikutus, yleisellä tasolla vapaassa yhteiskunnassa nämä vaikuttajat saavat vain aniharvan huomion siinä määrin, että heidän toimintansa ohjautuu ensisijaisesti heidän vaikutuksensa myötä. Tämä tutkimustulos vahvistaa myös monipuolista ja monimutkaista kuvaa yksilön päätöksenteosta ja rationaalisuudesta. Yksilön valintojen vaikuttimien erittely on työlästä, koska niin monet asiat vaikuttavat hänen toimintaansa. Vain harvoin yksi toimija nousee siihen asemaan, että hänen sanoillaan olisi suuressa osassa yksilön toimintaa määräävä asema.

Rationaalisuudesta

Väitöskirjassani yksi kantava osa selitysmalliani on rationaalisen valinnan käsite. Tämä perustuu sille ajatukselle, että ihminen on rationaalinen olento, joka tekee omista premisseistään lähtien johtopäätöksiä ja valintoja jäljitettävillä prosesseilla. Ihmiset kuitenkin ymmärtävät rationaalisuuden useammalla eri tavalla, eikä tämä yksinkertainen (?) lähestymistapa näytä kaikille itsestäänselvyydeltä. Monille rationaalisuudesta tulee mieleen ensimmäisenä älykkyys ja älylliset päätökset. Mutta mitä on älykkyys ja mitä ovat älykkäät johtopäätökset? Yhdestä lähtökohdasta perusteltu looginen johtopäätös voi näyttää toisista olosuhteista katsottuna täysin järjettömältä ajatukselta. Jos yksilö ei tiedä samoja lähtökohtia, on hänen vaikea ymmärtää valintoja. Jos yksilö ei jaa samaa esimerkiksi poliittista agendaa, on hänen vaikeampi ymmärtää valittuja keinoja. Sosiaalisen elämän valintojen absoluuttisen älykkyyden mittaaminen on kyseenalaista, koska tällöin pitäisi ensin määritellä kaikki premissit sekä täydellisten valintojen ehdot. Esimerkiksi moraalille voi olla useita perusteita, mutta käytännössä valittu moraali on kyse valitusta kokonaiskulttuurista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Jos moraali ei saa perustua yhdelle, mikä tekee sen toisen lähtökohdan paremmaksi? Ei välttämättä mikään, ehkä ainoastaan vain usko tämän lähtökohdan absoluuttiseen hyvyyteen - oli sitten kyseessä uskonnollinen tai ei-uskonnollinen ohjenuora.

Päästäänkö tästä rationaalisen valinnan relativistisuuteen? Jos haluaa, niin kyllä, mutta pakko ei ole sillekään tielle poiketa. Yhteisöt määräävät usein näkyvien linjojen sekä arvojen suunnan. Mutta nämä yhteisötkin koostuvat ihmisistä. Ihmisen ruumiillisuuteen - juurtuneeseen kokemuksellisuuteen perustuvaan tietoon ja olemiseen - pohjautuvat arviot voivat antaa jotain osviittaa siitä, mitkä valinnat ovat ihmiselle ja siten ihmisyhteisöille edullisia. Jos vielä vältetään joutumasta yksittäisten anomalioiden tilastollisen virheen harhauttamaksi, on ehkä mahdollista tehdä yhteisöllisesti edullisia valintoja. Ehkä. Ongelmaksi silti nousevat valintojen muut vaikutukset. Vaikka päämäärän mukaiset valinnat on otettu, on muiden oheisvaikutusten ja niiden seurausten määrä niin suuri, että ne eivät välttämättä ole ihmisen tiedossa, eivätkä kiinnostuksen kohteinakaan.

Mihin tämä päätön jauhanta johtaa? Siihen että ihminen on rationaalinen olento, mutta kaikki valinnat eivät tuota autuasta ikionnelaa koko luomakunnalle. Siihen että rationaalinen ihminen on riippuvainen päätöksissään ympäristöstään siinä määrin, että yksilönvapaus on kyseenalainen käsite. Siihen että liiallinen ajattelu aiheuttaa migreeniä. Siihen että tieto lisää tuskaa.