Väitösaatosta

Lauantaina 13.9.2014 kello 12 koittaa väitöstilaisuus, jossa allekirjoittanut pääsee suorittamaan tieteelliset rituaalit, jotka vaaditaan tohtorintutkintoon. Nyt, edellisen päivän iltana kaikki järjestelyt alkavat olla kunnossa. Vielä pitäisi harjoitella väitöstilaisuuden alkavaa lektiota ja valmistautua myös puolustamaan väitöstä, eli käydä läpi joitakin oleellisia kohtia omasta työstä sekä perusteita valinnoille siinä. Työtä ja tekemistä on riittänyt, ja vielä seuraavaksi päiväksi sitä riittää. Varsinainen tutkintopaperi on tämän jälkeen haettava, joten todelliset juhlat odottavat vielä viimeisiä päätöksiä ja virallisia rituaaleja.

Väitöspäivästä on joka tapauksessa tulossa kokemus, johon on vaikea etukäteen valmistautua. Se ensimmäinen väitös tulee vain kerran elämässä, kyseessä on yliopisto-opiskelun ehkä suurin huipentuma, mutta tähän päivään hypätään ikään kuin tuntemattomaan. Rituaalin osat ovat selkeät ja niiden eteneminen ennalta määrätty. Tältä osin mitään stressiä ei tule, koska raamit ohjaavat ja tukevat päivän kulkua. Suurempi kysymysmerkki on se, miten kaikki pysyy hallinnassa ja mikä on todellinen tunnetila itse tilaisuudessa. Aina voi valmistautua väärin, kun ei tiedä mihin sitten loppujen lopuksi valmistautuukaan.

Mutta kaikesta tästä olen viisaampi vuorokauden kuluttua. Väitöksen jälkeisiä tunnelmia odotellessa.

Taittamisesta

Elokuun alkuviikkoihin mennessä pyrin taittamaan, eli taitan, väitöskirjani kokoon, kursin sen viimeisetkin langat yhdeksi kertomukseksi ja visuaaliseksi esitykseksi, kaikkien niiden ohjeiden, kommenttien ja esitysten pohjalta mitä olen ohjauksen aikana saanut. Väitöskirjan viimeisten vaiheiden aikana olen miettinyt jonkun verran myös sitä, kuinka paljon kukin väitöskirja on väittelijän oma työ. Tietenkin sen pitäisi olla opinnäyte väittelijän omasta tutkimuksesta ja kirjoituksesta, ja onhan se sitä. Mutta missä määrin työn ohjaajat sekä esitarkastajat vaikuttavat lopputulokseen? Väittelijä joka tapauksessa, jos on viisas, kuuntelee ohjaajia ja tarkastajia sekä suhteuttaa työtänsä näiden kommenttien perusteella. Koska väitöskirjan tekijä on opiskelija, hän edelleen oppii paremmaksi tutkijaksi ja kirjoittajaksi - myös minä, ehkä etenkin minä paremmaksi kirjoittajaksi. Näiden kommenttien kuuleminen ja niiden mukaan ohjautuminen on osa prosessia, ja siten ne vaikuttavat väkisinkin siihen, minkä näköinen ja lainen työstä tulee.

Vaikka olen hyvin tyytyväinen siihen, että ohjaajien ja esitarkastajien kommentit ovat auttaneet minua tekemään omasta työstäni paremman, odotan myös hyvin innokkaasti väitöskirjan jälkeisiä julkaisujani. Väitöskirjan jälkeen tutkija saa - ja joskus joutuu - kirjoittamaan täysin itsenäisesti omat työnsä. Luonnollisesti hänen kirjoittamiseensa vaikuttavat aiemmat kokemukset, mutta ainakin suhteellisesti itsenäinen on hän. Väitöskirjan jälkeiset työt ovat myös vapaita väitöskirjalle tyypillisistä muotoseikoista, jotka tekevät työstä hyvin kontrolloidun ja samantyylisen monien muiden töiden kanssa. Tämä ei varsinaisesti ole huono asia, helpottaahan se väitöskirjan tekijän työtä. Ne seuraavat työt paljastavat kuitenkin paljon enemmän tutkijan omasta kompetenssista ja tyylistä. Siinä missä väitöskirja varmistaa tutkijan perusosaamistason, väitöskirjan jälkeiset työt paljastavat hänen tutkija-identiteettinsä ja tyylinsä.

Sitä odotellessa taittelen työni kirjaksi, väitöskirjaksi.

Väitösluvasta

Noin kuukausi kesti, ennen kuin sain tiedon välitettyä tähän plokiin - väitöslupa on myönnetty. Esitarkastajat katsoivat, että käsikirjoitus täyttää väitöskirjan vaatimukset, joten he puolsivat sen hyväksymistä. Tämä tarkoittaa, että maisterin elämä lähenee loppuaan ja tohtorin elämä lähestyy alkuaan. Vielä ennen väitöstilaisuutta ja valmistumista on väitöskirja saatettava painoon. Tämä prosessi on syytä tehdä huolella, sillä arvosana määräytyy painetun version mukaan. Teoriassa on myös mahdollista hylätä väitöskirja väitöstilaisuudessa, mutta vain jos painettua versiota on muutettu huonompaan suuntaan ja heikennetty sen laatua oleellisesti. Tästä syystä jokainen väittelijä toteuttaa tunnollisesti esitarkastajien parannusehdotuksia ja huomioi heidän kritiikkinsä. Turha huolimattomuus ja ylimielisyys ei kuulu tähän elämän vaiheeseen. Jos mitään erikoista ei tapahdu, väitöstä ja valmistumista vietetään syyskuussa. Väitöstilaisuudelle on varattu 13. päivä, lauantai. Päivämäärä on sikäli hyvä, että äitini syntyi 13. päivä - vaikkakin eri kuussa.

Tulevaisuutta odotellessa...

Nooasta (elokuvasta)

Viime viikonloppuna totesin, etten ollut tuhlannut riittävästi euroja, joten päätin mennä elokuviin. Lähinnä puolihuolimattoman kiinnostuksen kohteena oli tällä kertaa elokuva Nooa, joka kertoo, yllätys, yllätys, Nooasta. Jännitin loppuratkaisuja, kuinka Nooan ja hänen läheistensä kävisi. Onneksi kukaan ei etukäteen paljastanut juonta, niin säilyi mielenkiinto koko kuvan ajan.

Vakavammin puhuttuna, elokuvan juonen eteneminen seuraa 'alkuperäistä käsikirjoitusta', eli Raamatussa kerrottua Nooan ja tulvan kerrontaa kohtuullisen väljästi soveltaen, minkä vuoksi koko juonta ei etukäteen voinut ennustaa. Ohjaaja oli ottanut taiteellisen vapauden nimessä oikeudekseen tulkita epäselviä, monitulkintaisia sekä puuttuvia kohtia sen mukaan, miten valinnat edistäisivät koko jutun juonta, suurta kokonaiskuvaa. Kantaviksi teemoiksi elokuvassa nousivat ihmisen pahuus, pahuuden tuomittavuus sekä uuden mahdollisuuden antamisen vaikeus. Siltä osin elokuva onnistui mielestäni tulkitsemaan Nooan tarinaa ihan kelvollisesti. Yksityiskohdista ja yksittäisistä valinnoista voi olla monta mieltä - ja moni on ollutkin.

Välttäen turhia juonipaljastuksia niille, jotka eivät vielä ole rainaa nähneet, mainitsen muutaman esitetyn erimielisen kommentin. Etenkin amöriikkalaiset konservatiivit evankeliset ovat asettuneet vahvaan vastarintaan elokuvaa kohtaan. Heille se on epäraamatullinen ja vääristää jutun juurta. Osa kritiikistä on jossain määrin perusteltua, osa erittäin heppoista. Yksi heppoisimmista kritiikin kohteista oli se, että "not once is the word GOD mentioned in the movie". Ensinnäkin, Nooa tuskin puhui enklantia, eli tämä jumaluuteen viittaava termi ei ollut hänen sanavarastossaan. Elokuvassa Nooa toki puhuu kätevästi englantia, ilmeisesti jonkin universaalitranslaattorin voimalla. On mahdollista, että Nooa puhui jotain seemiläisen kieliperheen kantamuotoa, jolloin hänen terminsä jumalalliselle olisi ollut se kantasana, mistä esim. heprean "EL" (ja johdannaiset) sekä arabian "ALLAH" periytyvät. Sana "EL" sen kantamuodossaan voidaan todennäköisesti kääntää merkitykseksi "voima", millä on viitattu ilmeisesti oletettuun maailmaa ylläpitävään voimaan ja kenties luojajumalaan. Elokuvan ohjaaja perustelee valintaansa sillä, että hänen mielestään Nooa ja Adamin jälkeläiset siinä välissä olisivat todennäköisesti viitanneet siihen luomiskertomukseen ja sen mukaisesti luojaan. Tästä syystä elokuvassa puhutaan luojasta. Raamatun luvuissa 6-9, jossa Nooa esiintyy, käytetään sanoja "ELOHIM" (jonka kantamuoto on siis "EL") sekä "JHWH". Edellämainittujen konservatiivikriitiikkojen mukainen "raamatullisuus" edellyttäisi sitä, että JHWH-sana olisi peräisin Moosekselta, minkä vuoksi jäljelle jäisi mainittu sana "EL" ja siitä johdetut ja polveutuvat sanat. Etnosentrinen termiajattelu on kehnoa kritiikkiä, sillä kieli kehittyy, eivätkä ihmiset ajatelleet samoilla sanoilla tuhansia vuosia sitten, kuin mitä nykyään, pitkällisen tradition ja pohdinnan jälkeen.

Toinen heppoinen kritiikki kohdistui siihen, että "elokuvassa esitetään Nooa juoppona". Ainakaan siinä versiossa minkä itse näin, Nooa ei ollut humalassa kuin sen yhden kerran, mikä mainitaan myös Genesiksen kertomuksessa. Elokuvassa tämä juoppouskohtaus oli tuotu sikäli hyvin esiin, että se ei ollut erillinen tapaus Nooan elämässä, vaan eräänlainen morkkiskänni. Olihan ihmisiä kuollut läjäpäin ja he olivat ainoina elossa. Humalakohtauksen Raamatussa esiintyvät, joillekin vaikeammat, yksityiskohdat oli häivytetty, etenkin koska sillä ei itse elokuvan juonen kannalta ollut enää merkitystä. Elokuvan ulkopuolelta sanottakoon, että jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että Nooan oman poikansa tuomitseminen sen vuoksi, että hän oli "nähnyt isänsä hävyn", oli tosiasiassa pahempi tapaus kuin miltä se 2000-luvulla kuulostaa. Hyvin mahdollista on, että se oli kiertoilmaus sukurutsista. No, tämän verran paljastan elokuvasta, että tähän kysymykseen ei kajottu. Elokuva ei tosin lopu morkkiskänniin, vaan sen jälkeen on vielä loppukohtauksen vuoro.

Elokuvassa on pari rajua, vaikeaa ratkaisua ohjaajalta. Nämä valinnat olisi voinut tehdä toisinkin ja silti säilyttää saman stoorin ja jännitteen. Tai sitten se olisi vesittänyt elokuvasta vieläkin pitkäveteisemmän. Nytkin muutamassa kohdassa yritin etsiä kaukosäädintä, missä olisin saanut kertomusta hieman nopeutettua. Mutta jälkikäteen arvioituna elokuva oli parempi kuin mitä odotin. Ei mikään kulttimaineeseen nouseva teos, mutta ihan kelvollisesti rakennettu kertomus olemassaolevista rakenteista. Tuoreeltaan jotkin ratkaisut, kuten Raamatussa mainittujen "Jumalan pojat ja ihmisten tyttäret" (vai miten ne nyt menivät) kuvaaminen, tuntuivat hieman liikaa scifi-fantasialta, mutta jälkikäteen nekin tuntuvat kelvollisilta. Metusalahia väittivät amerikkalaiset liikaa tietäjävelhomaiselta, mutta itse tulkitsin sitäkin hahmoa hieman toisin - esimerkiksi Raamatussa kulkeva siunaus-traditio on "raamatullinen", eikä "new age -juttu" (näihin amöriikkalaisiin kriitikoihin ironisesti viitaten).

Tämän jälkeen voidaankin odottaa, minkälainen on joulukuussa teattereihin tuleva elokuva Mooseksesta ("Exodus"), jossa näyttelee Christian Bale. Ainakin näyttelijä osaa jyristä Moosesmaisesti. Ehkä hieman lisää painoa vaaditaan vakuuttavaksi tulemiseen - tai sitten olen vain rajoitteinen ajatusmaailmaltani. Mitenkähän se elokuva päättyy, jäävätkö heprealaiset Egyptiin vai eivät?

Sitä odotellessa...

Sankariantropologin matkoista villien heimojen luokse

Kulttuurintutkijan työ vie antropologeja erilaisten ihmisryhmien luokse. Näitä ihmisryhmittymiä voidaan kutsua myös heimoiksi, paitsi sukulaissuhteen, myös esimerkiksi harrastussuhteen perusteella. Saman kulttuurisen merkitysjärjestelmän jakavat yksilöt muodostavat toistensa lähellä eläen sosiaalisia organismeja, joita ja joiden toimintaa tutkijat tarkkailevat, pyrkien ymmärtämään heidän käytöstään ja yhteistoimintaansa.

Tässä kuussa tein tutkimusmatkan Tampereelle, hämäläisen heimon pyhälle seudulle. Syy tälle matkalle oli akateeminen intressi tutustua yhteen paikallisyhteisöön, Pirkanmaan Perinteiseen Helluntaiseurakuntaan. Seurakunnan pitkä nimi juontaa Tampereen helluntaiseurakunnan entisen johtajan Jarmo Makkosen esitykseen, ettei kaupunkiin perustettava seurakunta voisi olla pelkkä helluntaiseurakunta, vaan erottauduttava alkuperäisestä myös nimityksensä peruteella. Seurakunta asettuu täysin helluntaiherätyksen perinteeseen, vaikka sillä hieman eroava nimi onkin. Huomioni yhteisön parissa olivat mielenkiintoisia ja näistä kirjoitan parissa tulevassa artikkelissa - ensisijaisesti pohjoismaista helluntailaisuutta käsittelevässä kirjassa, sen yhdessä luvussa. En siis tässä yhteydessä käsittele tätä matkaa sen enempää, vaan pidän yleisöä jännityksessä. Sen verran paljastan, kutkuttavasti, että tutkimusmatkan tulokset olivat analyysin kannalta merkittäviä ja johtopäätökset valottavat helluntailiikkeen muutospaineiden ja sosiaalisten jakojen kysymyksiä hyvin osuvasti.

Toisenlainen antropologinen intressi minulle avautui kun päädyin seuraavan viikon perjantaina Helsinkiin - jossa tätä nyt parhaillaan kirjoitan. Kävellessäni Akateemiseen kirjakauppaan, huomasin meedioissakin (tahallinen väännös, toim.huom.) keskustellun jonon, ensimmäisen niistä. Kyseessä oli Starbucks-kahvilaan johtava jono, jossa starbucks-heimoon kuuluvat natiivit (ja turistit) jonottivat saadakseen kahvipapuihin assosioituvia tuotteita. Käveltyäni hetken matkaa pidemmälle, näin myös näitä kyseiseen heimoon kuuluvia yksilöitä istumassa itsetietoisen näköisenä erinäisillä istuimeksi muotoilluilla kalusteilla, juoden rituaalijuomaansa. Suomalaiset ovat aina olleet innokkaita jonottamaan. Tässä tapauksessa kyseinen heimo on kuitenkin asteen sitoutuneempaa omaan kulttuurijärjestelmäänsä, mikä tekee ilmiöstä erityisen kiinnostuksen kohteen. Heidän rituaaliansa jäsentää kahvilabrändin pyhyys ja tämän pyhän sosiaalisesti rakentunut järjestys. Kuulumalla tähän heimoon ja tulemalla osaksi sen pyhistä uhrituotteista (nauttimalla starbucks-kahvia), yksilö osoittaa olevansa muotitietoinen, ajassa elävä ja merkityksellinen olio. Heimon jäsenet jakaantuvat toki useampaan alakulttuurin noudattajiin, esimerkiksi take-away-ihmiset ja laumaihmiset. Laumaihmiset ovat usein nuoria ja heidän rituaalisuorituksissaan näyttävyys on keino osoittaa heimostatus sekä oma pätevyys uskonnon kannattajana, tarkoitan heimon jäsenenä.

Toisenlaisen heimon kohtasin Strindbergin kahvilassa. Tämän heimon merkittävä motiivi yhteentulemiselle on statuksen osoittaminen. Tähän statukseen ei tarvita heimon ulkopuolista statusta, mutta esimerkiksi Ruben Stiller osoitti paikalla olollaan, että myös tämä ulkopuolinen status voidaan siirtää osaksi kyseisen heimon sosiaalista järjestystä. Statuskilpailun ohessa kyseiseen heimoon liittymisen motiiveja ovat esimerkiksi palveltavana olemisen motiivi. Pöytiintarjoilulla heimon papit (tarjoilijat) pitävät huolen rituaalivälineiden puhtaudesta sekä oikeasta menettelytavasta. Kolmannen heimon kohtasin Cafe Esplanadissa. Havainnoiduista heimoista tämä on kaikesta huolimatta ehkä heterogeenisin. Uskaltauduin kyseisen heimon pariin, vaikka joitakin vuosia sitten kohtasin kyseisessä tilassa yhden kaikkien aikojen välinpitämättömimmistä "palveluammattilaisista". Jonkinlainen itsearvontuntemus liittyykin tämän heimon tunnuspiirteisiin. Tilojen sisustus kertoo keskeneräisyydestä, jota kuitenkin pintasilauksellinen kiilto peittää. Heimo on kuitenkin tyytyväinen saadessaan osallistua rituaaleihin, vaikka sen erityisyys on vuosien saatossa jo hieman himmentynyt.

Valitettavasti tämä analyysi ei pääse tämän pidemmälle tässä tilassa - koska koneesta loppuu muuten pian akku. Tämä kuitenkin havainnollisti sitä antropologisen reflektion jaloutta, johon sieluni näillä viimeisimmillä matkoilla on runosuonen kukkiessa ylentynyt. Tätä jatkossa lisää.

Muutoksen

Monet pitävät perinteitä esimerkkinä muuttumattomasta kulttuurista. Vuosi toisensa jälkeen samoja rituaaleja sekä tapoja toistetaan, jatkaen jo edellisten sukupolvien aloittamia ketjuja. Mutta kuinka muuttumatonta on kulttuuri? Jotta yksilö voi toistaa jotain aiemmin nähtyään, täytyy hänen ensin kokea se, sitten muodostaa siitä oma mentaalinen kuvansa, minkä jälkeen hän pyrkii jäljittelemään sitä, siis omaa mentaalista kuvaansa kokemastaan, rakentaen uuden koettavan ilmentymän. Dan Sperberin Explaining Culture (1996) havainnollisti oivallisesti sen prosessin, jolla kulttuuri kerta toisensa jälkeen tuotetaan, uusinnetaan, rakennetaan ja muutetaan. Jos perinne koetaan miellyttävänä ja merkitsevänä, yksilö pyrkii jäljittelemään sitä hyvin samankaltaisilla tavoilla, parhaansa mukaan. Ajan kuluessa perinteen yksityiskohdat menettävät kuitenkin kosketustaan alkuperäiseen merkitykseen, esimerkiksi kielen muuttuessa, jolloin ensin muuttuu yksilön tulkinta asiasta ja sen jälkeen hänen tuottamansa uusi perinteen ilmentymä. Mikään representaatio, tässä perinteen uudelleen tuotettu ilmentymä, ei ole klooni tai dobbelganger, vaan representaatio, uudelleen tuotettu tulkinta siitä. Samoin kuin ihmisen solut uusintavat häntä koko ajan, kulttuuri uusiutuu koko ajan. Pysyvää on näin vain muutos.

Tähän muutoksen pysyvyyteen uskoen ja luottaen on lupa odottaa ensi vuotta, koska se ei kuitenkaan ole aiemman kopio. Pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä!

Joulupukittomasta kulttuuriperinnöstä

Tänään pohdin seuraavaa. Omaan kulttuuriperintööni ei ole koskaan kuulunut joulupukkia. Ei aattona, ei suosituissa lauluissa, ei joulun odotuksessa, ei uskomuksissa. Tämä ei ole johtunut mistään joulupukki-vihasta tai joulupukin demonisoinnista. Kyseisellä hahmolla ei vain ole ollut mitään funktiota lapsuusperheeni ja sittemmin omissa jouluperinteissä. Jouluni on ollut merkityksellinen ja jännittävä lapsena ihan ilman siihen erikseen asetettavaa ulkopuolista parrakasta setää nimeltään pukki - puhumattakaan kyttääjä-tontuista.

Tämä aiheutti koulussa sen, että olin osittain pukkitraditioista ja niiden tuomista elämyksistä ulkona. Mitään negatiivista tunnetta tämä ei suinkaan tuottanut. Ehkä joskus koin hetkellistä älyllistä ylemmyydentunnetta, mikä toisaalta voidaan tulkita negatiiviseksi tunteeksi, mutta sekin oli vain sisäistä hymistelyä tai objektiivista observointia tulevaa tutkimusuraa silmällä pitäen. Koulujen joulujuhlissa olin mukana siinä missä muutkin ja lauloin toisten joukossa "tip tap, tip tap" ja niin edelleen. Missään vaiheessa ei minulle tai perheelleni tullut mieleen kritisoida koulun joulujuhlia julkisesti, vaikka ne sotivat räikeästi kulttuuriamme vastaan. Se että joku asia ei kuulunut meidän kulttuuriimme, ei tarkoittanut sitä, etteivätkö toiset saisi sisällyttää yhteiseen joulujuhlaan oman kulttuurinsa piirteitä. Elimme siis monikulttuurisessa ympäristössä. Tätä taustaa vasten koulujen joulu- ja kevätjuhlien kritisointi kristillisen kulttuurin mukanaolosta on naurettavaa. Vaikka se ei ole omaa kulttuuria, miksi se pitäisi toisilta kieltää.

Mutta takaisin yleisiin ajatuksiini joulutraditioista ja -kulttuureista. Mihin joulupukkia oikein tarvitaan? Olen tästä kulttuurista ulkopuolinen tarkkailija, joten tulkintani voivat kuulostaa joltakin sisäpiiriläiseltä oudoilta, mutta antakaa se minulle anteeksi. Kunnioitan silti teidän kulttuurianne ja annan teidän harjoittaa sitä edelleenkin, jos niin haluatte. Omasta näkökulmastani joulupukin tärkein funktio on pitää lapset kiltteinä. Joulupukki on siis pelottelun väline, etenkin jos sitä tarkastellaan pitkän historian valossa. Toki hän tuo lahjoja - mutta vasta jos lapsi on kiltti. Pitkin alkutalvea lasta kehotetaan kuriin ja nuhteeseen, koska tontut, nuo joulupukin ilmiantajat, kielivät kyllä pukille, eikä pukki tuhmille mitään lahjoja tuo. Vanhemman perinteen mukaan pukki toi tuhmille lapsille piiskan, jolla sitten annettiin isän, tai pukin, kädestä. Omasta näkökulmastani tämä traditio on julma ja pitää lapset pelon ja suorittamisen ilmapiirissä. Jouluaattona koittaa vihdoin autuas vapaus, kun lahjat osoittavat lapsen läpäisseen kiltteys-testin ja näin heidät on todistettavasti havaittu olevan kelvollisia ihmisiä. Tuomion päivä, jouluaatto, on siis kuitenkin ovi autuuteen, tietynlaiseen taivaaseen. Joulupukki ja hänen tonttunsa tuovat jouluun yliluonnollisen aspektin, mysteerin, jota voidaan kuitenkin hallita omilla saavutuksilla. Kun toimit tiettyjen rituaalien mukaisesti, olio ilmestyy mukanaan lahjoja. Olkaamme siis kiitolliset joulupukille, koska hän on havainnut meidät kelvollisiksi - voisi lapsi ajatella, jos olisi näsäviisas intellektuelli.

Minkälainen on tähän traditioon verrattuna joulupukiton joulu? Omassa kokemuksessani joulussa oli runsaasti jännitystä. Oman jännityksensä toi vuosien saatossa joululahjojen etsintä. Tiesimme vanhempiemme - muiden lahjanantajien lisäksi - ostaneen meille lahjoja, koska pitivät meitä kelvollisina sellaisena kuin olimme. Isä joutui vuosi vuodelta kätkemään lahjat nerokkaammin, koska yleensä lopulta löysimme ne. Ahkerasti arvuuttelimme, mitä lahjoja paketit pitivät sisällään. Toki aikuisten joulutraditiot - kuten jouluevankeliumin lukeminen - usein väsyttivät. Joululahjojen saanti oli kuitenkin varma. Emme eläneet minkään olion pelossa, eivätkä tontut tirkistelleet pikkulapsia ikkunoista. Jos ei tonttuja ja pukkia koskaan ollut, ei sellaista myöskään kaivannut. En tietenkään voi puhua sisaruksieni puolesta, mutta oma kokemukseni oli tämä. Ehkä olen sitä myöden myös oppinut pitämään "vakavemmista" joululauluista, mutta ihan positiivisinä ne olen kokenut. Sylvian joululaulukin on mielestäni mieltä ylentävä, vaikka joku toista mieltä onkin. Kurinpidollisesti meillä oli selkeä linja. Tämä linja liittyi sivistyneeksi ja kunnolliseksi ihmiseksi kasvamiseen. Liittyi siihen myös uskonnollinen ulottuvuus, mutta muistini mukaan kurinpidon suorasanainen liittäminen tähän symboliikkaan oli erittäin harvinaista. Ehkä olimme muutenkin niin kilttejä (uskoo ken haluaa), että jyrkät vastakkainasettelut olivat harvinaisia. Muistini mukaan useimmiten käytetty argumentointi kiltteyteen oli äitini tyystin huumorilla heittämä "äiti itkee kun lapset on noin tuhmia". Toinen liittyi joulurauhanjulistukseen, jota äitimme käytti mielestään joka tilanteeseen sopivana argumenttina "nyt on joulurauha".

Joulupukiton joulumme koostui lapsena siivoamisesta, joulurauhan kuuntelemisesta, syömisestä (ilmeisesti äitini sen valmisti, jostain syystä en muista siitä muuta kuin että jossain vaiheessa ruoka ilmestyi pöytään), jouluevankeliumin lukemisesta ja mahdollisesti joululaulun laulamisesta sekä lopulta lahjojen jakamisesta. Lahjat tuotiin esille aattoaamuna siivouksen yhteydessä. Lahjoja ei tuonut pukki, vaan isäni, vaikka isälläni 80-luvulla ja coca-cola-pukilla onkin yhteistä iso vatsakumpu. Mielestäni, vaikkakin jälkikäteen arvioituna ja ehkä tällöin liikaa korostaen, lahjojen jakaminen tietoisina niiden lähteistä opetti meille kiitollisuutta ja jakamista. Tätä vahvisti sekin seikka, että vanhempani aina muistuttivat, ettei tänä jouluna ollut varaa ostaa paljoa lahjoja. Niinpä niin, joka joulu niitä oli aivan riittävästi. Kun vietimme joulua mökillä, Karjalan hankien ja pimeyden keskellä, emme miettineet pukin kulkuneuvoja. Ympäristö oli täynnä mysteereitä, pimeyttä, lunta, pakkasta, tähtiä, kynttilöitä ja myrskylyhtyjä. Ei siihen satumaisemaan olisikaan mitään erillistä pukkia tarvittu joulun taikaa tuomaan.

Onko joulupukki siis pahuuden kätyri, pelon ja suorituskulttuurin tuoja, turhuuden markkinoiden riistokapitalisti ja kaikkea muuta pahaa? Ei kai nyt sentään. Tai mistäs minä siitä tietäisin; ehkä on, ehkä ei, so not. Omaan kulttuuriperintööni kun ei tätä tekijää ole kuulunut.