Täydellisyyden pelosta

Parin päivän sisällä pitäisi olemani varman suunnitelmieni ja toteutukseni täydellisyydestä. Reilun neljänsadan kyselylomakkeen painaminen maksaakin jo sen verran, että epätäydellisen lomakkeen painattamisen ajankohtana on paperin oltava täydellinen. Onhan sitä hiottu jo jonkin aikaa, mutta silti sen eteenpäin lähettäminen jännittää. Parin viikon kuluttua niitä pitäisi jo alkaa palautumaan takaisin, jolloin viimeistään nähdään kuinka ymmärrettäväksi tavalliselle tallaajalle kysely on tullut. Vaikka tiedän olevani kaikin puolin maailman täydellisin minä, epäilen silti itseni täydellisyyden täysipuolista käsittämistä. Hyvä lohdutus tähän kenties on, ettei täydellisyyden tavoittamattomuutta kukaan juuri jälkikäteen muista tässä tapauksessa. Tämän onnistuu välttämään sillä, ettei nyt aivan sekundatavaraa tarjoa kohteelleen.

Kohta koittaa se hetki työvuodesta, kun yöuneni vähenevät tästäkin: nimittäin datan kirjaamisen ja haastattelujen purkamisen aikakausi. Sitä aikakautta jatkuukin sen tuhatvuotisen valtakunnan ajan - ainakin mielikuvissani. Toivottavasti kuitenkin pääsen johonkin järjestykseen ennen ensi kesää. Sen jälkeen kun pitäisi alkaa kirjoittamaan tosissaan. Tämä tähänastinen on ollut vain harjoittelua.

Helpostihan tästä pystyy tahtia vielä kiristämään. Jättää esimerkiksi syömisen pois.

Machismon reformaatiosta

Otsikolla viittaan Elizabeth E. Bruscon kirjaan The Reformation of Machismo, joka on etnografinen tutkimus latinalaisamerikkalaisen protestantismin vaikutuksesta naisten uskonnollisuuteen ja motiiveista kääntymiselle protestanttiseen uskoon ja kirkkoihin liittymiselle.

Latinalaisen amerikan machismo-kulttuurille ei ole tyypillistä vain miehen esiintyminen perheen julkikuvana ja vahvan miehen myytin ylikorostaminen. Tyypillistä tälle kulttuurille on myös se, että mies päättää perheen raha-asioista ja omasta käyttäytymisestään. Käytännössä tämä on tarkoittanut monien kohdalla sitä, että palkkapäivän tullessa mies on marssinut joko baariin tai uhkapelien/vedonlyönnin pariin, yleensä kuitenkin yhdistäen molemmat huvit. Perheelle on riittänyt yli jäävä osuus rahoista, jos on jäänyt. Lisäksi uskottomuus ja vahvan sekä kovan miehen julkisuuskuvan ja henkilökohtaisen ylpeyden ylläpito väkivaltaisellakin käyttäytymisellä on tyypillistä tälle kulttuurilajille.

Perinteinen katolinen perhejärjestys ei ole tuonut asiaan ainakaan helpotusta. Mutta monia on hämmästyttänyt se, että naiset liittyvät protestanttisiin kirkkoihin siitäkin huolimatta, etteivät ne aina ole sen liberaalempia kuin katolinen kirkko. Joskus jopa päinvastoin. Henkilökohtaisten uskonnollisten syiden lisäksi monet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että protestanttisilla kirkoilla on tarjota kompensaatiota konservatismin ohessa ihmisten sosiaalisen elämän kysymyksiin. Kompensaatio on se herätyskristillisyydestä tuttu henkilökohtaisen uskon ja rehellisen sekä kurinalaisen elämän korostaminen.

Samalla kun naiset kääntyvät itse uskonsuuntiin, joissa miehet edelleen johtavat seurakuntia, he toivovat että heidän miehensäkin kääntyisivät ja tulisivat seurakuntiin. Bonuksena miesten holtiton käyttäytyminen saadaan kuriin ja perhekin voi nauttia miehen tuomasta palkasta. Länsimaisesta näkökulmasta katsottuna nainen on edelleen "alistetussa asemassa", koska miehet johtavat edelleen. Latinalaisesta näkökulmasta katsottuna naiset taas kokevat vapautuneensa machismon negatiivisista puolista ja voivat elää perhe-elämäänsä stressittömänä kaikista miehen haittavaikutuksista.

Parannus voi saada aikaan parannusta.

Hautausoikeuksista

Nykyisten lakien aikana on vaikea ymmärtää sitä vaikutusta, mikä hautausmaiden monopolilla aikoinaan oli vähemmistöuskonnoille. Sallitut hautausmaat olivat 1923 uskonnonvapauslainkin jälkeen edelleen kirkon hallinnassa, mikä näkyi joillakin paikkakunnilla räikeänäkin syrjintänä. Korkeat hautapaikkamaksut kirkon ulkopuolisille ja erilliset, vähempiarvoiset ja syrjässä olevat, toisuskoisille lohkotut nurkat viestivät eriarvoisuudesta ja väheksynnästä. Hautausmaiden nurkkiin oli totuttu hautaamaan lähinnä rikollisia ja itsemurhan tehneitä. Kirkosta eronnut saattoi jopa menettää oikeutensa tulla haudatuksi sukuhautaan. Riisto omista perinteistä ja juurista sekä ruumiin halventaminen eivät olleet omiaan edistämään "uskonnonvapautta". Paikkakuntaisia eroja toki oli, eivätkä kaikki seurakunnat olleet yhtä nurjia käytännöissään - tosin kaikilla paikkakunnilla ei eriuskoisia edes ollut.

Sosiaaliset siteet ja etuudet vähensivät kirkosta eroamista monessa suhteessa, myös helluntailaisten parissa. Vaikka hellurit kannattivat kirkkovastaisuutensa huipulla linjaa "eroa baabelista", eivät kaikki jäsenet eronneet koskaan kirkosta, säilyttäen näin hautapaikkansa ja muut kirkon palvelut. Nykypäivän mittapuilla eräiden kirkon seurakuntien käytännöt ja toimet olisivat henkistä väkivaltaa ja väestöryhmien sortamista ja alistamista. Toinen näkökulma näkee kuitenkin kirkon jäsenten puolustamassa yhteisöllisyyttä ja kokemaansa kansallista siveyttä ja järjestystä, jolloin tekojen yleisyyttä on hieman helpompi ymmärtää.

Uskonnollinen monopoli ei silti ollut kaikille kirkon papeille ehdoton pakko. Esimerkiksi arkiipiispa Johansson puolsi aikanaan ehtoollispakon poistamista laista ihmisen vapauteen ja ehtoollisen pyhyyteen vedoten. Toki hänkin näki kirkon koko kansan etujen puolustajana ja siten puolsi kaikkien jäsenyyttä kirkossa. Mutta vaikka hän kritisoikin muita kristillisiä liikkeitä, puolsi hän jonkinasteista uskonnonvapautta näille. Monopolien purkaminen on raskas prosessi, etenkin jos kyseessä on sosiaalinen ja uskonnollinen monopoli. Yksinoikeus elämän ja kuoleman kysymyksissä voi luoda tunteen ainutlaatuisuudesta ja ulkopuolisten tyhjyydestä.

Oikeus kuolemaan ja hautaamiseen omilla ehdoilla on yksi itsestäänselvyytenä pidetty asia. Näin ei aina ole ollut. Kun kyse on yhteisön omien ruumiista ja rajanylityksen sekä luopumisen rituaaleista, liikutaan hyvin henkilökohtaisilla ja sensitiivisillä alueilla. Ei ihme että paikoin sanankäänteet kävivät helluntailaisten suussa katkeriksi kirkkoa vastaan.

Sadasta ja yhdestä kertomuksesta

Tämä kirjoitus on plokini sadasensimmäinen. Piirun verran reilun vuoden saldona se ei ole paljon, mutta enemmän kuin säälittävä suoritus. Millä anekdootilla tai älynystyröiden jumpalla siis ilahduttaisin itseäni ja juhlistaisin plokiani? Selaanpa käden ulottuvilla olevia kirjoja...

Ja näin alkaa plokini ensimmäinen hard core -inspiraatioteksti, lainauksella Viljo-Kustaa Kuulialan kirjasesta Suomalainen kristillisyys (1920):

"Onhan tosin sanottu, että herännäisyys on meidän ajallemme jo liian synkkää ja kankeata. Eikä tässäkään ole tarkoitus näitä puolia puolustella. Mutta herännäisyyden ydin on kuitenkin tervettä. Se on suomalaista kristillisyyttä ja sentähden juuri meidän on siitä oppia otettava. Ja onhan sitäpaitsi sanottu, että me suomalaiset olemme sellaisia sairaita sieluja, joille koko tämä elämä on harmaata hapuilemista, josta ei koskaan kirkasta päivää koita. Meillä on rinnoissamme ikäänkuin nyyhkyttävä lapsi, joka kurkottaa vapisevan kätensä jotakin tukea löytääksensä, eikä koskaan turvaa tunne."

Ottamatta tässä kantaa herännäisyyteen ja sen uskonnolliseen mielenmaisemaan, kiinnitän huomionne Kuulialan luonnehdintaan suomalaisista. Kuvaus on kauniisti sanottuna alakuloinen. Sairaalla sielulla varustettu suomalainen, jonka rinnassa nyyhkyttävä lapsi ei koskaan tunne turvaa. Harmaa nyyhkyttäjä ja alakuloinen hapuilija on tuo mystinen hahmo, jonka luonnevika on iskostettu jokaisen suomalaisen identiteettikerrontaan. Hahmon todellisuudenmukaisuudesta ja olemassaolosta yleensä voidaan olla eri mieltä, mutta puhe ja kertomukset siitä elävät vahvasti suomalaisessa folkloressa.

Irtiotto kulttuurisesta meganarratiivista on vaikeaa, koska mystinen hahmo on tullut itsestäänselväksi totuudeksi, auktorisoiduksi ja kanonisoiduksi kuvaukseksi suomalaisuudesta, jonka täytyy olla totta. Hahmon itseään toteuttava luonne vain vahvistaa sitä ja antaa jokaiselle suomalaisille valmiit linssit, minkä läpi tulkita itseään ja kanssakansalaisiaan. Kyseessä on suurelta osin kuuluisat keisarin uudet vaatteet. Legendasta on tullut niin voimakas ja pelätty, ettei sitä uskalleta kyseenalaistaa, vaikka tiedettäisiin toisin olevan.

Kulttuurinen anomalia, outo tapaus, on se joka väittää olevansa elämäänsä tyytyväinen ja kohtaavansa huomisen pystyssä päin. Onnistumisistaan nauttiva ja toisia kannustava henkilö on kerettiläinen pahanilmanlintu, joka ei tiedä paikkaansa suomalaisessa ijankaikkisessa todellisuudessa.

Autuaat ovat toisinajattelijat, sillä he muuttavat maailmaa. Vaikka sitten vain omaansa.

Hautautumisen ilosta

Saatuani yliopiston pääkirjaston alakerrasta tutkijahuoneen, olen tunnollisesti alkanut haudata itseäni elävältä. Varsinaista tutkimusaineistoa alan pian keräämään kyselyin ja haastatteluin, mutta jo sitä ennen olen alkanut selata monenlaista aineistoa kirjaston varastoista. Tänään palautin parikymmentä nidettä ja hain neljä lisää, minkä lisäksi tein aineistopyyntöjä vielä useampaan niteeseen. Kirjojen ja kirjeiden lisäksi pian pitäisi alkaa myös lehtien selailu (tai jatkaa sitä) toden teolla. Yksi lehti kerrallaan tutkimusmateriaalia kertyy varmasti riittävästi jo useampaan julkaisuun. Mutta ei tässä vielä kaikki. Näiden lisäksi aion uppoutua myös kirkon ja seurakuntien arkistoihin - niissä tosin vain lähinnä vuosikertomuksiin ja sen tyylisiin kokoelmiin. Nide niteeltä, lehti lehdeltä, artikkeli artikkelilta, haastattelu haastattelulta, kyselylomake lomakkeelta, aion haudata itseni, suorastaan konservoida olemukseni tähän työhuoneeseen. Aineistonkeruumatkoilla saa kenties hieman päivänvaloa, mutta muuten: nähdään ensi kesänä. Silloin voisi vaikka viikon viettää vapaata.

"Naisluonteita Jumalan valtakunnan historiasta"

Tällä otsikolla kirjoitti Kuopion piispa Gustaf Johansson (myöh. arkkipiispa) vuonna 1897 Kansan ystävä -lehdessä naisista, joita katolinen kirkko kunnioitti pyhimyksinä ja protestantit pyhinä, ynnä muista Raamatussa kuvatuista naisista. Maria sai luonnollisesti Piispalta suurimman huomion, onhan kyseinen hahmo ja tulkinnat tästä yksi suurimmista polemiikin keskittymistä luterilaisten ja katolisten välillä.

Kirjoituksen aihe ei sinällänsä ole mikään erikoinen ja huomiota herättävä. Sen sijaan mielenkiintoista on lukea sitä retoriikkaa, mitä reilu sata vuotta sitten käytettiin. Johansson kertoo Mariasta esimerkiksi seuraavasti: "Maria sai ottaa vastaan vakavan oikaisun turhasta huolestaan ja samalla vakavan kiellon sekaantua Poikansa elintehtävään. ... Mutta sen sijaan, että hänen olisi tullut nöyrästi odottaa, antaa hän kärsimättömyytensä houkuttaa esiin tuon tiedustelevan muistutuksen: heillä ei ole viinaa." Kerrassaan houkuttavaa kielenkäyttöä, jota ei enää missään tapaa (hieman saman tyylistä vanhaa kieltä tosin kuulee joissakin pienissä ja kuihtuvissa uskonnollisissa ryhmissä). "Antaa hän kärsimättömyytensä houkuttaa", aivan erinomaista on tuo kieli.

Selitettävä kertomus oli tietenkin kuuluisista Kaanaan häistä, joissa Jeesus teki lisää viiniä - tai vanhemmassa suomenkielessä viinaa - jo valmiiksi juopuneille vieraille. Johanssonin mukaan Maria oli kuitenkin viisas nainen. Tämä ymmärsi Jeesuksen legendaarisista sanoista "vaimo, mitä sinulla on minun kanssani", ettei tämän tulisi ohjata häntä työssään, ja Maria "tyytyi tähän eikä vaatinut laajempia selityksiä".

Muinaiskieltä (sadan vuoden takaa) tarkasteltaessa täytyy muistaa sekin, että kirjoitettu kieli sekä viralliset puheet erosivat, jos mahdollista, vieläkin enemmän arkipuheesta kuin nykyisessä maailmanajassa. Mutta olisi se silti hupia, jos ihmiset puhuisivat toisilleen vanhakantaisella runollisella tyylillä.

Kirjaimellisesta tulkinnasta

Helluntailainen raamatuntulkinta tiivistetään ja yleistetään useasti kirjaimelliseksi tulkintatavaksi. Tämä tulkintatavan "kilpailijoita" ovat muun muassa historiallinen ja allegorinen tapa tulkita Raamattua. Mutta määreet ovat usein sanskriittiä muille kuin teologeille, joskus heillekin. Paitsi että yleistykset eivät usein ole yleistettävissä kovin laajalti, eivät ne aina osu kohdalleen. Lisäksi määritykset ovat vain puolitotuuksia, kertoen vain suunnan, mitä tyylilinjaa merkittävimmät osat tunnetuista ja merkityksellisistä tulkinnoista lähentelevät.

Kirjaimellinen tulkintatapa ei tarkoita, että kaikkea tulkittaisiin kirjaimellisesti - mitä se sitten tarkoittaakaan. Tuskin kukaan tulkitsee erilaisia tekstejä täsmälleen samalla tavalla. Tieteellisen maailmankuvan kyllästämä ihminen puhuu edelleen auringon noususta ja laskusta, vaikka tietää, ettei aurinko "nouse" tai "laske". Kirjaimellisesti tulkitaan vain toisia kohtia, kun neljänsiä taas tulkitaan eri tavalla.

Ennemmin kuin kirjaimellisesta tulkintatavasta, kyse on opituista sosiaalisesti levittäytyneistä kertomuksista ja kertomusten tulkinnoista. Tästä on kyse myös helluntailaisessa raamatuntulkinnassa ja teologiassa. Diskursiivisesti muodostunut ja leviävä oppi suosii toisia tulkintoja ja jättää toiset tulkinnat suosiotta. Diskursiivisesti myös muuttuva oppi muuttaa ja vaihtaa tulkintoja ja kertomuksia.

Helluntailaiset raamatuntulkinnat ovat viime vuosina vaihtuneet kirjaimellisista ja allegorisista kontekstisidonnaisiin ja historiallisiin tulkintoihin, mutta ymmärrys ja käsitys Raamatusta ja sen luonteesta ei juuri ole muuttunut. Sosiaaliset diskurssit jylläävät ja vaihtelevat kentällä ja keskusteluissa, muuttaen liikettä ja ihmisiä. Raamattu nähdään silti helluntailaisten keskuudessa suunnilleen samanlaisena pyhänä kirjana kuin aiemmin - se ei ole muuttunut, vain puheet sen kertomuksista. Raamattua ei ole helluntailaisten keskuudessa palvottu yliluonnollisena, vain kertomusten jumalaa. Joskus tosin joidenkin henkilöiden Raamattu-hypetys antaa sellaisen vaikutelman, että kirjasta olisi tullut heille sen päähenkilöä tärkeämpi. Helluntailainen teologia elää kuitenkin diskursseissa, kertomuksissa, todistuksissa ja kokemuskerronnassa. Niissä tuodaan esille itselle merkityksellistä suhdetta tuonpuoleiseen jumalaan. Raamattu-uskovaisia, kyllä; mutta kirjakin on vain väline diskursiivisessa uskonnossa.