Positiivisesta tulkinnasta

"When life gives you lemons, make lemonade", sanoo kulunut sanonta. Tätä noudattaakseni päätin tänään yrittää nähdä asioita positiivisemmassa valossa. Eilen luin jännityksensekaisin tuntein apurahapäätöksistä, vain saadakseni selville, etten mitään rahaa saanutkaan. Turhautunein mielin vietin pimenevän iltani synkemmissä ajatuksissa. Mutta tänään oivalsin jotain. Puhuessani asiasta toisen tutkijan kanssa, huomasin toteavani, että pitää nähdä asiat positiivisessa valossa: nimittäin eihän tämä nyt ole ainut pieleen menevä asia elämässä. Kun on kerran paljon muutakin murehdittavaa, niin miksi sitten tästä murehtisi. Miksi murehtisi mistään? Olisi vain. Antaisi kukkien laulaa ja lintujen loistaa väriloistossaan. Nauttisi päivänpaisteen kuulaudesta ja talvi-ilman lämmöstä. Kääntäisi kaikki toisinpäin. Itsepetoksessa kun elämä sujuu paljon euforisemmin. Täytyy vain varoa, ettei liioittele niin paljon, että joku ystävällinen tuttava kehoittaisi hankkiutumaan kuuluisalle Kupittaalle. Anna elämän voittaa, et itse kuitenkaan voi. Pessimistinen optimismi on suomalaisen mielen suurimpia keksintöjä, eikä siihen kukaan muu taitaisi kyetäkään. Tai tuskin edes haluaisi.

stressinsietokyvystä

Jatko-opiskelijan suurin testi ei ole esitarkastus, väitöstilaisuus, ei kirjoittaminen eikä aineistonkeruun haasteet. Todellisen tulikokeensa jatko-opiskelija käy opetellessaan elämään jatkuvan stressin ja epätietoisuuden kanssa. Yhden stressikysymyksen ohitettuaan hän huomaa vain saaneen seuraavan eteensä. Luullessaan ratkaisseen jonkun tutkimuksen oleellisen kysymyksen, alkaa hän miettimään mikä olisi se seuraava muutos kyseiseen linjaan. Suurimmat paineet asettaa kuitenkin elämän suunnittelu varsinaisen työn - väitöskirjatutkimuksen - ohessa. Päästyään eroon perustutkinto-opiskelijan köyhyydestä löytää hän itsensä köyhyyden ja köyhyyden pelon psykedeelisestä ristiaallokosta. Apurahojen metsästys tuo toivon kipinän, joka päätöspäivien lähentyessä nostaa stressin hermotärinän partaalle. Kun vuoden viimeinen apurahakokous koittaa, huomaa paatuneinkin ateisti itsensä iltaisin polvillaan sänkynsä vierestä. Perusopintonsa nopeasti suorittaneilla opintotukioikeutta riittää vielä muutamiksi kuukauksiksi, mutta menot tuppaavat silti nousemaan aiemmista. Etenkin jos opiskelija tekee kenttätyötä ja kyselytutkimuksia, jotka syövät rahaa, tuli sitä tai ei. Rahoituksen loppumisen pelko tuo täydellisyydentavoittelijan mieliin tunteet epäonnistumisen mahdollisuudesta ja ikuisen luuserin maineesta - siitäkin huolimatta, että tutkimusta voi jatkaa muunkin työn ohessa.

Kaikki muu elämän tuoma haasteellisuus lisää vain opiskelijan stressiä. Terveyden ollessa kyseessä kurjuus maksimoituu, koska pienestä rahoituksesta pitäisi vielä uhrata tutkimustakin tärkeämmälle asialle, omalle terveydelle. Kunnallisen terveydenhoidon hitaus vain pidentää piinaa, koska vaikka asioita tutkitaan, on se moninverroin hitaampaa kuin yksityisellä puolella - johon opiskelijalla ei ole varaa.

Ensi viikolla on tämän vuoden viimeinen apurahapäätös tulossa. Sen ohessa toivoisi että lääkäri apulaisineen löytäisi omaa terveyttä piinanneeseen reistailuun jotain positiivista tulevaisuutta. Sitä odotellessa.

Kirjoittamisessa kehittymisestä

Kaiken täydellisyyteni keskellä olen pitänyt itselläni oikeuden olla vajavainen ainakin jossakin kohden. Yleisesti olen harrastanut tätä vajavaisuuden oikeuttani kirjoittamisen lahjassa. Pidän edelleenkin kiinni tästä armoituksesta, mutta silti olen joutunut huomaamaan olevani taipuvainen unohtamaan vakaumukseni. Kirjoittaessani tällä hetkellä pakollista pullaa, vaikkakin kiinnostavaa, seminaarityötä, huomaan kauhukseni, että olen oppinut käyttämään sanoja tavalla, jolla pääsen kirjoittamisessa nopeammin eteenpäin kuin viitisenkin vuotta sitten. Tieteellinen tekstihän on usein sitä, että laitetaan "oikeita sanoja" oikeaan järjestykseen, jolloin kaikkiluulevat professorit ja assistentit ajattelevat lukevansa jotain taivaallista. Täydellisyyttä en edes halua tavoitella kirjoittamisessa, koska silloin pitäisi ensinnäkin opetella kaiken maailman ihmeellisiä nippelitietoja ja toiseksi luopua kielenkäytön vapaasta ja boheemista tavasta. Viva la revolucion e hombre loco!

Väsynyt kirjoittaja häipyy nyt kyllä tekemään vaihteeksi jotain aivan muuta kuin kirjoittamaan tai lukemaan...

Täydellisyyden pelosta

Parin päivän sisällä pitäisi olemani varman suunnitelmieni ja toteutukseni täydellisyydestä. Reilun neljänsadan kyselylomakkeen painaminen maksaakin jo sen verran, että epätäydellisen lomakkeen painattamisen ajankohtana on paperin oltava täydellinen. Onhan sitä hiottu jo jonkin aikaa, mutta silti sen eteenpäin lähettäminen jännittää. Parin viikon kuluttua niitä pitäisi jo alkaa palautumaan takaisin, jolloin viimeistään nähdään kuinka ymmärrettäväksi tavalliselle tallaajalle kysely on tullut. Vaikka tiedän olevani kaikin puolin maailman täydellisin minä, epäilen silti itseni täydellisyyden täysipuolista käsittämistä. Hyvä lohdutus tähän kenties on, ettei täydellisyyden tavoittamattomuutta kukaan juuri jälkikäteen muista tässä tapauksessa. Tämän onnistuu välttämään sillä, ettei nyt aivan sekundatavaraa tarjoa kohteelleen.

Kohta koittaa se hetki työvuodesta, kun yöuneni vähenevät tästäkin: nimittäin datan kirjaamisen ja haastattelujen purkamisen aikakausi. Sitä aikakautta jatkuukin sen tuhatvuotisen valtakunnan ajan - ainakin mielikuvissani. Toivottavasti kuitenkin pääsen johonkin järjestykseen ennen ensi kesää. Sen jälkeen kun pitäisi alkaa kirjoittamaan tosissaan. Tämä tähänastinen on ollut vain harjoittelua.

Helpostihan tästä pystyy tahtia vielä kiristämään. Jättää esimerkiksi syömisen pois.

Machismon reformaatiosta

Otsikolla viittaan Elizabeth E. Bruscon kirjaan The Reformation of Machismo, joka on etnografinen tutkimus latinalaisamerikkalaisen protestantismin vaikutuksesta naisten uskonnollisuuteen ja motiiveista kääntymiselle protestanttiseen uskoon ja kirkkoihin liittymiselle.

Latinalaisen amerikan machismo-kulttuurille ei ole tyypillistä vain miehen esiintyminen perheen julkikuvana ja vahvan miehen myytin ylikorostaminen. Tyypillistä tälle kulttuurille on myös se, että mies päättää perheen raha-asioista ja omasta käyttäytymisestään. Käytännössä tämä on tarkoittanut monien kohdalla sitä, että palkkapäivän tullessa mies on marssinut joko baariin tai uhkapelien/vedonlyönnin pariin, yleensä kuitenkin yhdistäen molemmat huvit. Perheelle on riittänyt yli jäävä osuus rahoista, jos on jäänyt. Lisäksi uskottomuus ja vahvan sekä kovan miehen julkisuuskuvan ja henkilökohtaisen ylpeyden ylläpito väkivaltaisellakin käyttäytymisellä on tyypillistä tälle kulttuurilajille.

Perinteinen katolinen perhejärjestys ei ole tuonut asiaan ainakaan helpotusta. Mutta monia on hämmästyttänyt se, että naiset liittyvät protestanttisiin kirkkoihin siitäkin huolimatta, etteivät ne aina ole sen liberaalempia kuin katolinen kirkko. Joskus jopa päinvastoin. Henkilökohtaisten uskonnollisten syiden lisäksi monet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että protestanttisilla kirkoilla on tarjota kompensaatiota konservatismin ohessa ihmisten sosiaalisen elämän kysymyksiin. Kompensaatio on se herätyskristillisyydestä tuttu henkilökohtaisen uskon ja rehellisen sekä kurinalaisen elämän korostaminen.

Samalla kun naiset kääntyvät itse uskonsuuntiin, joissa miehet edelleen johtavat seurakuntia, he toivovat että heidän miehensäkin kääntyisivät ja tulisivat seurakuntiin. Bonuksena miesten holtiton käyttäytyminen saadaan kuriin ja perhekin voi nauttia miehen tuomasta palkasta. Länsimaisesta näkökulmasta katsottuna nainen on edelleen "alistetussa asemassa", koska miehet johtavat edelleen. Latinalaisesta näkökulmasta katsottuna naiset taas kokevat vapautuneensa machismon negatiivisista puolista ja voivat elää perhe-elämäänsä stressittömänä kaikista miehen haittavaikutuksista.

Parannus voi saada aikaan parannusta.

Hautausoikeuksista

Nykyisten lakien aikana on vaikea ymmärtää sitä vaikutusta, mikä hautausmaiden monopolilla aikoinaan oli vähemmistöuskonnoille. Sallitut hautausmaat olivat 1923 uskonnonvapauslainkin jälkeen edelleen kirkon hallinnassa, mikä näkyi joillakin paikkakunnilla räikeänäkin syrjintänä. Korkeat hautapaikkamaksut kirkon ulkopuolisille ja erilliset, vähempiarvoiset ja syrjässä olevat, toisuskoisille lohkotut nurkat viestivät eriarvoisuudesta ja väheksynnästä. Hautausmaiden nurkkiin oli totuttu hautaamaan lähinnä rikollisia ja itsemurhan tehneitä. Kirkosta eronnut saattoi jopa menettää oikeutensa tulla haudatuksi sukuhautaan. Riisto omista perinteistä ja juurista sekä ruumiin halventaminen eivät olleet omiaan edistämään "uskonnonvapautta". Paikkakuntaisia eroja toki oli, eivätkä kaikki seurakunnat olleet yhtä nurjia käytännöissään - tosin kaikilla paikkakunnilla ei eriuskoisia edes ollut.

Sosiaaliset siteet ja etuudet vähensivät kirkosta eroamista monessa suhteessa, myös helluntailaisten parissa. Vaikka hellurit kannattivat kirkkovastaisuutensa huipulla linjaa "eroa baabelista", eivät kaikki jäsenet eronneet koskaan kirkosta, säilyttäen näin hautapaikkansa ja muut kirkon palvelut. Nykypäivän mittapuilla eräiden kirkon seurakuntien käytännöt ja toimet olisivat henkistä väkivaltaa ja väestöryhmien sortamista ja alistamista. Toinen näkökulma näkee kuitenkin kirkon jäsenten puolustamassa yhteisöllisyyttä ja kokemaansa kansallista siveyttä ja järjestystä, jolloin tekojen yleisyyttä on hieman helpompi ymmärtää.

Uskonnollinen monopoli ei silti ollut kaikille kirkon papeille ehdoton pakko. Esimerkiksi arkiipiispa Johansson puolsi aikanaan ehtoollispakon poistamista laista ihmisen vapauteen ja ehtoollisen pyhyyteen vedoten. Toki hänkin näki kirkon koko kansan etujen puolustajana ja siten puolsi kaikkien jäsenyyttä kirkossa. Mutta vaikka hän kritisoikin muita kristillisiä liikkeitä, puolsi hän jonkinasteista uskonnonvapautta näille. Monopolien purkaminen on raskas prosessi, etenkin jos kyseessä on sosiaalinen ja uskonnollinen monopoli. Yksinoikeus elämän ja kuoleman kysymyksissä voi luoda tunteen ainutlaatuisuudesta ja ulkopuolisten tyhjyydestä.

Oikeus kuolemaan ja hautaamiseen omilla ehdoilla on yksi itsestäänselvyytenä pidetty asia. Näin ei aina ole ollut. Kun kyse on yhteisön omien ruumiista ja rajanylityksen sekä luopumisen rituaaleista, liikutaan hyvin henkilökohtaisilla ja sensitiivisillä alueilla. Ei ihme että paikoin sanankäänteet kävivät helluntailaisten suussa katkeriksi kirkkoa vastaan.

Sadasta ja yhdestä kertomuksesta

Tämä kirjoitus on plokini sadasensimmäinen. Piirun verran reilun vuoden saldona se ei ole paljon, mutta enemmän kuin säälittävä suoritus. Millä anekdootilla tai älynystyröiden jumpalla siis ilahduttaisin itseäni ja juhlistaisin plokiani? Selaanpa käden ulottuvilla olevia kirjoja...

Ja näin alkaa plokini ensimmäinen hard core -inspiraatioteksti, lainauksella Viljo-Kustaa Kuulialan kirjasesta Suomalainen kristillisyys (1920):

"Onhan tosin sanottu, että herännäisyys on meidän ajallemme jo liian synkkää ja kankeata. Eikä tässäkään ole tarkoitus näitä puolia puolustella. Mutta herännäisyyden ydin on kuitenkin tervettä. Se on suomalaista kristillisyyttä ja sentähden juuri meidän on siitä oppia otettava. Ja onhan sitäpaitsi sanottu, että me suomalaiset olemme sellaisia sairaita sieluja, joille koko tämä elämä on harmaata hapuilemista, josta ei koskaan kirkasta päivää koita. Meillä on rinnoissamme ikäänkuin nyyhkyttävä lapsi, joka kurkottaa vapisevan kätensä jotakin tukea löytääksensä, eikä koskaan turvaa tunne."

Ottamatta tässä kantaa herännäisyyteen ja sen uskonnolliseen mielenmaisemaan, kiinnitän huomionne Kuulialan luonnehdintaan suomalaisista. Kuvaus on kauniisti sanottuna alakuloinen. Sairaalla sielulla varustettu suomalainen, jonka rinnassa nyyhkyttävä lapsi ei koskaan tunne turvaa. Harmaa nyyhkyttäjä ja alakuloinen hapuilija on tuo mystinen hahmo, jonka luonnevika on iskostettu jokaisen suomalaisen identiteettikerrontaan. Hahmon todellisuudenmukaisuudesta ja olemassaolosta yleensä voidaan olla eri mieltä, mutta puhe ja kertomukset siitä elävät vahvasti suomalaisessa folkloressa.

Irtiotto kulttuurisesta meganarratiivista on vaikeaa, koska mystinen hahmo on tullut itsestäänselväksi totuudeksi, auktorisoiduksi ja kanonisoiduksi kuvaukseksi suomalaisuudesta, jonka täytyy olla totta. Hahmon itseään toteuttava luonne vain vahvistaa sitä ja antaa jokaiselle suomalaisille valmiit linssit, minkä läpi tulkita itseään ja kanssakansalaisiaan. Kyseessä on suurelta osin kuuluisat keisarin uudet vaatteet. Legendasta on tullut niin voimakas ja pelätty, ettei sitä uskalleta kyseenalaistaa, vaikka tiedettäisiin toisin olevan.

Kulttuurinen anomalia, outo tapaus, on se joka väittää olevansa elämäänsä tyytyväinen ja kohtaavansa huomisen pystyssä päin. Onnistumisistaan nauttiva ja toisia kannustava henkilö on kerettiläinen pahanilmanlintu, joka ei tiedä paikkaansa suomalaisessa ijankaikkisessa todellisuudessa.

Autuaat ovat toisinajattelijat, sillä he muuttavat maailmaa. Vaikka sitten vain omaansa.