Elämän helppoudesta

En otsikosta huolimatta väitä, että elämä olisi itsessään helppoa - sen sijaan väitän, että helppous elämässä ei ole aina hyvä asia. Tämän asian eteen joutuvat monet lahjakkaat ihmiset, jotka tarvitsevat tiettyjen suoritusten saavuttamiseksi vähemmän ponnisteluja kuin ns. tavalliset ihmiset. Lahjaton voi luulla, että nopeasta oppimisesta olisi suora tie autuuteen, mutta näin ei ole. Jos oppimiseen ei tarvita suuria ponnisteluja, käy oppiminen suorastaan tylsäksi. Miksi ponnistella, kun kaikki on niin helppoa? Seurauksena on suoritustason laskeminen, kun välttämättömän saa aikaiseksi lepotilassakin.

Lahjakkuus ei takaa korkeaa tieteellistä tasoa. Sen lisäksi tarvitaan ponnisteluja ja korkeampia tavoitteita sekä tunnetta, että tavoitteiden saavuttamiseksi täytyy ylittää itsensä. Ongelmana tahtoo vain olla, että Suomen lahjakkaat tasapäistetään muuhun populaatioon verrattuna jo alakoulun ensimmäisillä luokilla, tylsistymään penkkeihinsä. Laiskuuden kulttuuri on vaikeasti pois opittava kulttuuri, samoin on lahjakkaiden alisuorittamisen laita. Mikä heikompilahjaisemman silmään näyttää hyvältä suoritukselta, tuntuu lahjakkaan mielestä laiskan huolimattomalta sutaisulta.

Miten siis saisin itsestäni irti enemmän? Nostamalla vaatimustasoa ja kehittämällä itselleni kuvitteellisen vaatijajoukon, jonka edessä minun on pelastettava kasvoni? Kenties, voisihan sitä kokeilla.