Menestyksen ja nöyryyden ristiriidasta

Max Weberin kuuluisan protestanttisen etiikan teesin mukaan kalvinistinen kristillisyys suosii kapitalismin ja yritteliäisyyden nousua. Tästä seuraa mahdollinen menestymiseen johtava kierre, jos kristitty ei kohtaa oman uskontonsa toista, vastakkaista vetovoimaa: vaatimattomuuden ja nöyryyden kutsua. Saman ristiriita tulee esiin kristinuskon sosialistisessa puolessa, köyhien ja heikompien puolelle asettumisessa, kun se yhdistetään herätyskristilliseen oman valinnan ja pelastuksen korostamiseen.

Weberin teesi protestanttisesta etiikasta yleistetään helposti kaikkeen protestantismiin, vaikka hän tarkoitti vain predestinaation ohjaamaa kalvinismia: kun ihminen tietää voittavansa, hän Weberin mukaan toimii sen mukaan. Todellisuus voi toki olla päinvastainen, mutta näin ajatteli ystävämme Max. Suomalaiseen protestantismiin kuuluu eetos omasta pienuudesta ja suorittamisesta, pärjäämisestä sillä mitä on annettu. Oikeastaan voidaan ajatella kyseessä olevan kompromissi menestyksen ja nöyryyden ristivedossa. Omaehtoinen menestys ei ole ensisijainen tavoite, mutta jos sitä suodaan, niin sen kanssa on sitten elettävä ja toimittava sen mukaisesti.

Uskonnollisissa liikkeissä ristiriitaan suhtautuminen - sen erilainen painottaminen - voi saada aikaan myös sosioekonomista ohjautuvuutta. Jos menestystä vähätellään runsaasti, voi seurauksena olla alhaisempi koulutustaso ja tulotaso. Tähän mahdollisuuteen viittaa ainakin Christian Smith Ameerikan yhdysvalloissa. Laajempana seurauksena on koko ryhmän alhaisempi luokkastatus. Henkilökohtaisempana seurauksena yksilöille on rajoittuneempi resurssien kirjo elämässä pärjäämiseen. Tosin pienestäkin se ihminen ponnistaa, mutta silti helpompi on aina helpompi.

Valmiista kyselytiedostoista

On kerrassaan hienoa, että Suomessa on arkistoja, joista voi tieteelliseen tarkoitukseen tilata valmiita kyselyaineistoja aiemmista tutkimuksista. Kokonaan toinen asia on, kuinka käyttökelpoisia ne ovat muissa tutkimuksissa. Ja vaikka niiden kysymykset sopisivatkin oman tutkimuksen kysymyksenasetteluihin, niin ongelmia riittää senkin jälkeen.

Aloin nimittäin tutustumaan Suomen uskonnollisuus-kyselytiedostoihin, joissa on runsaasti hyvää ja hyödyllistä tietoa. Mutta mutta, kuinkas ollakaan, törmäsin heti mielenkiintoisiin haasteisiin. Nimittäin ihmisten haluun kertoa elämästään. Tällä kertaa ammattia kysyttäessä puuttuvia vastauksia (tai armeijassa olevia/työskenteleviä) oli (vuoden 2008 kyselyssä) yli kolmannes. Jotta laadipa siitä hieno ja yleistettävä kaavio.

Kyllä kyselyt ovat niin mukavia. Kunpa vain vastaajatkin olisivat yhtä mukavia.

Oikeassa olemisesta

Ihmiskuntaa vaivaa tauti. Tauti on levinnyt jokaiseen sosiaaliseen ryhmään ja instituutioon (näin hieman yleistääkseni). Taudista ovat osallisia myös yksilöt, suurin osa ihmisistä kantaa tätä tautia. Se on vaarallinen ja tuhoava, mutta hoidettuna ja rajoitettuna siitä voi kuitenkin olla jopa hyötyä. On vain usein vaikea etukäteen tietää, milloin taudin hyötyvaikutus on taattu.

On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat olla oikeassa. Joskus tämä oikeassa olemisen tarve kuitenkin kasvaa mittasuhteisiin, joissa se muuttuu puolustustaisteluksi ilman totuuden etsintää. Tällöin vastaaja pyrkii vain pönkittämään omaa imagoaan ja ryhmänsä suvereenisuutta pitää mielipiteensä. Kaikki eivät kuitenkaan voi olla oikeassa, mikä luo ongelmia sosiaalisissa suhteissa. Jos joku vain myöntäisi olevansa vähemmän oikeassa, niin elämä helpottuisi.

Enemmän tauti vaivaa institutionalisoituneita organisaatioita, joiden julkisuuskuva täytyy olla johdonmukainen. Mutta ikävä kyllä yksilötkään eivät ole turvassa tältä taudilta. Totuuden etsintä on niin välttämätöntä joillekin, että he päättävät olla oikeassa, vaikka eivät ole asiaansa todeksi todenneetkaan. Kun totuus on valittu, on siitä ajan kuluessa vaikeampi irrottautua. Seurauksena on kasvojen menetys, stressi ja masennus, minäkuvan ja identiteetin murskajaiset.

Toisinaan kannattaa vain olla väärässä. Tai ainakin välttää väittämästä tietävänsä totuutta. Pätemisellä pärjää, mutta voi myös tuhota niin tuhottoman paljon.

Päivän Bourdieu

"Pikkuporvari on proletariaatti, joka tekee itsensä pieneksi tullakseen porvariksi." (Distinction, s.338 - oma suomennos.)

Moni urautuu toisten muovaamaan muottiin, jotta voisi olla osa jotain uutta. Tai kuten Kummeli tämän ilmaisisi: sä nöyryyytät ittes.

Itsestäänselvyyksistä

Omaa väitöskirjaani koskien olen törmännyt toistuvasti yhteen itsestäänselvyyteen. Nimittäin siihen, että kaikki asiasta kirjoittavat tuntuvat pitävän itsestäänselvyytenä sitä, mitä luokka itse asiassa on. Kukaan ei vaivaudu avaamaan käsitettä perustavalla tasolla, ainoastaan siitä seuraavia teorioita ja hypoteeseja. Luokka on niin tuttu käsite, ettei sen määrittelyä kukaan tunnu edes kaipaavan. Silti, tai ehkäpä juuri siitä johtuen, näyttää siltä, ettei yhtenäistä käsitystä luokasta ole olemassa edes pienessä määrin. Kukin tutkija saattaa itse tykönään lisätä uusia attribuutteja oletusten päälle ja kumota toisia, mutta tyhjentävää selitystä itse termistä ja siitä, mihin se kohdistuu, ei tunnu löytyvän. Kuinka yksinkertaista olisi vain sanoa luokan olevan sosiologiassa analyyttinen termi, jota käyttäen tutkitaan yhteiskunnallisia jakoja sosioekonomisella tasolla. Mutta tämänkaltaista lausetta ei tahdo löytyä, ei sitten mistään. Ainoastaan omista kirjoituksista. Tämä vaatii tietenkin laajemman selityksen ja selvityksen, mitä luokka ja sen käyttö merkitsee, mutta alku se on jo tuokin.

Kun jotain termiä käytetään usein, tahtoo sen merkitys ja selitys tulla itsestäänselvyydeksi. Jos termin rajoja ei valvota, saattaa se lopulta menettää yhteytensä alkuperäiseen käyttötarkoitukseen ja muuttua merkitsemään jotain muuta. Tästä syystä eri termien ja asioiden selventäminen kerta toisensa jälkeen ei ole turhaa, vaan jopa välttämätöntä. Kieli ja käsitteet muuttuvat, ymmärrys kasvaa ja tajunta laajenee. Mutta olisi hyvä myös tietää, mihin tajunta on laajentumassa ja mitä kulloinkin milläkin termillä tarkoitetaan ja mihin sitä käytetään.

Nollatutkimuksista

Populaarissa kielenkäytössä nollatutkimuksella on joskus harhaanjohtava sivumaku. Nollatutkimukseksi, eli ennalta arvattavaksi ja hyödyttömäksi, leimataan myös tutkimukset, joista on se hyöty, että ne todistavat faktuaalisesti asioiden olevan juuri niin kuin niiden ajateltiin olevan. Ilman tutkimusta monet asiat jäävät mielikuvien ja intuition tasolle, alttiiksi polemiikille ja kritisoinnille. Tilanteen tyynnyttäminen status quo:ksi on sekin hyödyllistä, vaikka tulos päällisin puolin näyttääkin ontolta ja nollatutkimukselta.

Silti harva haluaa tehdä nollatutkimusta. Syy on selvä, sellaiset tutkimukset eivät tuo esiin mitään varsinaista uutta, eivätkä siten mainetta saati kunniaa. Joissakin tapauksissa "nollatutkimus" on sitä vain pienen ryhmän kesken, tutkimuksen tuodessa kohteen suuremman yleisön tietoisuuteen ja saaden siitä itselleen oikeutuksen olla tieteellinen tutkimus.

Joinakin päivinä mietin, onko omasta tutkimuksestani tulossa niin sanottu nollatutkimus, eli tuoko se oikeastaan mitään merkittävää päivänvaloon. Onko tutkimus jo valmis hypoteesia muodostettaessa, jolloin on sekin mahdollista, että tulkitsen aineistonkin sen valossa ja vain sitä tukien? Näin tuskin täysin tapahtuu, ainakin ambitioni ja kunnianhimoni pyrkivät siitä skenaariosta etääntymään kauaksi.

Suomen yhteiskunta tuntuu vain nykyään olevan niin tasapaksu ja ennalta arvattavissa, ettei sen pienistäkään poikkeamista tahdo löytää mitään erikoista ja hämmästelyn arvoista. Mokoma maltillinen, keskiluokkainen takapajula! Mutta jos aineisto ei anna suuria elämyksiä, niin kaiketi sitten täytyy niitä elämyksiä luoda teoreettisen keskustelun ja teoriakehittelyn muodossa. Näin saadaan luotua hienojen hypoteesien jatkoksi teoria, jota uudelleentestataan seuraavilla kohteilla. Ja pätkätyöläisen ura on valmis.

Kunhan vain joku rahoittaisi tätäkin nollatutkimusta.

Homeesta

Home on oiva juttu. Lähinnä silloin, kun se on syötävässä muodossa juustossa. Kun hometta löytää seinästä, on juttu aivan toisenlainen. Joulukuussa löysin ilokseni kylpyhuoneen seinästä uuden kasvuston. Hieno tummanvihreä peite oli alkanut poissaollessani vallata kaakeleiden saumoja. Lomailussa on se ikävä puoli, ettei siivous onnistu etätöinä. Toisaalta silloin tämänkaltaiset totuudet paljastuvat ja homekin pääsee kasvamaan ihan kaikessa rauhassa. Iloisena astelin suoraan tietokoneen ääreen. Täyttämään vikailmoitusta huoltomiehelle, näet. Viime perjantaina vihdoin kävi Lassila&Topinojan vahinkosaneerauksen työnjohtaja mittailemassa kosteusarvoja ja urkkimassa seiniä ja lattioita. Pahalta näyttää, totesi mies heti ensi töikseen.

Tällä viikolla ehkä jo saan tietää, kuinka suuri remontti kylpyhuoneeseen tehdään ja ehkä ensi viikolla saisin tietää, mitä väliaikaisratkaisuja (tai pysyvämpiä) tehdään, jotta hygieniatasoni hoitaminen onnistuisi myös remontin aikana. Ylioppilaskyläsäätiölle laitoin jo syksyllä hakemuksen isommasta asunnosta uudemmissa taloissa, mutta se nyt seisoo siellä jonossa, eikä siitä välttämättä ole tähän hätään apua.

Mutta minkäs teet, elettävä se on remontinkin yli. Toivottavasti tämä home olisi hetkeen viimeinen seinähome asunnossa. Terveyskin voisi parantua, eikä niin usein tarvitsisi aamulla epäillä flunssan iskevän.

Katsotaan, sanoi remonttimies.

Kollektiivisesta surusta

Kerta toisensa jälkeen niin suomalaiset kuin monet muut länsimaiset rationaaliset ihmiset luisuvat toteuttamaan mielenkiintoista, tuttua mutta silti hyvin uutta konventiota, jonka yhteys alkuperäiseen on selvä, mutta korrelointi todellisien premissien kanssa tuntuu irrationaaliselta. Viimeksi tämänkaltainen episodi koettiin juuri ennen vuodenvaihdetta, yhden miehen surmatessa Vantaalla useamman kuin kaksi henkilöä. Seurauksena oli kollektiivinen suruaika, johon yritettiin vetää mukaan jokainen, tunsi hän surua tai ei.

Kollektiivisella surulla sinänsä on yhteisöissä tärkeä funktionsa, on ollut pitkään ja tulee olemaan, niin kauan kuin ihmiset elävät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Onnettomuuden kohdannutta halutaan auttaa ja osoittaa, ettei hän elä elämäänsä tyhjiössä, muista irrallaan. Lähipiiri tulee surusta tavalla tai toisella kosketetuksi. Mutta mikä nykyajan kollektiivisessa surussa on uutta ja ihmeellistä, on sen laajuus ja kaikenkattava luonne. Irrallisena lähiyhteisöstä se silti yrittää pysäyttää ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan tunne olevansa onnettomuudesta kosketettuja, tuskin millään muotoa kyseiseen yhteisöön ja lähipiiriin kosketuksissa nyt tai tulevaisuudessa.

Ensimmäinen massasurun aalto koettiin viitisentoista vuotta sitten, kun entinen prinsessa, arvostaan jo alennettu, Diana, kuoli. Massahysteria oli suurin Englannissa, mutta kaikkien hämmästykseksi suuret joukot ympäri maailmaa yhtyivät tähän kollektiiviseen surunilmaukseen. Suomessa tämän vuosituhannen suuronnettomuudet ja joukkosurmat ovat entisestään lujittamassa kyseistä trendiä myös suomalaisiin. Kysymys kuitenkin kuuluu, miksi minun pitäisi surra? Entä jos en koe surua? Kuoleehan noita ihmisiä, tapahtuuhan noita onnettomuuksia, mutta elämä jatkuu - ei tämä minua millään tavalla koskettanut.

Mutta kun ei. Ei saa olla tunteeton. Ei ainakaan silloin, kun on kollektiivisen surun aika. Ihmisillä näyttää nykyään olevan suuri tarve kokea tunteita, joita ei osata paikallistaa tai joita ei edes ole. Heillä on tarve kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön, vaikka tosiasiassa yhteisöllisyys on menetetty ja siitä osa onnettomuuksistakin johtuu. Osasyy kollektiiviseen suruun on turvattomuuden tunne. Kun onnettomuus on julkinen ja hyvin tunnettu, mutta kohde on epämääräinen ja tuntematon, tulee onnettomuus itse asiassa läheisemmäksi kuin surtava ihminen. Suru voi näin kohdistuakin tuntemattoman uhan pelkoon; entä jos minunkin käy noin?

Itse voin tunnustaa, että en ole surrut tai ahdistunut niin koulusurmien, tsunamin, kuin muinaisen Estonian uppoamisenkaan johdosta. En ole välttämättä tuntenut mitään, enkä ole viitsinyt kehittää uusia tunteita olemattomien tilalle. Silti en ole mennyt tuomitsemaan kaukaisia surevia, ihmetellyt vain etäältä. Mutta kuinkahan moni tunnistaa mainitsemiani syitä suruun itsestään? Entä löytävätköhän he niihin piileytyviä vastauksia päästäkseen surusta turvalliseen yhteisöllisyyteen? Tuskin kovin moni, koska uuden kollektiivisen surun yksi ihmeteltävä puoli on sen individuaalisuus ja itsekkyys. Haluan näin osoittaa kaipaavani yhteisöllisyyttä, mutta silti haluan pysyä itsenäisenä. Anna minun etäsurra tuntematonta. Etenkin netin välityksellä lisääntyvä virtuaaliyhteisöllisyys antaa vapauden harjoittaa näennäistä yhteisöllisyyttä omien ehtojen ja aikataulujen mukaan.

Tervettä vai hullua? Päätä itse.

Uudesta vuodesta

Näyttää siltä, että maan vetovoima kasvaa vuosi vuodelta. Tähän lopputulokseen olen tullut, kun olen tänä vuonna aloittamassa muutaman kuukauden tauon jälkeen kuntosaliharjoittelun. Molempina päivinä, jolloin olin ajatellut nousevani aikaisin, olen tarvinnut ylimääräisiä ponnisteluja päästäkseni ylös vuoteestani. Ehkä pitäisi sanoa itselleni, kuten Jeesus aikoinaan rammalle: nouse, ota vuoteesi ja käy. Tosin se pitäisi muuttaa muotoon: nouse, kokoa sohvasi ja mene suihkuun.

Mielenkiinnolla odotan huomista (tai sitä päivää, kun salille vihdoin pääsen), miten painovoiman voimistuminen vaikuttaa kuntosalin painoihin. Eivätköhän ne sieltä nouse. En tosin tiedä kenen toimesta, mutta tuskin ne käyttämättöminä siellä lojuvat.

Vaihtoehtoinen tekosyy saamattomuudelleni tänä viikonloppuna on se, että unohdin pestä urheiluvaatteeni. Ja jos tämäkään ei mene läpi, niin vedän kovat kortit pöytään: en ole voinut ihan parhaalla mahdollisella tavalla; hieman tuppaa heikottamaan. Heikotus voi tosin johtua heikkopäisyydestä tai vähäisestä ruoansaannista, mutta heikottaapa kuitenkin.

Kohti uutta vuotta, ja sen taakse! (To the future, and beyond!)