Kerta toisensa jälkeen niin suomalaiset kuin monet muut länsimaiset rationaaliset ihmiset luisuvat toteuttamaan mielenkiintoista, tuttua mutta silti hyvin uutta konventiota, jonka yhteys alkuperäiseen on selvä, mutta korrelointi todellisien premissien kanssa tuntuu irrationaaliselta. Viimeksi tämänkaltainen episodi koettiin juuri ennen vuodenvaihdetta, yhden miehen surmatessa Vantaalla useamman kuin kaksi henkilöä. Seurauksena oli kollektiivinen suruaika, johon yritettiin vetää mukaan jokainen, tunsi hän surua tai ei.
Kollektiivisella surulla sinänsä on yhteisöissä tärkeä funktionsa, on ollut pitkään ja tulee olemaan, niin kauan kuin ihmiset elävät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Onnettomuuden kohdannutta halutaan auttaa ja osoittaa, ettei hän elä elämäänsä tyhjiössä, muista irrallaan. Lähipiiri tulee surusta tavalla tai toisella kosketetuksi. Mutta mikä nykyajan kollektiivisessa surussa on uutta ja ihmeellistä, on sen laajuus ja kaikenkattava luonne. Irrallisena lähiyhteisöstä se silti yrittää pysäyttää ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan tunne olevansa onnettomuudesta kosketettuja, tuskin millään muotoa kyseiseen yhteisöön ja lähipiiriin kosketuksissa nyt tai tulevaisuudessa.
Ensimmäinen massasurun aalto koettiin viitisentoista vuotta sitten, kun entinen prinsessa, arvostaan jo alennettu, Diana, kuoli. Massahysteria oli suurin Englannissa, mutta kaikkien hämmästykseksi suuret joukot ympäri maailmaa yhtyivät tähän kollektiiviseen surunilmaukseen. Suomessa tämän vuosituhannen suuronnettomuudet ja joukkosurmat ovat entisestään lujittamassa kyseistä trendiä myös suomalaisiin. Kysymys kuitenkin kuuluu, miksi minun pitäisi surra? Entä jos en koe surua? Kuoleehan noita ihmisiä, tapahtuuhan noita onnettomuuksia, mutta elämä jatkuu - ei tämä minua millään tavalla koskettanut.
Mutta kun ei. Ei saa olla tunteeton. Ei ainakaan silloin, kun on kollektiivisen surun aika. Ihmisillä näyttää nykyään olevan suuri tarve kokea tunteita, joita ei osata paikallistaa tai joita ei edes ole. Heillä on tarve kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön, vaikka tosiasiassa yhteisöllisyys on menetetty ja siitä osa onnettomuuksistakin johtuu. Osasyy kollektiiviseen suruun on turvattomuuden tunne. Kun onnettomuus on julkinen ja hyvin tunnettu, mutta kohde on epämääräinen ja tuntematon, tulee onnettomuus itse asiassa läheisemmäksi kuin surtava ihminen. Suru voi näin kohdistuakin tuntemattoman uhan pelkoon; entä jos minunkin käy noin?
Itse voin tunnustaa, että en ole surrut tai ahdistunut niin koulusurmien, tsunamin, kuin muinaisen Estonian uppoamisenkaan johdosta. En ole välttämättä tuntenut mitään, enkä ole viitsinyt kehittää uusia tunteita olemattomien tilalle. Silti en ole mennyt tuomitsemaan kaukaisia surevia, ihmetellyt vain etäältä. Mutta kuinkahan moni tunnistaa mainitsemiani syitä suruun itsestään? Entä löytävätköhän he niihin piileytyviä vastauksia päästäkseen surusta turvalliseen yhteisöllisyyteen? Tuskin kovin moni, koska uuden kollektiivisen surun yksi ihmeteltävä puoli on sen individuaalisuus ja itsekkyys. Haluan näin osoittaa kaipaavani yhteisöllisyyttä, mutta silti haluan pysyä itsenäisenä. Anna minun etäsurra tuntematonta. Etenkin netin välityksellä lisääntyvä virtuaaliyhteisöllisyys antaa vapauden harjoittaa näennäistä yhteisöllisyyttä omien ehtojen ja aikataulujen mukaan.
Tervettä vai hullua? Päätä itse.
Kollektiivisella surulla sinänsä on yhteisöissä tärkeä funktionsa, on ollut pitkään ja tulee olemaan, niin kauan kuin ihmiset elävät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Onnettomuuden kohdannutta halutaan auttaa ja osoittaa, ettei hän elä elämäänsä tyhjiössä, muista irrallaan. Lähipiiri tulee surusta tavalla tai toisella kosketetuksi. Mutta mikä nykyajan kollektiivisessa surussa on uutta ja ihmeellistä, on sen laajuus ja kaikenkattava luonne. Irrallisena lähiyhteisöstä se silti yrittää pysäyttää ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan tunne olevansa onnettomuudesta kosketettuja, tuskin millään muotoa kyseiseen yhteisöön ja lähipiiriin kosketuksissa nyt tai tulevaisuudessa.
Ensimmäinen massasurun aalto koettiin viitisentoista vuotta sitten, kun entinen prinsessa, arvostaan jo alennettu, Diana, kuoli. Massahysteria oli suurin Englannissa, mutta kaikkien hämmästykseksi suuret joukot ympäri maailmaa yhtyivät tähän kollektiiviseen surunilmaukseen. Suomessa tämän vuosituhannen suuronnettomuudet ja joukkosurmat ovat entisestään lujittamassa kyseistä trendiä myös suomalaisiin. Kysymys kuitenkin kuuluu, miksi minun pitäisi surra? Entä jos en koe surua? Kuoleehan noita ihmisiä, tapahtuuhan noita onnettomuuksia, mutta elämä jatkuu - ei tämä minua millään tavalla koskettanut.
Mutta kun ei. Ei saa olla tunteeton. Ei ainakaan silloin, kun on kollektiivisen surun aika. Ihmisillä näyttää nykyään olevan suuri tarve kokea tunteita, joita ei osata paikallistaa tai joita ei edes ole. Heillä on tarve kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön, vaikka tosiasiassa yhteisöllisyys on menetetty ja siitä osa onnettomuuksistakin johtuu. Osasyy kollektiiviseen suruun on turvattomuuden tunne. Kun onnettomuus on julkinen ja hyvin tunnettu, mutta kohde on epämääräinen ja tuntematon, tulee onnettomuus itse asiassa läheisemmäksi kuin surtava ihminen. Suru voi näin kohdistuakin tuntemattoman uhan pelkoon; entä jos minunkin käy noin?
Itse voin tunnustaa, että en ole surrut tai ahdistunut niin koulusurmien, tsunamin, kuin muinaisen Estonian uppoamisenkaan johdosta. En ole välttämättä tuntenut mitään, enkä ole viitsinyt kehittää uusia tunteita olemattomien tilalle. Silti en ole mennyt tuomitsemaan kaukaisia surevia, ihmetellyt vain etäältä. Mutta kuinkahan moni tunnistaa mainitsemiani syitä suruun itsestään? Entä löytävätköhän he niihin piileytyviä vastauksia päästäkseen surusta turvalliseen yhteisöllisyyteen? Tuskin kovin moni, koska uuden kollektiivisen surun yksi ihmeteltävä puoli on sen individuaalisuus ja itsekkyys. Haluan näin osoittaa kaipaavani yhteisöllisyyttä, mutta silti haluan pysyä itsenäisenä. Anna minun etäsurra tuntematonta. Etenkin netin välityksellä lisääntyvä virtuaaliyhteisöllisyys antaa vapauden harjoittaa näennäistä yhteisöllisyyttä omien ehtojen ja aikataulujen mukaan.
Tervettä vai hullua? Päätä itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti