Liikaväestöstä

Hyvinvointivaltion suurin haaste on sen itse tuottama: liikaväestö ja sen pysyvyys. Aiemmin, vanhoina hyvinä aikoina, väestönkasvua rajoittivat taudit ja sodat. Töitä ei aina riittänyt kaikille, mutta työttömät voitiin aika ajoin kutsua kätevästi armeijan joukkoihin, etulinjan tulenruoaksi. Samalla evoluution pyörä pidettiin pyörimässä, kun alemmat luokat, kouluttamattomat ja työttömät kuolivat sodissa, tai niistä selvinneinä erilaisten tautien kourissa. Työttömyystilastot pysyivät jokseenkin kurissa, eikä nälkään nääntyneitä ihmetelty - se kun oli "luonnollista".

Hyvinvointivaltion perusideoihin kuuluu yhtäläisten (perus)mahdollisuuksien turvaaminen kaikille valtion kansalaisille, niin työmarkkinoilla, terveydenhoidossa kuin koulutuksessa. Terveydenhoidon kehittäminen mullisti kuolleisuusluvut. Ensihätään paljon lapsia tekemään tottuneet jatkoivat lapsien tekemistä aivan kuin ennenkin, paitsi että puolet lapsista ei kuollutkaan ensimmäisinä elinvuosinaan. Viime vuoden kohu sikaflunssan ympärillä tuntuu historiallisessa mittakaavassa naurettavalta: eihän kuolleita ole kuin muutama.

Toinen merkittävä muutos on odotettava rauha naapurivaltioiden kesken läntisessä Euroopassa. Kun eri maissa saavutetaan suhteellinen hyvinvointi, erot pienenevät ja intressit eivät ole ristiriidassa, valtioiden sotimisen todennäköisyys pienenee huomattavasti. Kehityksen seurauksena sodissa kuolleiden määrä vähenee ja alempien yhteiskuntaluokkien enemmistöstä tulevat rivisotilaat jäävät työmarkkinoille.

Suomen uusi merkittävä yhteiskuntaryhmä, pitkäaikaistyöttömät ja muuten syrjäytyneet, ei ole historiallisesti mikään uusi asia. Kyseessä on tuttu liikaväestön ongelma. Kyseisen ryhmän pysyvyys sen sijaan on uusi ja suoraa seurausta hyvinvoinnin lisääntymisestä ja kuudestakymmenestäviidestä rauhan vuodesta.

Tarvitsemmeko siis huonompaa terveydenhoitoa ja sotia? Ei tietenkään, mutta kyseinen dilemma osoittaa, ettei hyvinvointivaltion muodostuminen ole poistanut yhteiskunnallisia ongelmia. Toivoa on, mutta töitä on tehtävä. Ehkä kapitalismin ohessa tarvittaisiin uusi annos sosialismia. Eräänlaista sosialismikapitalismia, jossa ihmiset keskittyisivät kuluttamaan ja käyttämään palveluja riittävän hyvällä hinnalla, jotta kaikille löytyisi töitä. Säästäminen sikseen, hoitakaamme työttömyys pois. Uutena ongelmana ovat vain ylikansalliset toimijat. Jonkun täytyisi niitäkin kehottaa sosialismikapitalismiin...

Opetuspätevöitymisistä

Kaiken muun kiireen ohella suoritan muutamia opintoja historiasta, saavuttaakseni muodollisen opettajanpätevyyden myös kyseisessä aineessa. Tällä viikolla luen kaksi kirjaa tenttiin diktatuurien historiasta, tarkemmin sanottuna stalinismin ja natsismin historioista. Vaikka jonkin verran olen aiemminkin näistä suuntauksista lukenut, mielenkiintoisia asioita paljastuu vieläkin.

Tiesin kyllä Sirola-opistosta ja siitä, että suomalaiskommunistit kävivät imemässä bolsevismiaatetta neukkulassa, sitä tänne kaupitellakseen. Mutta Moskovan lenin-koulu oli uusi tuttavuus. Kyseisessä opinahjossa useampien kansalaisuuksien edustajat kävivät pätevöitymässä johtajiksi pyhälle puolue-aatteelle ja palasivat kotimaihinsa opettamaan sekä agitoimaan kommunismin autuudesta, unohtamatta kapitalismin kieroutta. Kolmiporraksisen valistusjärjestelmän kaksi ensimmäistä porrasta toteutettiin aina omassa maassa, mutta ylin oppi ja täydellinen tieto käytiin omaksumassa Moskovassa. Näin Stalin myös varmisti, että muidenkin maiden kommunistit pysyisivät pyhässä totuudessa täysin suorina, tippaakaan hairahtumatta. Jos joku sattui nimittäin hairahtumaan, hänet voitiin siirtää esimerkiksi Siperiaan...

Opettajia on monenlaisia, toiset hyödyllisempiä ja toiset taas...

Stalinin silmäterän, lenin-koulun, historia jäi suhteellisen lyhyeksi, vain reilun kymmenen vuoden mittaiseksi. Se onnistui hajoamaan jo ennen toista maailmansotaa. Onneksi kommunismin levittämiseen löytyi vieläkin tehokkaampi keino, nimittäin se sota. Tai karmeaahan se oli, ei siinä onnesta voi puhua kuin Stalinin kohdalla. Propaganda ja opetus tosin säilyi ja vahvistui ilman lenin-kouluakin. Kyllä ihmiset aina hölynpölyn löytävät, ei siihen kouluja tai muodollisesti päteviä opettajia tarvita...

Vapaiden maasta

Ameriikan yhdysvaltoja kutsutaan kansallisessa propagandassa vapaiden maaksi (land of the free), mikä nostaa mieliin yleviä mielikuvia rauhan ja tasa-arvon tyyssijasta. Tähän autuuden pesään Euroopassa vainotut vähemmistöt, yksinyrittäjät ja roskasakit saapuivat mielessään ylevä periaate: vapaus ja oikeus olla yksilö, jota ei mikään ylimysryhmä hallitsisi ja komentelisi. Ikävä vain, että maahan päästyään he itse muodostivat omia herraspiirejään ja suosivat omia ryhmiään niin paljon, että maasta tuli hyvinkin hierarkinen. Tämän nokkimisjärjestyksen perinne elää yhä "vapauden ihannemaassa".

Anglikaanit, kongregationalistit ja presbyteerit pääsivät kehittämään uusien alueiden hallintoja ja olivat ensimmäisillä sijoilla markkinoiden järjestyessä. Siinä ohessa kyseisten ryhmien ulkopuolelle ja kilpailusta jälkeen jäivät monet muut ryhmät, joita enemmän tai vähemmän syrjittiin eliitin toimesta. Suoraa syrjimistä ei aina tarvittu, kun oma ryhmä kehitti tavat ja protoollat toimia ja hallita. Näin säädökset ja toimintatavat olivat tutuimpia oman ryhmän jäsenille, jotka hyötyivät etulyöntiasemastaan. Alkuasetelma ei automaattisesti tarkoita sitä, että vapauden ihanteessa tämä nokkimisjärjestys jäisi voimaan. Mutta hämmästyttävä kyllä, uusimmat luokkatutkimukset uskonnollisista ryhmittymistä todistaa, että nokkimisjärjestys toimii edelleen.

Nokkimisjärjestys ei Yhdysvalloissa ole räikeän jyrkkää ja selvärajaista, mutta tilastot osoittavat, että tiettyjen ryhmien jäsenillä on selvä yliedustus ylemmissä yhteiskuntaluokissa, korkeammassa koulutuksessa jne., noudattaen hämmästyttävän paljon kolmensadan vuoden takaisia voimasuhteita. Mitään hämmästyttävää tällaisissa tilastoissa ei ole, onhan ihmisluonto ja järjestäytynyt yhteiskuntarakenne altis muodostamaan nokkimisjärjestyksiä ja pitämään niitä yllä. Asetelma vain on ironinen: vapauden ihanteen maassa elitismi ja luokkajaot ovat pitkäikäisiä ja sitkeitä.

Poliittisesta korrektiudesta tieteessä

Poliittinen korrektius ei koske ainoastaan politiikkaa ja arkielämää. Hämmästyttävän usein siihen tahtoo törmätä myös niinsanotuissa tieteellisissä teksteissä ja keskusteluissa. Sen sijaan, että puhuttaisiin asioista suorilla termeillä, on monesti helpompaa ja vaivattomampaa käyttää termejä, jotka eivät nosta suuria tunteita pintaan. Mitä monitulkintaisemmiksi termit käyvät, sitä helpompi on "loukata" jotain toista osapuolta, vaikka kyseessä olisi vakiintunutkin tieteellinen termi. Joissakin tapauksissa poliittinen korrektius johtaa terminvaihdoksiin ja uusiin määritelmiin, mikä osaltaan johtuu myös normaalista kehityksestä.

Yksi eteeni tullut termi, mitä jotkut haluavat välttää, on luokka. Koska se voi nostaa negatiivisia mielikuvia, ei ole hyvä puhua luokasta. Samoin on kyse köyhyydestä ja kurjuudesta; tällöin käytetään mieluummin termejä huono-osainen ja syrjäytynyt, kuin voimakkaampia termejä. Sanojen vaihtelulla on omat perustelunsa ja paikkansa, mutta toisinaan termien kiertäminen paljastaa kirjoittajan tai puhujan ajatusmaailmasta kierouden: asiaa ei varsinaisesti vastustetakaan, vaan siitä käytettäviä sananmuotoja. Kuka saa määritellä ja haukkua ketäkin miksikin - kyse on vallasta ja sen käytöstä. En hyväksy barbaarisia termejäsi, siksi käytän näitä sanoja. Ei siksi, että olisit väärässä, vaan siksi, että haluan toimia toisia miellyttäen...

Kulttuurin ylikäytöstä

Sanoilla on ikävä taipumus muuttua itsestäänselvyyksiksi, kun niitä riittävän kauan toistaa ja käyttää. Tällöin niiden alkuperäinen käyttöarvo kokee arvonlaskun, saattaapa kielenkäyttö alkaa muistuttamaan turhantärkeää sanoilla kikkailua. Tänään käräytin itseni rikoksesta täysin tuoreeltaan. Huomasin kuinka kulttuuri-sanasta on tullut kätevä yleissana, jota voi käyttää eri määreillä maustettuna tilanteessa kuin tilanteessa. Usein koko kulttuuri-sanan voisi vaihtaa sanalla tapa. Liikennekulttuuri: eikö kyseessä ole vain liikenteessä toteutuvat käytännön tavat toimia? Yrityskulttuuri: mitä muuta se on kuin yrityksen tavat toimia? Kulttuurinen tapa: miksi toistaa samaa ajatusta, jos kyseessä on vain tapojen mukainen tapa? Mutta onhan se paljon mukavampaa käyttää hienoja sanoja, joita rahvas ei osaa käyttää.

Pitää miettiä, josko voisi tapojaan parantaa - siis evaluoida, kykenisinkö kontrolloimaan ja reprodusoimaan puhekulttuuriani.

Eugenetiikasta ja deprivaatiosta

Viime vuosisadan alussa ja sitä edeltävän lopussa monien pää meni sekaisin uudesta ajatuksesta: evoluutiosta. Sen sekoituttua muihin ajatuksiin saatiin aikaiseksi monin paikoin sekava soppa. Rodunjalostus ja sterilisaatiot ovat tuttuja ääriesimerkkejä kyseisestä taloudenhoidosta, mutta vaikutukset yltävät pidemmälle.

Noin sata vuotta sitten etsittiin primitiivisiä muotoja lähes kaikesta. Primitiivisen vastakohtana oli luonnollisesti kehittynyt ja sivistynyt, mitä etsijä edelleen luonnollisesti itse edusti. Myös joillakin uskonnontutkijoilla oli agenda löytää primitiivisiä uskonnollisuuden muotoja, ei ainoastaan yksilöillä ja uskonnoilla, vaan kansanryhmistä ja etnisistä joukoista. Yksi tutkijoista oli Frederick Morgan Davenport, joka yhdisti primitiivisyyden herätyksiin, ekstaattisiin kokemuksiin ja tunteellisuuteen, mutta myös esimerkiksi maantieteeseen, kuten ympäristön monotonisuuteen (liian laakee aakee). Kehittymättömämmät ihmisryhmät olivat hänen mielestään alttiimpia liittymään primitiivisiin uskonnollisiin ryhmiin. Maaseudun köyhät ja virikkeettömät ihmiset olivat hänen ensisijainen kohteensa primitiivisten ihmisryhmien paikantamisessa.

Vaikka kaikkea Davenportin ajatuksia ei voikaan ohittaa olankohautuksella, osa hänen ajatuksistaan on nopeasti kyseenalaistettavissa. Ensinnäkin hänen mielenpiteensä maaseudun deprivaatiosta ja kehdosta primitiivisyydelle. Jo hänen aikalaisensa huomauttivat, että ylijäämäjoukko, työttömät, loiseläjät ja ynnämuu-sakki hakeutuivat suurempiin asutuksiin työpaikan tai muun vietin viemänä. Maaseudun erilaista uskonnollisuutta ei näin voitu silloinkaan selittää deprivaatiolla ja huono-osaisuudella, saati primitiivisyydellä.

Tärkeämpi kritiikki nousee itse primitiivisyydestä. Mikä on primitiivistä ja kuka sen saa määrittää? Uskonnollisuudesta puhuttaessa, onko primitiivisempää näyttää tunteitaan vai sulkea ne kokonaan elämän ulkopuolelle? Teknologiasta on helpohkoa sanoa, mikä on alkeellisempaa ja mikä kehittyneempää, mutta kun kysymys kohdistetaan uskonnollisuuden muotoihin, kysymys on vaikeampi. Haastetta lisää vielä uskontojen kokonaisvaltaisuus. Jonkun alkuperäiskansan uskonto voi sisältää oman varjonkin pelkäämistä, mutta samalla luonnon tasapainon kunnioittamista meitä länsimaiden herraskansoja enemmän.

Menneillä mietinnöillä ei pitäisi itsessään olla paljon merkitystä sata vuotta niiden esittämisen jälkeen. Merkittäviksi ne kuitenkin tulevat, jos niillä on joku kiinnityskohta nykypäivään. Tässä tapauksessa merkittävää on deprivaation rooli uskonnollisuudessa ja uskonnollisten ryhmien muodostumisessa, tai niitä koskevissa teoretisoinneissa. Samoihin sudenkuoppiin ei enää juuri langeta, mutta lankeamisista voi ottaa opiksi. Jos mietinnät aihepiirin ympärillä johtivat aiemmin harha-askeliin, voi kukin miettijä pohtia, miten itse pysyä suoremmilla poluilla.

Ihmisten uskonnollisuuden muodoissa on eroja, mutta miten niitä selitetään, on toinen juttu. Parempi tukeutua faktoihin kuin filosofointiin ilman konkretiaa.

Uskonnosta ja kulttuurista

Viimeaikaiset pohdinnat islamilaisten symbolien sallimisesta tai kieltämisestä eri maissa on pitänyt edelleen yllä myös terroristi-keskusteluista tuttua keskustelua uskonnon ja kulttuurin mahdollisista eroista. Onko hijab islamin vai kulttuurin tunnus? Onko terroristin vakaumus islamia vai vääristynyttä kulttuuria? Keskustelu ohittaa pari merkittävää pointtia.

Ensimmäinen on se, että uskonto on kulttuuri ja kulttuuria. Yhteisöjen ja ryhmien piirissä kehittyy tapoja ja tavat muodostavat kulttuurin. Tavat ovat osa uskontoja, eli uskonnotkin ovat siinä mielessä kulttuureja.

Toinen - ja merkittävämpi - on se, että kirjoittajat ja keskustelijat pyrkivät ylipäätään määrittelemään "ainoan ja todellisen uskonnon", oli sitten kyseessä islam tai kristinusko. Tässä leikissä terroristien ja huivinkäyttäjien islam redusoidaan pelkiksi kulttuurisiksi ilmiöiksi ilman uskonnon hyväksyntää ja jollakin tapaa oikean uskonnon vääristymäksi, jonka varjolla jotain tehdään. Kuitenkin käytännössä kaikki terroristit ja huivinkäyttäjät ovat uskonnollisia ja usein motivoituneitakin sellaisia ihmisiä.

Ratkaisu saavutetaan, kun ymmärretään, että terroristien islam ja esimerkiksi suomalaisen tataarin islam ei ole samanlaista islamia. Ei ole olemassa yhtenäistä islamin uskontoa, aivan kuin ei ole olemassa yhtenäistä kristinuskontoa. Yksi tekijä, mikä tekee ongelmasta vaikeamman tunnistaa ja ratkaista, on se, ettei islam ole jakautunut lukemattomiin erilaisiin lohkoihin omilla erityispiirteillään, kuten kristinusko. Tällöin koko laaja massa samaistuu mielikuvissa helposti yhdeksi elementiksi, jota haluttaisiin ymmärtää samalla tavalla, riippumatta muista tekijöistä.

On olemassa erilaisia uskontoja samankin uskonnon sisällä. Kun kaikki osapuolet vielä ovat mielestään lähempänä totuutta, on soppa valmis. Jollakin keinolla nämä kannattaa eroitella, muuten tulee nielaistua sopan mukana myös syanidi.