Viime vuosisadan alussa ja sitä edeltävän lopussa monien pää meni sekaisin uudesta ajatuksesta: evoluutiosta. Sen sekoituttua muihin ajatuksiin saatiin aikaiseksi monin paikoin sekava soppa. Rodunjalostus ja sterilisaatiot ovat tuttuja ääriesimerkkejä kyseisestä taloudenhoidosta, mutta vaikutukset yltävät pidemmälle.
Noin sata vuotta sitten etsittiin primitiivisiä muotoja lähes kaikesta. Primitiivisen vastakohtana oli luonnollisesti kehittynyt ja sivistynyt, mitä etsijä edelleen luonnollisesti itse edusti. Myös joillakin uskonnontutkijoilla oli agenda löytää primitiivisiä uskonnollisuuden muotoja, ei ainoastaan yksilöillä ja uskonnoilla, vaan kansanryhmistä ja etnisistä joukoista. Yksi tutkijoista oli Frederick Morgan Davenport, joka yhdisti primitiivisyyden herätyksiin, ekstaattisiin kokemuksiin ja tunteellisuuteen, mutta myös esimerkiksi maantieteeseen, kuten ympäristön monotonisuuteen (liian laakee aakee). Kehittymättömämmät ihmisryhmät olivat hänen mielestään alttiimpia liittymään primitiivisiin uskonnollisiin ryhmiin. Maaseudun köyhät ja virikkeettömät ihmiset olivat hänen ensisijainen kohteensa primitiivisten ihmisryhmien paikantamisessa.
Vaikka kaikkea Davenportin ajatuksia ei voikaan ohittaa olankohautuksella, osa hänen ajatuksistaan on nopeasti kyseenalaistettavissa. Ensinnäkin hänen mielenpiteensä maaseudun deprivaatiosta ja kehdosta primitiivisyydelle. Jo hänen aikalaisensa huomauttivat, että ylijäämäjoukko, työttömät, loiseläjät ja ynnämuu-sakki hakeutuivat suurempiin asutuksiin työpaikan tai muun vietin viemänä. Maaseudun erilaista uskonnollisuutta ei näin voitu silloinkaan selittää deprivaatiolla ja huono-osaisuudella, saati primitiivisyydellä.
Tärkeämpi kritiikki nousee itse primitiivisyydestä. Mikä on primitiivistä ja kuka sen saa määrittää? Uskonnollisuudesta puhuttaessa, onko primitiivisempää näyttää tunteitaan vai sulkea ne kokonaan elämän ulkopuolelle? Teknologiasta on helpohkoa sanoa, mikä on alkeellisempaa ja mikä kehittyneempää, mutta kun kysymys kohdistetaan uskonnollisuuden muotoihin, kysymys on vaikeampi. Haastetta lisää vielä uskontojen kokonaisvaltaisuus. Jonkun alkuperäiskansan uskonto voi sisältää oman varjonkin pelkäämistä, mutta samalla luonnon tasapainon kunnioittamista meitä länsimaiden herraskansoja enemmän.
Menneillä mietinnöillä ei pitäisi itsessään olla paljon merkitystä sata vuotta niiden esittämisen jälkeen. Merkittäviksi ne kuitenkin tulevat, jos niillä on joku kiinnityskohta nykypäivään. Tässä tapauksessa merkittävää on deprivaation rooli uskonnollisuudessa ja uskonnollisten ryhmien muodostumisessa, tai niitä koskevissa teoretisoinneissa. Samoihin sudenkuoppiin ei enää juuri langeta, mutta lankeamisista voi ottaa opiksi. Jos mietinnät aihepiirin ympärillä johtivat aiemmin harha-askeliin, voi kukin miettijä pohtia, miten itse pysyä suoremmilla poluilla.
Ihmisten uskonnollisuuden muodoissa on eroja, mutta miten niitä selitetään, on toinen juttu. Parempi tukeutua faktoihin kuin filosofointiin ilman konkretiaa.
Noin sata vuotta sitten etsittiin primitiivisiä muotoja lähes kaikesta. Primitiivisen vastakohtana oli luonnollisesti kehittynyt ja sivistynyt, mitä etsijä edelleen luonnollisesti itse edusti. Myös joillakin uskonnontutkijoilla oli agenda löytää primitiivisiä uskonnollisuuden muotoja, ei ainoastaan yksilöillä ja uskonnoilla, vaan kansanryhmistä ja etnisistä joukoista. Yksi tutkijoista oli Frederick Morgan Davenport, joka yhdisti primitiivisyyden herätyksiin, ekstaattisiin kokemuksiin ja tunteellisuuteen, mutta myös esimerkiksi maantieteeseen, kuten ympäristön monotonisuuteen (liian laakee aakee). Kehittymättömämmät ihmisryhmät olivat hänen mielestään alttiimpia liittymään primitiivisiin uskonnollisiin ryhmiin. Maaseudun köyhät ja virikkeettömät ihmiset olivat hänen ensisijainen kohteensa primitiivisten ihmisryhmien paikantamisessa.
Vaikka kaikkea Davenportin ajatuksia ei voikaan ohittaa olankohautuksella, osa hänen ajatuksistaan on nopeasti kyseenalaistettavissa. Ensinnäkin hänen mielenpiteensä maaseudun deprivaatiosta ja kehdosta primitiivisyydelle. Jo hänen aikalaisensa huomauttivat, että ylijäämäjoukko, työttömät, loiseläjät ja ynnämuu-sakki hakeutuivat suurempiin asutuksiin työpaikan tai muun vietin viemänä. Maaseudun erilaista uskonnollisuutta ei näin voitu silloinkaan selittää deprivaatiolla ja huono-osaisuudella, saati primitiivisyydellä.
Tärkeämpi kritiikki nousee itse primitiivisyydestä. Mikä on primitiivistä ja kuka sen saa määrittää? Uskonnollisuudesta puhuttaessa, onko primitiivisempää näyttää tunteitaan vai sulkea ne kokonaan elämän ulkopuolelle? Teknologiasta on helpohkoa sanoa, mikä on alkeellisempaa ja mikä kehittyneempää, mutta kun kysymys kohdistetaan uskonnollisuuden muotoihin, kysymys on vaikeampi. Haastetta lisää vielä uskontojen kokonaisvaltaisuus. Jonkun alkuperäiskansan uskonto voi sisältää oman varjonkin pelkäämistä, mutta samalla luonnon tasapainon kunnioittamista meitä länsimaiden herraskansoja enemmän.
Menneillä mietinnöillä ei pitäisi itsessään olla paljon merkitystä sata vuotta niiden esittämisen jälkeen. Merkittäviksi ne kuitenkin tulevat, jos niillä on joku kiinnityskohta nykypäivään. Tässä tapauksessa merkittävää on deprivaation rooli uskonnollisuudessa ja uskonnollisten ryhmien muodostumisessa, tai niitä koskevissa teoretisoinneissa. Samoihin sudenkuoppiin ei enää juuri langeta, mutta lankeamisista voi ottaa opiksi. Jos mietinnät aihepiirin ympärillä johtivat aiemmin harha-askeliin, voi kukin miettijä pohtia, miten itse pysyä suoremmilla poluilla.
Ihmisten uskonnollisuuden muodoissa on eroja, mutta miten niitä selitetään, on toinen juttu. Parempi tukeutua faktoihin kuin filosofointiin ilman konkretiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti