Tulkinnoista

Tänään uskontotieteellisen seuran vuosikokousesitelmässä käsiteltiin tulkintoja. Kaikki ihmiset tulkitsevat näkemäänsä, kokemaansa ja lukemaansa. Kirjallisia traditioita tulkitaan kussakin ympäristössä ja ajassa aina uudestaan, eivätkä tulkinnat koskaan täysin kohtaa, koska jokaisen ihmisen näkökulma on subjektiivinen, henkilökohtainen. Mutta paitsi että lukija tulkitsee, myös kirjoittajat tulkitsevat. Tästä syntyy tutkijoille haasteita, etenkin kun suullista traditiota kirjoitetaan muistiin.

Irlannissa munkit kirjoittivat niin aikansa kuin edeltävien aikojen uskonnollisia perinteitä ja kertomuksia muistiin. Kirjoituksia myöhemmin luettaessa on muistettava näiden henkilöiden näkökulma traditioihin ja kertomuksiin. Erilaisen uskonnollisuuden edustajina heidän ymmärryksensä tapahtumista vaikutti varmasti siihen, mitä he kirjoittivat. Suomessa jossain määrin samanlainen tapaus on Kalevala. Sen taustalla on joukko kertomuksia, myyttejä ja traditioita. Niiden muistiinkirjaaminen ja kokoaminen tapahtui kuitenkin kristityn miehen mielessä, puhumattakaan myöhemmistä tulkinnoista ja sovelluksista. Lopputuloksena Kalevalaa käytettiin muun muassa esittämään kertomus suomalaisten kehittymisestä primitiivisestä kansasta kehittyneeksi ja jalostuneeksi kristilliseksi kansaksi. Alkuperäiset tarinat ovat siellä jossain, kauan sitten muuttuneina, tuskin tunnistettavissa olevina juonteina.

Nykyinen perinnefetismi ja muinaismuistojen palvonta unohtaa joskus sen, ettei mikään merkitys tai tulkinta ole pysyvää ihmisyhteisöissä. Vaikka asiat näyttävät samoilta, ovat ne silti muuttuneet. Jokainen traditio on ollut joskus uusi, mutta siihen "alkuperäiseen" ei ole enää paluuta. Tämän päivän traditio taas on myöhemmin muinaisuutta, kenties kulttuuriaarre, jota suojellaan. Mutta nyt? Nyt se on lähinnä kulutus- ja käyttökohde, ei sen enempää tai ihmeellisempää.

Megaseurakunnista

USA on yksi megaseurakuntien (megachurch) luvatuista maista. Tuhansien jäsenten viikottaiset kokoontumiset jättävät loistollaan helposti varjoon pienten seurakuntien muutaman kymmenen hengen jumalanpalvelukset. Suurien seurakuntien on väitetty olevan kasvottomia yhteisöjä ja paikkoja joissa on helppo käydä tuntematta oikeastaan ketään, koskaan. Sosiologi Rodney Stark kuitenkin väläytteli uudessa kirjassaan What americans really believe monien käsitysten olevan myyttejä, ainakin koskien amerikkalaisia megaseurakuntia.

Vertailtaessa samojen alueiden suuria ja pieniä seurakuntia, tilastot osoittavat, että pienten seurakuntien jäsenistä 22% ei tuntenut ketään omassa seurakunnassaan, suurien jäsenten jäädessä 11 prosenttiin. Megaseurakuntalaiset olivat ulospäinsuuntautuneempia ja peräti 41% sanoi, että vähintään puolet ystävistään kävi myös seurakunnassa (pienten 25%). Megaseurakuntalaiset eivät myöskään olleet liberaalempia kuin pienten jäsenet, vaan selvällä enemmistöllä (80-90%) oli varma kanta uskonnollisissa asioissa; pienten jäsenistä vain noin puolet sanoi olevansa yhtä varmoja taivaasta, synnin palkasta jne. Myös jumalanpalvelusaktiivisuus oli korkeampaa. Ainoastaan henkilökohtaisessa uskonnonharjoittamisessa erikokoisten seurakuntien jäsenet kohtasivat.

Tuloksia selittää osin amerikkalaisten megaseurakuntien luonne: ne koostuvat usein pienistä ryhmistä, joihin ystävät tuovat tuttujaan ja sitä kautta, tai yleisöystävällisten tilaisuuksien kautta suoraan, seurakunnan tilaisuuksiin. Vaikka osa selittyykin tämänkaltaisilla kulttuurieroilla, osoittavat tilastot, että isojen seurakuntien ei tarvitse olla stereotypioiden mukaisia kasvottomia hengailupaikkoja ja uskonnollisia shoppailunäyteikkunoita. Niissä voi myös olla aitoa yhteisöllistä elämää, jopa enemmän kuin vanhoissa kuolevissa ja uriin juuttuneissa - toisiaan kyräilevissä ilmapiireissä kokoontuvissa - seurakunnissa.

Suuri haloo nousee monien konservatiivisten kristittyjen suusta etenkin megaseurakuntien käytännönläheisistä saarnoista. Etenkin fundamentalistien niskavillat nousevat pystyyn, kun puhuja ei siteeraakaan joka lauseessa Raamattua ja viittaa joka toisessa Kristukseen. Näille tosin on turha kertoa, että heidänkin saarnatyylinsä nousee enemmän traditioista ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneistä tavoista ja käytännöistä kuin tavoittelemastaan "alkukristillisyydestä" tai "hengen johdatuksesta". Jokaisen oma traditio kun on se oikea muoto toimia. Sen enemmän teologiseen pohdiskeluun menemättä sanottakoon, että se yksinkertainen ydin mikä kristinuskossa on, voidaan sanoa myös muilla tavoilla ja sanoilla kuin irrallisilla siteerauksilla asiayhteyksistä, jotka ovat kuulijalle täysin vieraita. Oikeassa olemisen pakko syö usein yhteisön armollisuuden.

Rituaalisesta uskonnollisuudesta

Uskonnollisuutta voidaan mitata ja määritellä usealla tavalla. Moniulotteinen kuvaus antaa paremman kuvan kuin yhden muuttujan määritelmät. Silti yksittäisiäkin ulottuvuuksia voidaan tarkastella erikseen. Elämyksellisen, ideologisen, tiedollisen, rituaalisen ja seuraamuksellisen uskonnollisuuden jaottelukin (Glock&Stark) jakautuu vielä yhteisölliseen ja yksilölliseen sekä sisäiseen ja ulkoiseen uskonnollisuuteen. Tämänkin jälkeen voidaan vielä tehdä tarkempia määrittelyjä.

Rituaalista uskonnollisuutta voidaan tarkastella kahden ulottuvuuden avulla: liturgisuus-tunnejohtoisuus sekä sisältö-fraasi -akseleilla (T.T.M.). Olin pääsiäisenä todistamassa rituaalisen uskonnollisuuden erilaisia muotoja samassa hetkessä, rukoustilanteessa. Kaksi henkilöä rukoili peräkkäin jumalanpalveluksen alussa. Toinen rukoili systemaattisemmin ja selkeillä ajatusrakennelmilla. Toisen rukous taas koostui fraaseista ja ohjautui tunnekohokohtien välillä purjehtien. Näillä henkilöillä oli muutakin eroa kuin rituaalisuuden muoto rukouksessa. Merkittävin nimenomaan rituaalisuuteen vaikuttava ero syntyi heidän historiastaan. Toinen oli asunut ikänsä Euroopassa ja suurimman osan ajasta Suomessa. Emotionaalisemman rituaalisuuden henkilö taas oli asunut suurimman osan elämästään Euroopan ulkopuolella ja hänen ajatuksensa suomalaisesta helluntailaisrituaalista oli peräisin 50-luvulta. Ero oli merkittävä ja silmiinpistävä. Yksi muu ero henkilöillä oli sosioekonominen tausta.

Liikkeiden uskonnollisuuden muuttuminen näkyy monessa asiassa, mutta hyvin selkeästi rituaalisessa uskonnollisuudessa. Jumalanpalveluskäytännöt näyttävät ulkoisen muutoksen, mikä heijastelee sisäisiä muutoksia. On tietenkin luonnollista että kaikki sosiaalisessa ympäristössä tapahtuva muuttuu, mutta yleensä se tapahtuu vaivihkaa ja huomaamatta. Ilmiselväksi muutokset tulevat juuri kyseisenlaisissa tilanteissa, joissa osa ryhmää on laitettu ikäänkuin aikakapseliin vuosiksi, tai kaksi erillään kehittynyttä, eri tahtiinkin kehittynyttä, ryhmää laitetaan yhteen. Samoin kuin esimerkiksi eri etniset kielet, samoin uskonnollisuuden sosiaaliset muodot muuttuvat ja eriytyvät kun eri ryhmillä on erilliset historiat.

Keskiluokkaisuuden ihanteesta ja keltaisesta lehdistöstä

Ihminen on mielenkiintoinen olio, jonka ristiriitaiset signaalit jaksavat hämmentää ulkopuolista tarkkailijaa. Yksi tämänkaltainen ristiriitainen signaali tulee suhtautumisesta keltaiseen lehdistöön ja juorulehdistöön yleensä. Hyvin yleinen ja suosittu diskurssi kammoaa populistista journalismia ja peräänkuuluttaa "hyvää" ja ammattitaitoista toimitusta. Näitä ääniä kuulee yhteiskunnan eri tasoilta ja asemista. Asian kääntöpuoli kuitenkin on, että juuri nämä samaiset lehdet - puhumattakaan muusta mediasta - ovat luetuimpia ja ostetuimpia. Kannatus ja kritiikki tuntuvat puhuvan täysin eri kieltä. Tähän voidaan luetella ainakin kolme syytä.

Ensinnäkin keltainen journalismi on hyvin keltaista: halpaa, yksipuolista ja tökeröä. Huono on aina huonoa. Mutta yksipuolisuus siinä ihmisiä miellyttääkin. Voimakkaat, yksinkertaiset ärsykkeet uppoavat nopeammin ja helpommin kuin monimutkaiset ja ajattelua vaativat. Toinen syy ristiriidalle on keskiluokkaisuuden ideaali ja sen suitsuttaminen. Siihen ei oleteta kuuluvan vulgaari populismi vaan itsenäisyys ja ajattelu. Kaikki eivät kuitenkaan ole keskiluokkaisia mieleltään eivätkä asenteiltaan. On kuitenkin sosiaalisesti suotavaa puhua ala-arvoisuutta vastaan (keskiluokkaisuudesta arvotettuna). Alaluokkaisuudesta ei ole hyötyä työmarkkinoilla tai sosiaalisessa nousussa. Siksi pitää kuulostaa "normaalilta", mikä tarkoittaa tässä tapauksessa keskiluokkaiselta, vaikka olisi itse jotain muuta.

Kolmas syy liittyy edelliseen: sosiaalinen paine ei soisi ihmisen olevan aidosti yksilöllinen ja tekevän oman maun mukaan. Siksi yhtenäinen puhe yhteisestä ideaalielämästä on niin suosittua. Virtuoosit ovat joko sankareita tai sitten outoja epäihmisiä, koska he eroavat massasta, "normaalista". Sama sosiaalinen paine ohjaa ihmisiä suosimaan puheessaan yhteisesti hyväksyttyjen arvojen ja tapojen mukaista toimintaa. Todellinen käyttäytyminen jää sivuosaan, poikkeavuudeksi ja häpeäksi.

Vaikka en itse innostu vähääkään keltaisesta mediasta, on se silti suosituin mediumien muoto. Populismista yhteiskunta saa todellisen voimansa arjessa. Itse voin olla poikkeava - yksilöllinen - siten, etten tuomitse keltaista mediaa tyhjänä ja merkityksettömänä, saati sitten paheellisena ja hävettävänä. Harhaanjohtavaa se voi monille olla, mutta sittenpä voi syyttää sitä ihmistä, joka ei ole ajatellut. Kukin elää sen aivokapasiteetin mukaan, mikä hänelle on annettu. Minä taas yritän sopeutua kulloisessakin tilanteessa siihen aivokapasiteettien yhtälöön, mikä kyseisessä sosiaalisessa kokoonpanossa vallitsee, ja toimia sen mukaisesti. Mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan.

Demokraattisesta julmuudesta

Kiinalainen Jung Chang kirjoitti vuonna 1995: "Jos ihmisellä ei ole Jumalaa, hänen moraalisäännöstönsä on sama kuin yhteiskunnan. Jos yhteiskunta on keikautettu päälaelleen, niin on käynyt myös moraalisäännöstölle. Kommunistit tekivät toistensa eläimellisestä kohtelusta hyveen."

Uskontojen ihmisten yläpuolelle asettama moraalikoodisto on nykyaikana kyseenalaistettu. Moraalikoodiston alentuminen ihmisten tasolle tekee siitä kuitenkin liikkuvamman ja vapaamman tulkinnoille ja sovelluksille. Yhteiskunnan asettamat normit suojelevat moraalikoodistoa jossain määrin, mutta samanlaista pysyvyyttä ne eivät tarjoa demokraattisissa yhteisöissä, kuin mitä uskonnot tarjoavat.

Viime vuosisadan kaksi rumaa esimerkkiä byrokratiasta todistaa siitä, miten järjestelmä voi hävittää moraalin konkreettisuuden. Niin saksalaiset natsit kuin neuvostoliittolaiset kommunistit olivat järjestelmänsä vankeja. Vastuu oli hajautettu niin moneen osaan ja niin usealle tasolle, ettei järjestelmän sisällä ollut loppujen lopuksi vastuuta yksilön teoista. Ne pystyttiin aina sälyttämään järjestelmän syyksi.

Demokratia voi toimia yhtä pettävästi, jos se viedään kollektivismissaan tarpeeksi pitkälle. Kukaan ei yksin päätä, vaan vastuu on suuremmalla joukolla, abstraktilla ja anonyymillä enemmistöllä. Yksilö taas voi vedota vapauteensa toimia ja valita omat norminsa.

Silti pysyvät ja positiivisetkaan moraalinormit eivät hyödytä ketään, ellei niitä noudateta. Tämä on hyvin järisyttävällä tavalla huomattu katolisen kirkon viimeisessä skandaalissa, josta se ei ainakaan mediasodan voittajana näytä selviävän. Perustui moraalinormisto mihin hyvänsä, sen toteutus on silti kiinni yksilöstä. Yksilöä voi pakottaa vain tiettyyn mittaan asti, ennen kuin hän alkaa kapinoida koko normistoa vastaan, tai alistuu elottomaksi orjaksi.

Moraalinormistot muodostuvat aina kulloisenkin tilanteen ja olosuhteiden mukaan. Silti olisi hyvä olla pysyvyyttä, jotain koeteltua, mikä on havaittu toimivaksi. Täyttä moraalivallankumousta vaativat unohtavat, että hekin rakentavat vain entisen päälle. Tai sitten tuhoutuvat historiattomuuteensa.