USA on yksi megaseurakuntien (megachurch) luvatuista maista. Tuhansien jäsenten viikottaiset kokoontumiset jättävät loistollaan helposti varjoon pienten seurakuntien muutaman kymmenen hengen jumalanpalvelukset. Suurien seurakuntien on väitetty olevan kasvottomia yhteisöjä ja paikkoja joissa on helppo käydä tuntematta oikeastaan ketään, koskaan. Sosiologi Rodney Stark kuitenkin väläytteli uudessa kirjassaan What americans really believe monien käsitysten olevan myyttejä, ainakin koskien amerikkalaisia megaseurakuntia.
Vertailtaessa samojen alueiden suuria ja pieniä seurakuntia, tilastot osoittavat, että pienten seurakuntien jäsenistä 22% ei tuntenut ketään omassa seurakunnassaan, suurien jäsenten jäädessä 11 prosenttiin. Megaseurakuntalaiset olivat ulospäinsuuntautuneempia ja peräti 41% sanoi, että vähintään puolet ystävistään kävi myös seurakunnassa (pienten 25%). Megaseurakuntalaiset eivät myöskään olleet liberaalempia kuin pienten jäsenet, vaan selvällä enemmistöllä (80-90%) oli varma kanta uskonnollisissa asioissa; pienten jäsenistä vain noin puolet sanoi olevansa yhtä varmoja taivaasta, synnin palkasta jne. Myös jumalanpalvelusaktiivisuus oli korkeampaa. Ainoastaan henkilökohtaisessa uskonnonharjoittamisessa erikokoisten seurakuntien jäsenet kohtasivat.
Tuloksia selittää osin amerikkalaisten megaseurakuntien luonne: ne koostuvat usein pienistä ryhmistä, joihin ystävät tuovat tuttujaan ja sitä kautta, tai yleisöystävällisten tilaisuuksien kautta suoraan, seurakunnan tilaisuuksiin. Vaikka osa selittyykin tämänkaltaisilla kulttuurieroilla, osoittavat tilastot, että isojen seurakuntien ei tarvitse olla stereotypioiden mukaisia kasvottomia hengailupaikkoja ja uskonnollisia shoppailunäyteikkunoita. Niissä voi myös olla aitoa yhteisöllistä elämää, jopa enemmän kuin vanhoissa kuolevissa ja uriin juuttuneissa - toisiaan kyräilevissä ilmapiireissä kokoontuvissa - seurakunnissa.
Suuri haloo nousee monien konservatiivisten kristittyjen suusta etenkin megaseurakuntien käytännönläheisistä saarnoista. Etenkin fundamentalistien niskavillat nousevat pystyyn, kun puhuja ei siteeraakaan joka lauseessa Raamattua ja viittaa joka toisessa Kristukseen. Näille tosin on turha kertoa, että heidänkin saarnatyylinsä nousee enemmän traditioista ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneistä tavoista ja käytännöistä kuin tavoittelemastaan "alkukristillisyydestä" tai "hengen johdatuksesta". Jokaisen oma traditio kun on se oikea muoto toimia. Sen enemmän teologiseen pohdiskeluun menemättä sanottakoon, että se yksinkertainen ydin mikä kristinuskossa on, voidaan sanoa myös muilla tavoilla ja sanoilla kuin irrallisilla siteerauksilla asiayhteyksistä, jotka ovat kuulijalle täysin vieraita. Oikeassa olemisen pakko syö usein yhteisön armollisuuden.
Vertailtaessa samojen alueiden suuria ja pieniä seurakuntia, tilastot osoittavat, että pienten seurakuntien jäsenistä 22% ei tuntenut ketään omassa seurakunnassaan, suurien jäsenten jäädessä 11 prosenttiin. Megaseurakuntalaiset olivat ulospäinsuuntautuneempia ja peräti 41% sanoi, että vähintään puolet ystävistään kävi myös seurakunnassa (pienten 25%). Megaseurakuntalaiset eivät myöskään olleet liberaalempia kuin pienten jäsenet, vaan selvällä enemmistöllä (80-90%) oli varma kanta uskonnollisissa asioissa; pienten jäsenistä vain noin puolet sanoi olevansa yhtä varmoja taivaasta, synnin palkasta jne. Myös jumalanpalvelusaktiivisuus oli korkeampaa. Ainoastaan henkilökohtaisessa uskonnonharjoittamisessa erikokoisten seurakuntien jäsenet kohtasivat.
Tuloksia selittää osin amerikkalaisten megaseurakuntien luonne: ne koostuvat usein pienistä ryhmistä, joihin ystävät tuovat tuttujaan ja sitä kautta, tai yleisöystävällisten tilaisuuksien kautta suoraan, seurakunnan tilaisuuksiin. Vaikka osa selittyykin tämänkaltaisilla kulttuurieroilla, osoittavat tilastot, että isojen seurakuntien ei tarvitse olla stereotypioiden mukaisia kasvottomia hengailupaikkoja ja uskonnollisia shoppailunäyteikkunoita. Niissä voi myös olla aitoa yhteisöllistä elämää, jopa enemmän kuin vanhoissa kuolevissa ja uriin juuttuneissa - toisiaan kyräilevissä ilmapiireissä kokoontuvissa - seurakunnissa.
Suuri haloo nousee monien konservatiivisten kristittyjen suusta etenkin megaseurakuntien käytännönläheisistä saarnoista. Etenkin fundamentalistien niskavillat nousevat pystyyn, kun puhuja ei siteeraakaan joka lauseessa Raamattua ja viittaa joka toisessa Kristukseen. Näille tosin on turha kertoa, että heidänkin saarnatyylinsä nousee enemmän traditioista ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneistä tavoista ja käytännöistä kuin tavoittelemastaan "alkukristillisyydestä" tai "hengen johdatuksesta". Jokaisen oma traditio kun on se oikea muoto toimia. Sen enemmän teologiseen pohdiskeluun menemättä sanottakoon, että se yksinkertainen ydin mikä kristinuskossa on, voidaan sanoa myös muilla tavoilla ja sanoilla kuin irrallisilla siteerauksilla asiayhteyksistä, jotka ovat kuulijalle täysin vieraita. Oikeassa olemisen pakko syö usein yhteisön armollisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti