Henkilökohtaisesta asiantuntijuudesta

Kysymys nousi esiin ollessani Turkissa viime maaliskuussa. Minulle esitettiin kysymys, jossa tiedusteltiin henkilökohtaista mielipidettäni. Yllätyksekseni huomasin aivoni väljien rattaiden lyövän tyhjää, jättävän muutaman työnnön välittymättä. Ei sen puolesta ettenkö olisi pystynyt vastaamaan jotain, vaan siihen että kysymys henkilökohtaisuudesta yllätti minut täysin.

Koska kysymys koski omaa tutkimusalaani, olisin voinut antaa siihen useamman vastauksen siitä mitä muut ovat asiasta mieltä. Olisin voinut selittää miksi asiasta ollaan montaa eri mieltä. Olisin voinut jäljittää prosesseja joilla kyseisiin lopputuloksiin päädyttäisiin mitä erilaisimmista lähtökohdista. Mutta mikä oma henkilökohtainen mielipiteeni asiasta oli? Henkilökohtainen? Eli lähellä oleva ja jotenkin itseeni sidoksissa oleva mielipide? Sellaista ei yhteen lauseeseen olisi voinut sanoa. Ja koska kyseessä ei ollut neljän opintopisteen kurssi vaan rento ja puolihuolimaton ajatustenvaihto, annoin vastaukseksi EOS-ää. En osaa sanoa.

Asiantuntijalla on omasta erityisosaamisalueestaan paljon asiantuntemusta ja asiantuntijalausuntoja taskunsa syövereissä. Mutta ovatko nämä asiantuntijafraasit henkilökohtaisia? Onko kliininen ja käsitelty lausunto osa minua? Analyyttisenä mielipidetehtaana vastaus voisi olla kyllä. Mutta haluanko olla analyyttinen mielipidetehdas? Tällä keinolla tutkija kyllä etäännyttää itsensä mahdollisimman objektiiviseen asemaan, mutta lopputulos voi olla byrokraattinen painajainen. Parannuskeinona kyseiseen ongelmaan tarjoaisin lomaa. Mutta ei minkä tahansa kaltaista lomaa, vaan ajattelulomaa, jossa tutkija voisi tutkimuksen jälkeen pohtia asiantuntijuuttaan aiheesta tunteidensa kannalta. Ehkä kirjoittaa muutama pateettinen kirjoitus säälittävästä tuntevasta tutkijasta, joka hetkeksi asettui kuolevaisten jalkineisiin ja eli hetken heidän tasollaan.

Asiantuntija on tiensä valinnut ja se on joskus pelottavan analyyttinen. Ihmisyyttään ei hänen kuitenkaan tule unhoittaman, sillä se vieraannuttaisi hänet sekä tutkimuksestaan että yleisöstään. Tutkijan täytyy olla siis jossain määrin jakomielitautinen, kykenevä sekä kylmän asiantuntevaan lausuntoon että sen reflektointiin oman järkensä vaalimisen vuoksi. Onnea vain tuollekin tuhoon tuomitulle urakalle. Kunhan nyt muistaisi olevansa kuolevainen, erehtyväinen ja tiedon suhteen rajallinen. Sillä pääsee jo pitkälle. Joskus on ihan perusteltua sanoa EOS.

'Saisiko maisterille olla kahvia' -asenteesta

Heräsin tänään todellisuuteen. Jos nimittäin on niin autuaasti, että olen enää vajaan vuoden "vain" maisteri, niin siitähän toki pitää ottaa kaikki irti. Luultavasti alan vaatimaan kaikkia puhuttelemaan minua "maisteri Mantsinen" -tittelillä. Hyviltä ystäviltä en ehkä silti tuota vaadi - he voivat puhutella minua "maisteri Teemu" -tittelillä.

Hieman vakavammin puhuttuna, en nyt sentään tällaisia vaadi. Mutta nykyisenä maisteritehtailun aikakautena maisterismi ja maisteriuden merkitys on sangen piiloitettu asia. Toki sillä saa pätevyyttä työnhaussa ja muissa virallisissa yhteyksissä, mutta poissa ovat ne Suomi-filmin nostalgisoimat dialogit tyyliin "saisiko maisterille olla kahvia". Ehkä tätä pitäisi itse viljellä enemmän. Meidän maisterien kesken - omien kollegoiden parissa - olen vaivihkaa asiaa yrittänyt huumorilla viljellä. Huumoriksi se on tarkoitettu, sisäpiirivitsit kun ovat niin akateemisia. Vai mitä ajattelette siitä kun laitoksen kevätpippaloissa tokaisin asettuessani nurmikolle istumaan, että tähän on vaikea asemoitua, johon kansatieteilijä kysyi, eivätkö uskontotieteilijät osaa olla kentällä. Heh, eheh, heh, huoh. Tunnustan että nauroin ihan vilpittömästi.

Maisteri kiittää lukijoita ja poistuu maisterehtimaan.

Käsikirjoitusversiohkosta

On tullut aika. Nimittäin sen, että väitöskirja on nähnyt jo ensimmäisen kokonaiskuvan itsestään. Vaikkakin versio on vielä haalea kuva siitä miltä lopullinen työ tulee näyttämään, on kokonaisuutta kivempi katsella kuin hajanaisia tekstinpätkiä. Viimeiset kuukaudet tämän kanssa on tehty työtä, ja nyt se on kokonaisuus. Vielä sen kanssa tulen tekemään työtä seuraavat kuukaudet, mutta väitöstilaisuus häämöttää jo vajaan vuoden päässä, jos tahti tällaisena säilyy.

Tällä hetkellä käsikirjoitus on ohjaajilla luettavana, jotta he voivat sen tylysti lytätä sitä rakentavasti kommentoida. Joitakin parannuksia siihen on tehtävä, etupäätä keventää sen verran että se lähtee lentoon ja loppupäätä leventää, niin että liito mahdollistuu. Mutta kyllä tästä jo uskaltaa sanoa, että työssä on joitakin pätkiä jotka käyvät ihan tieteellisestä tekstistä.

Sillä aikaa kun odottelen kommentteja, kirjoitan artikkeleita tutkimuksesta. Erilaiset tieteelliset journaalit voivat pian hylätä hienoja runokokoelmiani, kun niitä alan jossain vaiheessa lähettelemään ympäri maailmaa. Sanottavaahan minulla kyllä on, toivottavaa on että olisi myös kuulijoita. Kirjoitan sekä suomeksi että enklanniksi - ruotsiksi ei kieleni uskaltaudu taipua. Toivon mukaan CV:n julkaisuosio paisuu ensi vuoden loppuun mennessä useammalla artiklalla.

Yksityisen julkisuudesta ja julkisen yksityisyydestä uskonnossa

Tänään 25.9. Lancasterin yliopiston professori Kim Knott luennoi uskonnon maantieteestä Turun yliopiston opiskelijoille ja muille kiinnostuneille. Keskustelu herätti hitaita aivojani miettimään Turun uskonnollisen maaston epätasaisia kohoumia. Kuten mainitsin keskustelussa, turkulaisessa ja suomalaisessa maisemassa luterilaiset kirkot hallitsevat maisemaa, muiden uskontojen pysyessä taustalla, osin kätkettyinä ja piilossa. Perääni kommentoinut Terhi Utriainen Helsingin yliopistosta mainitsi myös maaston värittyvän ruumiillisin symbolein, kuten korujen ja vaatetuksen avulla.

Tämä asetelma pyöräyttää suomalaisen uskonnollisen maaston hyvin mielenkiintoiseksi. Koska maahanmuuttajavähemmistöt kuljettavat uskontoaan mukanaan, esimerkiksi vaatetuksessa, heidän ruumiillinen uskontonsa on hyvin näkyvää. Toisin on tavallisilla luterilaisilla, joiden uskonto näkyy ulkoisissa symboleissa korkeintaan vahingossa vilahtavassa ristissä. Yksityinen uskonto on näin luterilaisilla yksityistä, mutta esimerkiksi muslimeilla hyvinkin julkista. Tässä ei ole vielä sinänsä mitään uutta. Mutta mielenkiintoisemmaksi asetelma kääntyy, kun tarkastellaan julkista uskontoa. 

Turun moskeija sijaitsee kerrostalossa ja sen sisäänkäynti on sisäpihalla. Mikään kyltti ei vihjaa kadulla kävelijää moskeijan olemassaolosta saati sijainnista. Porttikongin vieressä on kyllä kyltti. Mutta siinä ei suinkaan lue 'moskeija', vaan 'tanssiteatteri'. Jokainen ulkopuolinen tuntee astuvansa yksityisen tilan  puolelle, jos pyrkii moskeijaan. Luterilaiset kirkot sen sijaan ovat hyvin esillä ja erittäin julkisia näkyvyydeltään. Näin julkinen uskonto on luterilaisilla julkista ja alituiseen esillä, mutta muslimeilla Turussa hyvin yksityistä ja suojeltua - uskonnollisen maantieteen näkökulmasta.

Luterilaisen uskonnon julkinen näyttävyys on toki seurausta pitkästä historiasta, jonka aikana kirkko on hankkinut monopoliaseman paitsi enemmistön uskontona, myös kaupunkimaisemassa. Kirkot hallitsevat kaupunkimaisemaa edelleen, vaikka yksityinen uskonto on ajautunut hyvin yksityiseksi. Yksityisyyden korostumista selittää osaltaan kulttuurin muuttuminen kaupungistumisen myötä. Kyläyhteisöjen läheisyys vaihtui kaupunkimaiseman erillisiin lohkoihin, kunkin perheen varjellessa omaa kotiaan omana tilanaan. Sopulisuomalaisten sosiaalinen sopimusyhteisöllisyys kylissä vaihtui sosiaaliseen sopimukseen yksityisyydestä. Osasyyn henkilökohtaisen uskonnon yksityisyydestä saa myös suomalais-protestanttisen eetoksen yksilön uskoa ja pelastusta painottava aate. Koko perhekunnan pelastumisen sijasta yksilö on se pelastuva yksikkö.

Jos taas seurataan maahanmuuttajamuslimeja heidän perinneympäristössään - esimerkiksi Turkissa - voidaan havaita suuri ero uskontoperinteissä. Turkkilainen niinsanottu maallinen muslimivaltio pyrkii pitämään politiikkaa ja uskontoa erillään, mutta julkista ja uskontoa ei pidetä erillään. Minareettien rukouskutsut pitävät huolen, että uskonto näkyy ja kuuluu. Yksilöiden uskonto puolestaan on hyvin maastoutunutta, arkipäiväistä. Vahvasti asuillaan uskoa symboloivat ovat rannikoiden kaupungeissa vähemmistössä. Uskonto näkyy vasta arkipäivän sisäistetyissä käytännöissä, kuten sianlihan karttamisessa ja alkoholin nauttimisessa vasta auringon laskettua.

Mutta kun tarkastelee muslimeita Turussa, heidän uskontoaan ei näe julkisessa maisemassa ollenkaan. Sen sijaan yksityisen uskonnon puolella vaatetus paljastaa enemmistön musliminaisista muslimeiksi - ei yleensä täyshunnun kanssa vaan hillitymmin keinoin, kuitenkin suomalaisista erottuen. Vieraan kulttuurin keskellä sisäistetytkin tavat nousevat julkisiksi, koska ne näkyvät erilaisina laajan massan keskellä. Tämä voi puolestaan lisätä tunnetta muslimien vaikutuksen lisääntymisestä, vaikka tosiasiassa heidän uskontonsa saattaa kokonaisuudessaan olla piilotetumpaa Suomessa kuin esi-isiensä maassa, esimerkiksi Turkissa.

Lopusta

Elokuun EASR:n konferenssin aiheena oli "ends and beginnings", mikä tuotti olemattomasti vaivaa helluntailaisuuden tutkijalle päättää, mistä pitää oma esitys liittyen omaan tutkimusaiheeseen. Hellureilla loppu on ollut aina käsillä, mielessä, puheissa, ajatuksissa, edessä, tulossa, akuutti, ja niin edelleen. Koko uuden helluntain ajatus lähti aikoinaan siitä, että - profeetta joelia lainaten - "viimeisinä päivinä minä [Jumala] olen vuodattava henkeni". Eli koko helluntailiikehdintä on pohjautunut siihen ideaan, että tätä juttua seuraa sitten loppu. Ainakin tämän syntisen ja saastaisen aikakauden loppu, minkä jälkeen - tai siinä lopussa nimenomaan - Jeesus tulee ja kaikki on kuin kukkaisniityllä.

Suomalainen viimeisten päivien odotus oli suomalaisen maltillista verrattuna amerikkalaisiin helluntailaisiin. Valloissa profetointi oli vallatonta ja niiden tähtäin osui myös koko yhteiskunnan tuomioon, jolloin maailmansota nähtiin Jumalan tuomiona maallisille valtioille. Suomessa hysteria keskittyi yksilöihin, erottaen pyhät ja pahat sekä toivoen näiden pahojenkin tulevan hyvien puolelle. Suomalainen helluntai-eskatologia säilyi kohtuullisen kotimaisena aina 70-luvulle, jolloin hellureiden kustantamon avustamana innostus paisui kuin sadan gramman hiivan ja puolen litran maidon pullataikina. Hal Lindsayn kirjat myivät kymmeniä tuhansia ja niiden maine levisi herätysliikkeen ulkopuolellekin. Elokuvien ja perinteisempien tehosteiden myötä yksi sukupolvi kasvatettiin olemaan aina valmis, koska muuten jäisi rannalle ja pedon kynsiin.

Samaan aikaan sama sukupolvi hellureita kouluttautui suomalaisittainkin esimerkillisesti, ja liike alkoi keskiluokkaistumiskehityksensä. Ne jotka eivät traumatisoineet, usein vain kasvoivat, osin koulutuksen ja tiedon lisääntymisen myötä, katsomaan maailmaa vähemmän radikaalein silmin. Nämä kaksi kehitystä ovat saaneet aikaan sen, että suuri osa nyt keski-ikään ehtineitä hellureita karttavat lopun aikojen yksityiskohtaista käsittelyä. Pieni joukko käsittelee omaa historiaansa pyrkimällä tulkitsemaan uudelleen Ilmestyskirjaa ja muita lopun ajan proosanpätkiä. Mutta tämä joukko on lähinnä pieni harrastajaporukka. Suurempi ryhmä muodostuu niistä, jotka joko vaikenevat asiasta kokonaan tai sivuuttavat sen vähin äänin. Loppu on edelleen heidänkin helluntailaisuudessaan, mutta siitä ei juuri kannata puhua, ettei elämä järky. Tai jos puhutaan, niin ihan vähän vain.

Näiden keskiluokkaisten ja keski-ikäisten hiljaisten helluntailaisten vaikeneminen jää helposti niiden äänten alle, jotka vielä innokkaasti kiistelevät lopun ajoista. Vanhemmat sukupolvet ovat sisäistäneet lopunaikojen tärkeyden omaan uskonnolliseen identiteettiinsä. Nuoret taas ovat nuoria, ja kiinnostuvat herkästi fiktiosta - ja myös lopun ajan mahdollisista skenaarioista. Mutta on huomioitava, että tämä hiljainen keski-ikään saapunut joukko on saavuttamassa tai saavuttanut jo nyt useita johtopaikkoja helluntaiherätyksessä. Sen vuoksi on mielenkiintoista nähdä, minkälainen eskatologia liikkeellä tulevaisuudessa on. Mahdollisesti mainitsemani harrastajien joukko saa äänensä kuuluviin yhä paremmin - onhan tästä kirjojakin jo olemassa. Koska tämä uudelleentulkinta karsii mielikuvituksellisia rönsyjä ja pyrkii perustelemaan kouluttautuneillekin ymmärrettävillä tavoilla omaa näkemystään, on se vahva ehdokas tulevaisuuden suunnannäyttäjäksi helluntaiherätyksessä.

Keskiluokkaisempi helluntailainen ei tarvitse loppua aivan vielä, ainakaan välttämättä.

(Ps. Aiheesta on tarkoitus kehittää parempi ja perustellumpi artikkeli myöhemmin määrittelemättömänä ajankohtana - enklanniksi.)

Konferensseista

Viime kuussa vietin aikaani Tukholmassa, ihan työasioilla. Tänä vuonna EASR:n (European Association for the Study of Religion) konferenssi pidettiin Södertornin Högskolanissa (huomaa oikeahko taivutus). Paikalla oli runsaasti eurooppalaisia uskontotieteilijöitä, sekä ruotsalaisia. Kaikkialle nekin ehtivät. Viime vuonna osallistuin myös EASR:n konferenssiin, sillä kertaa syyskuisen helteisessä Budapestissa. Konferenssit olivat kokemuksina hyvin erilaisia, mutta molemmat antoisia, omilla tavoillaan.

Budapestin konferenssin yhteydessä vietin myös muutaman ylimääräisen päivän, ja piipahdin Wienissä ja Bratislavassa. Näin työmatkaan yhdistyi myös kaupallisempi matkailu, jossa kävin kannattamassa erinäisiä paikallisia yrityksiä. Samalla tuli nähtyä muinaisen Itävalta-Unkarin kaikki kolme suurta hallintokaupunkia yhdellä matkalla. Suosittelen samantyylistä matkaa, jos joku joskus siitä kiinnostuu. Tukholman konferenssista lähdin taas pois päivän etukäteen. Liikaa ruotsalaisia.... tai sitten paljon pienempi matkabudjetti. Ja onhan se Tukholma jo nähty.

Budapest oli ensimmäinen kansainvälinen konferenssi ulkomailla, johon osallistuin ja jossa esittelin myös omaa tutkimustani. Mitään suurta keskusteluvyöryä ei tuo esitys saanut aikaan, mutta jostain se on aloitettava tuokin pr-työ. Sain kuitenkin joitakin kontakteja aikaan eri tutkijoihin. Sen lisäksi tietenkin pääsin tutustumaan eri maissa tehtäviin tutkimuksiin ja tutkijoihin. Näin konferenssi ei ollut hukkaan heitetty tilaisuus, vaan antoisa matka. Suurten konferenssien ongelma on se, että osanottajien tutkimus- ja kiinnostuksen aiheet levittäytyvät niin laajalle, etteivät intressit aina kohtaa - ja siksi keskustelu sessioissa voi jäädä heikoksi. Tukholman konferenssissa kiinnostus, tutkimusintressit sekä kontaktien luomiset keskittyivät juuri samaan tilanteeseen, sessioon jossa oman esitykseni sönkötin enklannilla (kieli oli vielä Suomessa, josta aamulaivalla tulin). Ensimmäisen session jälkeen pystyin rentoutumaan täysin, koska minimivaatimukset konferenssin onnistumiselle olivat täyttyneet.

 Kuva avajaisrituaaleista, sekä suorittajista (yllä) että vastaanottajista (alla).

Omien primaari-intressien lisäksi oli erityisen mielenkiintoista kuunnella ruotsalaisen uskontotieteen ja uskonnon tutkimuksen tilasta. Vaikka lahti välillä on pieni, on etäisyys usein turhan suuri. Toivottavasti tulevaisuudessa voisin tehdä jonkinlaista yhteistyötä paikallisten kollegojen kanssa. Yksi tällainen projekti voisi olla tutkia lahden yli matkustavia ja molemmin puolin 'järveä' sukuloivia ihmisiä - heidän identiteettiään, kansalaisuus-ajatteluaan ja uskontoperinteitään.

Ensi vuonna samainen konferenssi olisi Liverpoolissa. Näillä näkymin se jäisi allekirjoittaneelta väliin. Sen korvikkeeksi pitäisi kaiketi metsästää kotimaisia konferensseja. Tai jotain. On siinä konferensseilussa omat hyvät puolensa - ainakin silloin jos intressit voidaan aktuaalisesti kompensoida relevanteilla tuloksilla.

Harhaoppisista apostoleista

Syyskuun vaihteessa 2012 Suomessa vieraili kiistelty ja hämmästelty helluntailaista uskontoa edustava toimija nimeltä Todd Bentley. Miehen toimet ja puheet herättävät ajoittain kärkeviäkin mielipiteitä. Harhaoppiseksi leimaamiseksi kyseinen henkilö on sitä harrastaville tasoltaan medium miinus, mikä tarkoittaa että perusteluja pitää hieman kaivaa, eikä miehen suusta pääse alituiseen sammakkoja, joihin ortodoksihelluntailaiset (muista kristityistä puhumattakaan) voisivat puuttua. Enkeli-ilmestykset ja väkivaltaparantamiset ovat lähinnä tälläisiä yksittäisten lausahduksien kiinnekohtia, joihin harhaoppisyytökset tarttuvat.

Mutta mikä itse asiassa on harhaoppinen? Harhaoppinen on harhaoppinen vain suhteessa johonkin ortodoksiaan, puhdasoppisuuteen. Ortodoksioita taas on kristinuskossakin useita, jokaisella liikkeellä omansa. harhaoppinen on perinteisessä merkityksessä ollut oman kirkon/liikkeen opista poikkeava henkilö. Muiden uskontojen ja uskontokuntien opit ovat vieraita oppeja. Ja vaikka toista liikettä määriteltäisiin harhaoppiseksi, koska se on eronnut ensimmäisestä, on silti mielenkiintoista miten tämän liikkeen oppia seuraavaa, eli ortodoksista henkilöä, leimataan edelleen harhaoppiseksi. Kyseessä on käsitteellinen ristiriita.

Todd Bentleyn tapauksessa kyseessä on monimutkaisempi asia kuin moni ortodoksihelluntailainen ajattelee. Ensinnäkin ei ole olemassa yhtä yhteistä helluntailaisuutta, eikä perinteisesti edes yhdellä helluntailiikkeellä ole yhtenäistä oppia. On olemassa vain opetuksien kirjo, jonka repertuaari on sosiaalisesti rajattu kussakin sosiaalisessa yhteisössä. Toiseksi, vaikka Bentley harjoittaa helluntailaista uskonnon muotoa, ovat hänen siteensä helluntailiikkeisiin monimutkaisia, ellen sanoisi häilyviä. Muutama vuosi sitten hän oli Lakelandissa seurakunnassa töissä, mutta avioeronsa myötä jäi sieltä pois. Tällä hetkellä hän on kiertävä puhuja, jonka järjestön kirkkokuntasidettä en ole vielä mistään löytänyt - jos sitä on olemassa. Käsittääkseni Bentley toimii ensisijaisesti kansainvälisen apostolien koalition mandaatilla.

Luit oikein: kansainvälisen apostolien koalition mandaatti. Tämä koalitio perustettiin noin kymmenen vuotta sitten, ja siihen kuuluu nykyään muutama sata erinäistä kristillistä johtajaa, joilla ymmärretään olevan jumalallinen voitelu ja armoitus työhönsä, johtamaan tulevaa herätystä - tai jotain. Kuuluisimpiin nimiin tässä koalitiossa kuuluvat esimerkiksi Peter Wagner, John Arnott ja Rick Joyner. Koalitioon ei voi hakea, vaan sen apostolijäsenet tunnistavat ja valtuuttavat kunkin uuden henkilön sisälle sisäpiiriin. Luonnollisesti valtuutetut apostolit maksavat koalitiolle 350-650 USDollarin vuosimaksua vertaistuesta.

Kyseessä on yksi esimerkki nousevasta sitoutumattomasta helluntailaisuudesta ja kristillisyydestä, johon voidaan lukea myös esimerkiksi joukko megaseurakuntia. Apostolit voivat toki kuulua omiin kirkkokuntiinsa, mutta näistä apostoleista löytyy myös omien erillisten seurakuntiensa johtajia - sekä Bentleyn kaltaisia liminaalitilassa olevia. Koalition tavoitteena ei olekaan tietyn kirkkokunnan kasvun edistäminen, vaan yleensä - ja vaatimattomasti - maailman evankeliointi ja kristittyjen johtaminen tulevassa herätyksessä. Vahvana ajatuksena on myös restauraatio, jossa seurakunta ja kristityt palautettaisiin alkuseurakunnalliseen tilaansa kaikkine ihmeineen ja ihmeellisyyksineen. Idea on perihelluntailainen, mutta sen saarnaamisen intensiteetti on noussut näillä henkilöillä uudelle tasolle. Restauraation ajatus menee tosin näillä apostoleilla pidemmälle kuin traditionaalinen helluntailainen käsitys, heidän odottavan että kristityt ottavat hallintavallan koko luomakunnasta, samalla tavalla kuin he ymmärtävät Adamilla olleen paratiisissa (yhdistettynä apostolien tekojen ihmeisiin).

Apostolien toimintaperiaatteisiin kuuluvat suunnilleen kaikki mahdolliset karismaattiset henkilahjat kuten profetointi, parantaminen, riivaajien ulosajaminen, tiedon sanat ja niin edelleen. Apostolit käyvät myös ahkerasti naulaamassa kiiloja eri alueiden kristillistämiseksi, sitomassa henkivaltoja ja ajamassa köyhyyden ja muiden alojen demoneja pois alueilta sekä ihmisistä. Meditaatio ja sitä seuraavat profetiat ovat yleisiä - myös ennustukset kustakin herätyksestä, kuinka ne tulevat kestämään Jeesuksen toiseen tulemiseen asti. Harva silti enää muistaa muutaman vuoden päästä kun herätys hiipuu, että tämänhän piti kestää hamaan loppuun asti. Suomessa 'harhaoppisen apostoli Bentleyn' vastaanotto oli ainakin Youtubeen ladatusta videosta päätellen innokas niiden keskuudessa jotka paikalla olivat. Hurmosta riitti, ja mikäs siinä riittäessä, kun tuleva herätys on taattu ja julistettu.

Niin, harhaoppisuudesta, siitä en ole oikeastaan kiinnostunut. Toisen harhaoppinen on toisen puhdasoppinen.  Sen sijaan mielenkiintoista on tämä apostolinen toiminta-ajatus ja apostolien koalitio. Siinä riittäisi tutkittavaa ja ihmeteltävää tuleville vuosille. Vaikka kyseisistä apostoleista on valtaosa amerikkalaisia (175 USA:sta), löytyy lähin Oslosta, Norjasta: Jan-Aage Torp. Apostolien koalitio on myös esimerkki siitä, ettei kaikki uusi uskonnoissa ole tapahtunut ja tutkittu jo ennen 80-lukua. Vaikka esimerkiksi restauraation ajatus on vanha, ovat apostolit ja heidän koalitionsa aivan oma juttunsa. Apostolisuutta alettiin julistamaan 80-luvulla, mutta nykyisen kaltaiseksi koalitioksi se kehittyi vasta vuosituhannen vaihteessa.

Kunpa joskus pääsisi tutkimaan näitä 'harhaoppisia apostoleja', se voisi olla hauskaa. Mutta tehdään nyt ensin tämä väitöskirja loppuun.

Hull... anteeksi, kunnianhimosta

Kirjoitusprosessi etenee, ja väitöskirjan kokonaisuus alkaa hahmottumaan. Materiaalia, teorioita, ideoita sekä aineksia on runsaasti, mutta silti edelleen kunnianhimoisia älynväläyksiä nousee esille. Viimeisin tämänlainen hulluus löytyi ajatuksesta päätellä kohdeyhteisön, Turun helluntaiseurakunnan, perustajajäsenten ammattiasema - siis vuonna 1921. Mutta koska ketään tämän tilanteen tuntijaa ei ole elossa, eikä seurakunnalla ollut mitään intressiä pitää yksilökohtaista rekisteriä, täytyy tieto kaivaa jostain muualta. Mutta mistä? Vaikka lähtökohtana on vain lista nimiä, ei hätää, innokas tutkija löytää keinot. Ei välttämättä helppoja keinoja, mutta kuka niitä kaipaisi, haasteita täytyy ihmisellä olla - vain tuskan ja ahdistuksen kautta tuntee elävänsä, vai miten se meni. Maakunta-arkistosta löytyy Turun kaupungista ja kaupunkilaisista monenlaista tietoa. Esimerkiksi sieltä löytyvät verotiedot menneiltä vuosilta, myös vuodelta 1921. Tuolloin Turussa asui vain noin 62 tuhatta asukasta, kun Maaria luetaan mukaan, eivätkä näistä kaikki olleet verovelvollisia. Mutta onneksi tehtävä ei ole ihan näin helppo - tiedot ovat nimittäin kaupunginosa- ja talokohtaisesti, ei suinkaan aakkosjärjestyksessä, missään vaiheessa. Ensimmäisellä yrittämällä löysinkin jo neljä nimeä, joista yksi oli 'predikant' eli saarnaaja - kolmessa tunnissa. Seuraavalla kerralla pitäisi varata pidempi jakso, kunhan ehtii. Saa nähdä, tuleeko projektista mitään ja onko sen paljastama informaatio käyttökelpoinen, mutta ainakin se antaa yhden mahdollisuuden tuntea olevansa ahkera - ja ehkä vähän hullukin.

Runsaudenpulasta

Kirjoitusvaiheen ollessa tiiviimmillään yksi jo aiemmin tiedostettu haaste pyrkii jälleen esille. Aineistoa, materiaalia, aiheita ja muita on runsaasti, mutta tilaa vain rajallisesti. Tarkoituksena on kirjoittaa eri aiheista muitakin kirjoja sekä artikkeleita, joten siltä kannalta asiassa ei ole ongelmaa - aineistot ja aiheet tulevat kyllä käytetyksi. Mutta se mikä on tämän hetkinen haaste, on se, ettei näitä kirjoituksia ole vielä olemassa, jolloin tämän väitöskirjan alaviitteissä joudun selittämään paljon sellaista, mihin voisin myöhemmin viitata vain niillä tulevilla kirjoituksilla. Koska helluntailaista uskonnollisuutta ei ole uskontotieteen metodein tutkittu kuin pinnallisesti, omat työni ovat monessa asiassa ensimmäiset yritykset hahmottaa joitakin uskonnon osa-alueita. Hätä ei silti ole suuri - eniten vaivaa se tuottaa omalle päälle, kun joudun jättämään monet kiinnostavat aiheet tässä kirjassa nopeiden yleiskatsausten tasolle. Yksinkertaiset yleistykset eivät ole ne mieluisin tapa tehdä tieteellistä tekstiä.

Viimeisen vuoden tuskasta

Tarkoitukseni on väitellä tutkimuksestani ensi vuonna, eli 2013. Väitöskirja on suunnilleen alkuperäisessä aikataulussa, jossa ajoitin valmistumisen keväälle 2013. Sillä, valmistunko keväällä tai syksyllä, ei ole maailman suurinta merkitystä. Kunhan nyt valmistun ja pääsen miettimään seuraavia työttömyys.... anteeksi työjaksojani.

Todennäköisesti valmistumisjuhlani ovat Roomassa syyskuun lopulla, mutta tämän päätöksen aika ei ole vielä. Ensin pitäisi saada väitöskirjan ensimmäinen versio, käsikirjojitus, valmiiksi tämän kuun aikana. Kiireinen kesä on tiedossa, mutta eiköhän siitä jonkun näköinen paketti saada kursittua kasaan. Sen jälkeen koittaa kiireinen syksy, kun käsikirjoituksen pohjalta lähdetään väitöskirjaa muuttamaan lopulliseen asuun. Riippuen siitä kuinka paljon muutoksia ja paikkailua käsikirjoituksen pohjalta ohjaajat vaativat, esitarkastukseen siirrytään joko ihan loppuvuonna tai sitten keväämmällä. Tärkeintä on saada kerrankin julkaisukelpoista tekstiä.
Kun väitöskirja on saatu esitarkastukseen, koittaa kiire artikkeleiden kirjoittamiselle. Niitä pitäisi saada jo sitä ennen, mutta varsinkin esitarkastuksen aikana mahdollisimman montakirjoitettua, suomeksi ja enklanniksi. Pakko sitä on itseään jollakin myydä, ja kun ei ulkonäöllä niin sitten kirjoituksilla. Ehkä tästä vielä ura syntyy - kunnes joku toisin näyttää.
Mutta yhteen summattuna, kiireinen vuosi on edessä, ja jo meneillään. Sosiaaliselle elämälle voi sen jälkeen olla hieman enemmän aikaa, toivottavasti. Mutta ainakin voisi sen jälkeen sanoa onnellisena: olen tohtori, mutta en sellainen joka auttaa ihmisiä.

Kirjoitusrumbasta

Rumbaa tai sambaa, väitöskirjan kirjoittamisessa on täysi tanssi käynnissä. Toiveissa on, että heinäkuun loppuun mennessä saisin ensimmäisen version valmiiksi ja ohjaajille luettavaksi. Siitä olisi sitten hyvä jatkaa syksyllä tekstin kiertämistä lopulliseen muotoon. Vauhti on kova ja ajatukset sen seitsemässätoista asiassa samaan aikaan. Mutta näin se homma etenee, ja tällä kertaa se myös etenee eikä pyöri paikallansa. Olen luottavainen siihen, että tästä vielä hyvä saadaan aikaan. Ensi vuodeksi olisi tarkoitus tähdätä väittely, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Onko se keväällä vai syksyllä, sen tiedän paremmin syksyllä.

Ensi kuussa kun ensimmäinen versio on valmiina, voi ohessa keskittyä myös muihin projekteihin. Yksi projekti on Euroopan uskontotieteilijöiden konferenssi Tukholmassa. Viime vuonna vastaava oli Budapestissa. Konferenssin aihe on "Ends and Beginnings", mihin oma tutkimus helluntailaisuudesta sopii hyvin; materiaalia löytyy yllin kyllin.

Alkuvuodesta toivoin kykeneväni kirjoittamaan plokia ahkerammin, mutta kuinkas kävikään. Ehkä tästä lähtien taas enemmän.