Haastatteluista

Kunnon humanisti elää haastatteluista. Ilman niitä ei ole kunnon tutkimusta eikä konkreettisia tuloksia. Pelkillä kyselyillä ja tilastoilla hän ei kykene tyydyttämään pohjatonta tiedonjanoansa, minkä tähtäimessä on täydellinen (siis utopistinen) ymmärrys kohteensa mielestä ja ajatuksista. Luonnollisesti tämä on silkkaa kärjistystä ja liioittelua, mutta jotain totuutta tässäkin lienee.

Oma tutkimukseni pitää sisällään myös haastatteluja, ja mitä pidemmälle suunnittelu (ennen ensi syksyn aineistonkeruun aloitusta) etenee, sitä tärkeämpään osaan ne ovat nousemassa. Ihmisten kokemukset ovat olennainen osa luokkatietoisuutta ja rajallisuuksien tiedostamista. Kokemusten lisäksi mielipiteet ja ihanteet vaihtelevat opitun ja ympäristön vaikutusten mukaan. Tietyt perinteet suosivat enemmän yritteliäisyyttä, kun toiset tyytyvät selviytymiseen. Mitä kaikkea haastattelut tuovat esiin, siitä silloin enemmän.

Maisteritutkintoa tehdessä tein kolme projektia, joihin sisältyi haastatteluja. Suurin niistä oli tietenkin Gradu, jonka haastatteluja litteroin (kirjoitin merkkijonoiksi) useita päiviä. Parasta haastatteluissa on ehdottomasti ensimmäiset haastattelut ja niiden intoa sekä tiedonjanoa täynnä oleva ilmapiiri. Mitä pidemmälle haastattelupäivä etenee, sitä mekaanisemmaksi haastattelut tahtovat kääntyä. Mutta vähiten mielekästä haastatteluissa on kuitenkin litterointi. Mitä tarkempi litterointitapa, sitä vähemmän siitä iloa irtoaa. Mitä tästä opimme? Täytyy tehdä vain tarvittava määrä haastatteluja ja tehdä tutkimus, joka ei vaadi tarkkaa litterointia. Vai mitä kielitieteilijät?

Mielenkiinnolla odotan haastattelujen alkua, mutta sitä ennen täytyy keksiä jotain aiheita, minkä pohjalta haastattelua eteenpäin viedään. Turha tieto on turhaa, vaikka puhetulvaa ei pidäkään tyystin katkaista. Siinäpä sitä miettimistä ensi kevääksi. Vielä runko on kovin ohut.

Todistamista ja tulkintaa

Kieli on haaste. Kieli on mahdollisuus. Kieli voi luoda ja rajoittaa, sillä voi todistella ja kumota sekä nolata niin itsensä kuin toisensa. Kieli ei tietenkään ole mitään ilman aivoja, joissa kieltä käsitellään ja tulkitaan sekä jalostetaan eteenpäin. Ihminen käyttää kieltä joskus hyvinkin itsepäisesti. Eikä tällöin aina ole kyse siitä, onko henkilö oppinut vai muuten vain sitoutunut mielipiteisiinsä. Oman kielen oikeassa olemisen harha on lumoavaa. Hieno perustelu, jonka ymmärtää kumoavan kaikki vastaväitteet, voi olla kuitenkin sama perustelu, jota vastapuoli käyttää osoittaakseen oman kantansa pätevyyden.

Tällä viikolla yksi professori iloitsi ja riemuitsi, kuinka dna-ketjujen samankaltaisuus ihmisillä ja monilla eläimillä todistaa mahtavasti siitä, että nämä ovat sukua, ja samalla kumoaa kaikki vastaväitteet, etenkin ns. älykkään suunnittelun agendan. En voinut kuitenkaan olla toteamatta, että saman väitteen voisi asettaa kreationistin suuhun, ja "ping", katso: kreationisti iloitsee, kuinka samankaltainen dna-ketju todistaa, miten yliluonnollinen olio on käyttänyt samanlaisia rakennusaineita kaikkien elävien olentojen luomiseen, mutta silti tehnyt ihmisestä erilaisen. Niin vähän, mutta silti niin paljon. Molemmat iloitsevat, toistensa ohi, mutta ilo se on ilo yksipuolinenkin.

Yksi kielen haasteista on myös se, että osapuolet puhuvat helposti toistensa ohi. Kun samoille sanoille on molemmilla omat tulkintansa sekä mielipiteillä kuurot korvansa, ei auta, vaikka kuinka huutaisi. Toisen argumentointi ei avaudu, koska sille ei ole aakkosia omassa symboliuniversumissa.

Näiden keskellä pitäisi ihmisen vakuuttaa pätevyyttään milloin missäkin. Tosiasiaksi jää, ettei pätevyyttään voi vakuuttaa kaikille, vain tietylle piirille, joka tulkitsee sanoja suunnilleen samansuuntaisesti kuin puhuja. Ja tällöinkin sanojen tueksi vaaditaan esimerkkejä ja selitystä, jotta varmistetaan samantyylinen tulkinta.

Pessimistinen elämänasenne? Mitä muuta uutta?

Muistoja menneisyydestä

Teloin sunnuntaina oikean käden etusormeni Luigin rautoihin. Asiaan perehtymättömille kerrottakoon, että Luigi on Trattoria Romanan sisäänheittäjä, kovalevystä valmistettu minikokki-figuuri. Tänään vihdoin uskalsin avata siteet ja laastarit sormesta, paljastaakseni tuhon laajuuden. Toki olin antanut asianmukaiset ensiavut sormelle jo samantien onnettomuuden tapahduttua. Jälki toi mieleeni "nuoruuteni" päivät kahdeksan ja puoli vuotta sitten.

Trattorian ollessa vain kaksi kuukautta vanha hain töitä. Heidän epäonnekseen he laittoivat ilmoituksen myös työvoimatoimistoon, minkä satuin lukemaan. Kohta olinkin tyytyväisenä palkkatyöläisenä tiskaamassa Trattoria Romanan asiakkaiden likaamia lautasia sekä muita tiskejä. Työ oli työtä, mutta pidemmän päälle huomasin tutustuvani mielenkiintoisiin ja mukaviin ihmisiin.

Muutaman viikon työrupeaman jälkeen toinen tiskari päätti luopua vaativasta työstään. Vain muutaman päivä sen jälkeen suoritin liikkeen, jonka jäljet ovat vieläkin nähtävänä. En ennen tuota tiennyt, että taikinalasta voi olla tappava ase. Nyt tiedän paremmin. Kiireessä tiskatessani illan päätteeksi, satuin lipsauttamaan taikinalastan terää hieman syvemmällä sormessani. Verenvuoto oli sen verran runsas, että hetken harkitsemisen jälkeen lähdimme käymään Tyksissä. Parasta siinä reissussa olivat tietenkin ne lukuisat sairaanhoitajaharjoittelijat, jotka kävivät kyselemässä, miten voin. Minähän tietenkin voin hyvin heikosti... Mutta pidemmän päälle pysyvämmäksi muistoksi jäi haavan arpi useammasta tikistä sormessani.

Kun tänään avasin sormenani peittävät laastarit, huomasin, kuinka lähellä uusi Tyks-reissu oikeastaan oli. Haavalla on mittaa lähes kaksi senttiä ja syvyyttäkin muistan olleen ihan riittävästi. Puhumattakaan siitä, että haava sijaitsee täsmälleen sormen päässä, missä sijaitsee myös eniten hermopisteitä jne. Tällä kerralla päätin kuitenkin puristaa sormea ja työskennellä pääosin yhdellä kädellä koko sunnuntain. Olinhan luvannut auttaa Trattorian omistajaa näin joulukiireiden alla, eikä ystäviä niin vain jätetä pulaan. Onneksi oli hieman hiljaisempi sunnuntai. Mutta kyllä välillä tuntui, että turhan moni asia menee pieleen.

Sen tosin menetin, etteivät sairaanhoitaja-harjoittelijattaret tällä kertaa parveilleet vuoteeni ympärillä. Huoh. Ehkä vielä joskus...

Kerjuu jatkuu

Ei auta itku, kerjättävä on. Toinen vaihtoehto on tehdä työtä. Tai oikeastaan se ei ole vaihtoehto, vaan välttämättömyys niin kauana, kunnes kerjääminen tuottaa tulosta. Pekka ja Pätkä lauloivat aikoinaan jossain elokuvassa: "liian vähän rahaa, kaikki sanoo, ahaa, anna ei lainaa ees kroisoskaan, huutaa pois pois vuan..." Ihan näin synkkää ei elämä ole, ehkä hetkittäin, mutta ei kokonaan kuitenkaan. Täytyy vain improvisoida ja karsia. Kattavampi tutkimus olisi vaatinut enemmän rahaa, nyt täytyy tehdä lyhyemmin, koska aineistonkeruu täytyy alkaa syksyllä joka tapauksessa. Seuraavat haut ovat vasta seuraavalle vuodelle (siihen kolmanteen hakemukseen en paljon luota, kun myöhästyin vähän). Täytyy kinuta myös yliopistolta matka-avustuksia ynnä muita rahoja, eiköhän tämä tästä.

Katsotaan, sanoi tutkija.

Konsultoinnista

Tänään olen miettinyt, josko isona menisin johonkin konsulttifirmaan töihin, arvioimaan ja neuvomaan tyhmempiäni. Olenhan ensiluokkainen vikojen havaitsija, mitä tulee toisten ihmisten tekemisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Omista viis, kunhan naapurin virheet huomaa ja löytää näsäviisaita valmis-pakettiratkaisuja asiaan kuin asiaan. Eikös se ole sitä konsultin työtä?

No ehkä en varsinaisesti täysiaikaiseksi arviointitutkijaksi aio heittäytyä, mutta miksei sitä konsultoinnista voisi jotain uraa kehittääkin. Mahdollisten tulevaisuuksien kirjo sen kuin kasvaa. Pitäisi vain joskus jotakin tehdä myös. Ehkä sitten isona.

Jk. Kirjoitan tätä yhdeksällä sormella, kun päätin eilen tuhota hermopisteitä oikean käden etusormen päästä. Fiksua. No tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyseessä keskisormi, mitkä useimmin ovat sabotoinnin kohteena.

Juhlavuosi

Tämä vuosi on juhlavuosi. En tarkoita omia juhliani, enkä kansainvälisiä (kuten Berliinin muurin murtumisen 20v.-juhla). Myöskään en tarkoita talvisodan alun 70-vuotisjuhlaa, tai Ruotsin-Venäjän sodan päättymisen 200-vuotisjuhlaa. Juhlavuosi jota tarkoitan, viittaa vuoteen 1889, milloin lainsäätäjät hyväksyivät merkittävän lain: eriuskolaislain.

Tänä vuonna tulee täyteen 120 vuotta erään kokoontumisvapauden peruskiveä suomalaisessa yhteiskunnasa. Ennen vuotta 1889 oli yli sadan vuoden ajan ollut kiellettyä kokoontua uskonnollisissa ja aatteellisissa tilaisuuksissa, jotka eivät olleet Kirkon ja pappien hyväksymiä ja toimittamia. Lakia ei aina valvottu niin tarkasti, mutta tarpeen tullen se voitiin nostaa esiin ja vetää ihmisiä oikeuteen tämän pykälän, "konventikkeliplakaatin", perusteella.

Tuota ennen Suomeen oli rantautunut kaksi perinteistä protestanttista liikettä: metodismi ja baptismi. Kumpikaan ei toiminut lainmukaisesti, mutta enemmän näistä saivat vastustusta kokea baptistit. Pelkkä oikeuteen vieminen ei suomalaisille avarakatseisille ihmisille riittänyt, vaan perinteen mukaan turvauduttiin myös väkivaltaan, kun mokomat toivat omia mielipiteitään tänne, meidän nurkille. Ei meidän takapihallemme!

Eroja baptistien ja metodistien kohtelun välillä selittävät ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin metodistit olivat ensisijaisesti suomenruotsalaisia ja monet niin sanottua parempaa väkeä. Toiseksi, ja vielä merkittävämmin, metodistit hyväksyivät monet luterilaiset opit ja tavat, kuten lapsikasteen vanhempien valintana. Baptistien pitäytyminen kasteessa vain niille, jotka sitä kykenivät itse pyytämään, nosti suuren porun useissa kylissä.

Syyt poruun olivat - vaikka sitä voi olla nykyään vaikea ymmärtää - usein luonnolliset ja helposti selitettävissä. Ilman kastetta lapsi oli perinteisesti pelastuksen ulkopuolella ja altis joutumiselle tuliseen pätsiin. Jos sattuisi kuolemaan, siis. Myös - ja vielä enemmän - tunteisiin vaikutti pitkä perinne ja yhtenäiskulttuuri, mitä ei oltu totuttu kyseenalaistamaan. Vieras pelottaa aina, harmi vain että reaktio pelkoon on usein väkivaltainen. Vieraus synnytti vielä enemmän juoruja ja päättömiä legendoja, mitkä vaikuttivat uuden liikkeen menestysmahdollisuuksiin.

Vihdoin vuonna 1889 tapahtui ensimmäinen askel kohti uskonnonvapautta. Sen jälkeen ei suomalaisilla ollut enää lain suomaa oikeutta syrjiä vieraita. Suora toiminta vähenikin siitä lähtien. Sen sijaan täytyi vihamielisyys kohdistaa sisältäpäin nousevia virtauksia kohtaan. Luterilaisesta kirkosta ei edelleen ollut mahdollista erota, ainoastaan ulkopuolisilla oli oikeus säilyttää uskonsa (kuten heidän jälkeläisillään). Kyllä suomalainen keksii uusia katkeruuden ja vihan kohteita, ei tarvitse pelätä.

Sen ajan uudet uskonnot rantautuivat ja muodostuivat täysin erilaisissa olosuhteissa, kuin nykyajan muoti-ilmiöt. Ei sinänsä, kyllä vieraita ja ulkomaalaisia edelleen voidaan karsastaa. Nyt sitä ei vain saa virallisesti näyttää. Mädännetään sen sijaan oma, lähtien kielestä. Kotimaiset kirosanat yleistyvät ja arkipäiväistyvät, mutta esimerkiksi neekeri-sana on totaalisen paheksuttu. Mihin tämä maailma on menossa? Sinne minne mekin, mehän sen maailman muodostamme. Ikävä vain, ettei sitä voi tehdä yksi ihminen. Täydellisyyttä ei näin ollen voida saavuttaa.

Ensimmäinen huti

Rasittavan jännityksen alla elää hän. Apurahapäätösten odottelu on pitkällistä, eikä hakemuksen jälkeen enää voi mitään tehdä, kuin odottaa. Tällä viikolla päätettiin yhden säätiön rahoista, ensi viikolla on seuraava kohde vuorossa ja kolmas odottaa vielä. Elämme jännittäviä aikoja.

Kordelinin säätiöltä ei tullut rahaa. Toisaalta pettymys tietenkin, mutta kun katselee, mitä muita kulttuurien tutkimuksen apurahoja myönnettiin, niin ei nyt huonoja projekteja nekään ole. Kaikkiaan neljä sai kulttuurien tutkimuksen alalta apurahaa Kordelinilta ja kaikki olivat hyvin perusteltuja valintoja. Ei ainakaan tarvitse valittaa, että minä olen parempi kuin sinä.

Ensi viikolla päättää rahoista Kirkon tutkimuskeskus. Sen lisäksi laitoin hakemuksen vielä Kulttuurirahastolle, miltä tosin päätös tulee vasta helmikuussa. Eli ensi viikosta on jo paljon kiinni, tarvitseeko vuosi aloittaa opintotuella vai jollakin oikealla rahalla. Sitä odotellessa.

Pääsiäisnoidista ja Joulupukista

Suomalaisnainen päätti Italiassa ottaa asiakseen krusifiksien poistamisen kouluista. Lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta löytyi myötätuntoa naisen agendalle: krusifiksit loukkaavat ihmisten uskonnonvapautta.

Kyllästyneenä tällaisiin valituksiin kirjoitan pari sanaa tähän. En tietenkään tunne täyttä todellisuutta italialaisissa kouluissa, mutta epäilen vahvasti, että krusifiksit julistaisivat seiniltä vakaumuksellista sanomaa pikkulapsille. Objektiivisesti katsottuna se viittaa historialliseen tapahtumaan, jossa mies kuoli, ei muuta. Tulkinnat ja selitykset tulevat muualta. Luonnollisempi reaktio olisi puuttua opetuksiin (jos niissä puolueellisuutta löytyy), ei krusifikseihin, jotka maassa muistuttavat yhdeksän kymmenestä kuuluvan kirkkoon.

Krusifiksi loukkaa vähemmistöjä, sanotaan. Kumma että muslimit eivät ole asiasta valittaneet, hehän ovat yksi vähemmistö. Ateistit näyttävät jaksavan valittaa, heitä se painaa kovasti. Ainakin tätä suomalaista naista. Yksi muslimi Italiassa pyysi päiväkodin krusifiksin vierelle myös koraanin lausetta. Ei siis krusifiksin poistoa, se olisi saanut hänenkin puolestaan jäädä seinälle.

Jos loukkaavia symboleja aletaan repiä valtioiden rahoittamista julkisista tiloista ja tilaisuuksista, mihin vedetään raja? Poistetaanko myös pääsiäisnoidat ja joulupukki? Monet uskonnolliset ihmiset loukkaantuvat näistä hahmoista ja niiden esittämisestä uskonnollisten pyhien yhteydessä. Mutta nehän ovat satuolentoja, vastaa ateisti. Ateistin mielestä jumalatkin ovat satuolentoja, eli tämä perustelu ei toimi. Ateisti vastaa, ettei niihin oikeasti uskota. Monet pikkulapset kyllä uskovat joulupukkiin ja pelkäävät noitia. Ei sekään siis toimi.

Provosointia? Sitäkin. Olen vain niin perin kyllästynyt valittajiin. Tässä tapauksessa tähän ateistiin. Jos ateisti ei usko, miksi nostaa niin suuri meteli asiasta kuin asiasta? En kyynisenä edes jaksa uskoa, että hän ajattelisi muiden parasta. Kun omaan silmään sattuu omat käsittelemättömät asiat, niin täytyy valittaa. Pääsisi sinuiksi itsensä kanssa ja varmaksi kutsumuksestaan, ateismistaan, niin ei tarvitsisi nipottaa. Itsehän hän lapsensa kasvattaa kotonaan. Koulu antaa tietoa, mutta kyllä kodin perinne vaikuttaa myös vahvana jokaisen lapsen valinnoissa.

Miksi maailmassa on niin paljon valitusta? Kaiken valituksen tähden minäkin sorrun valittamiseen. Onneksi voin pettää itseäni sanomalla, että valitan vain toisten valittamisen tähden.

Vali vali.

Lepopäivästä

"Muista pyhittää lepopäiväsi." Näin puhuu iso kirja. Lepopäivä on hyödyllinen, tämän huomasin viime viikolla ja etenkin tänä aamuna. Ilman lepoa ihminen ei jotenkin toimi, ainakaan vanhemmaksi tullessaan. Nuorena sitä jaksoi, eikä edes tiennyt mitä väsymys on. Sitä saattoi kyllä sammua, mutta väsymystä ei tunnettu, se jäi abstraktiksi unentarpeeksi. Tunteeksi ja fyysiseksi kuormaksi se ei yltänyt. Viikonlopun jälkeen tunsin olevani sekä vanha että väsynyt. Tarkoitukseni oli herätä aikaisin ja alkaa kirjoittaminen heti aamusta. Toisin kävi; huomasin aamulla olevani väsynyt. Kaiken kiireen lisäksi siihen johti se seikka, etten ehtinyt pitää viime viikolla ainuttakaan lepopäivää.

Tästä johtuen tänään aloinkin miettimään, miksi Raamatussa puhutaan vain lepopäivän pyhittämisestä, ei pitämisestä. Jollekin se voi tietenkin tarkoittaa samaa asiaa, mutta miksi sitten käyttää nimenomaan pyhittämiseen tarkoitettua sanaa. Joku voi selittää sen tarkoittavan myös erottamista yleensä, mutta silti tämä ei tänään minulle riittänyt vastaukseksi. Jonkun pitäisi oikeasti käskeä pitämään lepopäivä. Laki sitä jo vaatii, mistä saisi itselle myös sellaisen järjen, että pitäisi joka viikko yhden päivän lepoa?

Kyllä minä mielelläni pyhitän lepopäiväni, silloin kun sellainen eteen sattuu. Viimeiset pari viikkoa vain ovat olleet sen kaltaisia, ettei lepoa juuri ole suotu. Yhdenkin lähes-lepopäivän uhrasin onnitellakseni siskonpoikaa ja vierailemalla Maskussa. Ehkä ensi viikolla voisi pitää oikean lepopäivän. Se olisi mukavaa vaihtelua. Toivottavasti myös apurahapäätökset alkaisivat aktualisoitua. Toivossa on hyvä elää. Toivottavasti toivo ei jää täyttymistä vaille.