Tämä vuosi on juhlavuosi. En tarkoita omia juhliani, enkä kansainvälisiä (kuten Berliinin muurin murtumisen 20v.-juhla). Myöskään en tarkoita talvisodan alun 70-vuotisjuhlaa, tai Ruotsin-Venäjän sodan päättymisen 200-vuotisjuhlaa. Juhlavuosi jota tarkoitan, viittaa vuoteen 1889, milloin lainsäätäjät hyväksyivät merkittävän lain: eriuskolaislain.
Tänä vuonna tulee täyteen 120 vuotta erään kokoontumisvapauden peruskiveä suomalaisessa yhteiskunnasa. Ennen vuotta 1889 oli yli sadan vuoden ajan ollut kiellettyä kokoontua uskonnollisissa ja aatteellisissa tilaisuuksissa, jotka eivät olleet Kirkon ja pappien hyväksymiä ja toimittamia. Lakia ei aina valvottu niin tarkasti, mutta tarpeen tullen se voitiin nostaa esiin ja vetää ihmisiä oikeuteen tämän pykälän, "konventikkeliplakaatin", perusteella.
Tuota ennen Suomeen oli rantautunut kaksi perinteistä protestanttista liikettä: metodismi ja baptismi. Kumpikaan ei toiminut lainmukaisesti, mutta enemmän näistä saivat vastustusta kokea baptistit. Pelkkä oikeuteen vieminen ei suomalaisille avarakatseisille ihmisille riittänyt, vaan perinteen mukaan turvauduttiin myös väkivaltaan, kun mokomat toivat omia mielipiteitään tänne, meidän nurkille. Ei meidän takapihallemme!
Eroja baptistien ja metodistien kohtelun välillä selittävät ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin metodistit olivat ensisijaisesti suomenruotsalaisia ja monet niin sanottua parempaa väkeä. Toiseksi, ja vielä merkittävämmin, metodistit hyväksyivät monet luterilaiset opit ja tavat, kuten lapsikasteen vanhempien valintana. Baptistien pitäytyminen kasteessa vain niille, jotka sitä kykenivät itse pyytämään, nosti suuren porun useissa kylissä.
Syyt poruun olivat - vaikka sitä voi olla nykyään vaikea ymmärtää - usein luonnolliset ja helposti selitettävissä. Ilman kastetta lapsi oli perinteisesti pelastuksen ulkopuolella ja altis joutumiselle tuliseen pätsiin. Jos sattuisi kuolemaan, siis. Myös - ja vielä enemmän - tunteisiin vaikutti pitkä perinne ja yhtenäiskulttuuri, mitä ei oltu totuttu kyseenalaistamaan. Vieras pelottaa aina, harmi vain että reaktio pelkoon on usein väkivaltainen. Vieraus synnytti vielä enemmän juoruja ja päättömiä legendoja, mitkä vaikuttivat uuden liikkeen menestysmahdollisuuksiin.
Vihdoin vuonna 1889 tapahtui ensimmäinen askel kohti uskonnonvapautta. Sen jälkeen ei suomalaisilla ollut enää lain suomaa oikeutta syrjiä vieraita. Suora toiminta vähenikin siitä lähtien. Sen sijaan täytyi vihamielisyys kohdistaa sisältäpäin nousevia virtauksia kohtaan. Luterilaisesta kirkosta ei edelleen ollut mahdollista erota, ainoastaan ulkopuolisilla oli oikeus säilyttää uskonsa (kuten heidän jälkeläisillään). Kyllä suomalainen keksii uusia katkeruuden ja vihan kohteita, ei tarvitse pelätä.
Sen ajan uudet uskonnot rantautuivat ja muodostuivat täysin erilaisissa olosuhteissa, kuin nykyajan muoti-ilmiöt. Ei sinänsä, kyllä vieraita ja ulkomaalaisia edelleen voidaan karsastaa. Nyt sitä ei vain saa virallisesti näyttää. Mädännetään sen sijaan oma, lähtien kielestä. Kotimaiset kirosanat yleistyvät ja arkipäiväistyvät, mutta esimerkiksi neekeri-sana on totaalisen paheksuttu. Mihin tämä maailma on menossa? Sinne minne mekin, mehän sen maailman muodostamme. Ikävä vain, ettei sitä voi tehdä yksi ihminen. Täydellisyyttä ei näin ollen voida saavuttaa.
Tänä vuonna tulee täyteen 120 vuotta erään kokoontumisvapauden peruskiveä suomalaisessa yhteiskunnasa. Ennen vuotta 1889 oli yli sadan vuoden ajan ollut kiellettyä kokoontua uskonnollisissa ja aatteellisissa tilaisuuksissa, jotka eivät olleet Kirkon ja pappien hyväksymiä ja toimittamia. Lakia ei aina valvottu niin tarkasti, mutta tarpeen tullen se voitiin nostaa esiin ja vetää ihmisiä oikeuteen tämän pykälän, "konventikkeliplakaatin", perusteella.
Tuota ennen Suomeen oli rantautunut kaksi perinteistä protestanttista liikettä: metodismi ja baptismi. Kumpikaan ei toiminut lainmukaisesti, mutta enemmän näistä saivat vastustusta kokea baptistit. Pelkkä oikeuteen vieminen ei suomalaisille avarakatseisille ihmisille riittänyt, vaan perinteen mukaan turvauduttiin myös väkivaltaan, kun mokomat toivat omia mielipiteitään tänne, meidän nurkille. Ei meidän takapihallemme!
Eroja baptistien ja metodistien kohtelun välillä selittävät ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin metodistit olivat ensisijaisesti suomenruotsalaisia ja monet niin sanottua parempaa väkeä. Toiseksi, ja vielä merkittävämmin, metodistit hyväksyivät monet luterilaiset opit ja tavat, kuten lapsikasteen vanhempien valintana. Baptistien pitäytyminen kasteessa vain niille, jotka sitä kykenivät itse pyytämään, nosti suuren porun useissa kylissä.
Syyt poruun olivat - vaikka sitä voi olla nykyään vaikea ymmärtää - usein luonnolliset ja helposti selitettävissä. Ilman kastetta lapsi oli perinteisesti pelastuksen ulkopuolella ja altis joutumiselle tuliseen pätsiin. Jos sattuisi kuolemaan, siis. Myös - ja vielä enemmän - tunteisiin vaikutti pitkä perinne ja yhtenäiskulttuuri, mitä ei oltu totuttu kyseenalaistamaan. Vieras pelottaa aina, harmi vain että reaktio pelkoon on usein väkivaltainen. Vieraus synnytti vielä enemmän juoruja ja päättömiä legendoja, mitkä vaikuttivat uuden liikkeen menestysmahdollisuuksiin.
Vihdoin vuonna 1889 tapahtui ensimmäinen askel kohti uskonnonvapautta. Sen jälkeen ei suomalaisilla ollut enää lain suomaa oikeutta syrjiä vieraita. Suora toiminta vähenikin siitä lähtien. Sen sijaan täytyi vihamielisyys kohdistaa sisältäpäin nousevia virtauksia kohtaan. Luterilaisesta kirkosta ei edelleen ollut mahdollista erota, ainoastaan ulkopuolisilla oli oikeus säilyttää uskonsa (kuten heidän jälkeläisillään). Kyllä suomalainen keksii uusia katkeruuden ja vihan kohteita, ei tarvitse pelätä.
Sen ajan uudet uskonnot rantautuivat ja muodostuivat täysin erilaisissa olosuhteissa, kuin nykyajan muoti-ilmiöt. Ei sinänsä, kyllä vieraita ja ulkomaalaisia edelleen voidaan karsastaa. Nyt sitä ei vain saa virallisesti näyttää. Mädännetään sen sijaan oma, lähtien kielestä. Kotimaiset kirosanat yleistyvät ja arkipäiväistyvät, mutta esimerkiksi neekeri-sana on totaalisen paheksuttu. Mihin tämä maailma on menossa? Sinne minne mekin, mehän sen maailman muodostamme. Ikävä vain, ettei sitä voi tehdä yksi ihminen. Täydellisyyttä ei näin ollen voida saavuttaa.
Sen verran korjataan, että laki antoi kyllä oikeuden yli 21-vuotiaile erota kirkosta liittyäkseen muihin kirkkoihin (ei siis kokonaan luopua) pitkän harkinta-ajan jälkeen. Ja kokoontumiskielto (konventikkeliplakaatti) kumottiin 1869 kirkkolain muutoksen yhteydessä. Tosin kokoontumiskieltoja oli sen jälkeenkin, osa pysyvämpiä, osa väliaikaisia.
VastaaPoista