Lepopäivästä

"Muista pyhittää lepopäiväsi." Näin puhuu iso kirja. Lepopäivä on hyödyllinen, tämän huomasin viime viikolla ja etenkin tänä aamuna. Ilman lepoa ihminen ei jotenkin toimi, ainakaan vanhemmaksi tullessaan. Nuorena sitä jaksoi, eikä edes tiennyt mitä väsymys on. Sitä saattoi kyllä sammua, mutta väsymystä ei tunnettu, se jäi abstraktiksi unentarpeeksi. Tunteeksi ja fyysiseksi kuormaksi se ei yltänyt. Viikonlopun jälkeen tunsin olevani sekä vanha että väsynyt. Tarkoitukseni oli herätä aikaisin ja alkaa kirjoittaminen heti aamusta. Toisin kävi; huomasin aamulla olevani väsynyt. Kaiken kiireen lisäksi siihen johti se seikka, etten ehtinyt pitää viime viikolla ainuttakaan lepopäivää.

Tästä johtuen tänään aloinkin miettimään, miksi Raamatussa puhutaan vain lepopäivän pyhittämisestä, ei pitämisestä. Jollekin se voi tietenkin tarkoittaa samaa asiaa, mutta miksi sitten käyttää nimenomaan pyhittämiseen tarkoitettua sanaa. Joku voi selittää sen tarkoittavan myös erottamista yleensä, mutta silti tämä ei tänään minulle riittänyt vastaukseksi. Jonkun pitäisi oikeasti käskeä pitämään lepopäivä. Laki sitä jo vaatii, mistä saisi itselle myös sellaisen järjen, että pitäisi joka viikko yhden päivän lepoa?

Kyllä minä mielelläni pyhitän lepopäiväni, silloin kun sellainen eteen sattuu. Viimeiset pari viikkoa vain ovat olleet sen kaltaisia, ettei lepoa juuri ole suotu. Yhdenkin lähes-lepopäivän uhrasin onnitellakseni siskonpoikaa ja vierailemalla Maskussa. Ehkä ensi viikolla voisi pitää oikean lepopäivän. Se olisi mukavaa vaihtelua. Toivottavasti myös apurahapäätökset alkaisivat aktualisoitua. Toivossa on hyvä elää. Toivottavasti toivo ei jää täyttymistä vaille.