Nationalismia ja aktivismia

Otsikko ei tällä kertaa viittaa väitöskirjaprojektiini, vaikka periaatteessa tuollakin otsikolla siitä jutun voisi kehittää. Sen sijaan se viittaa toiseen päällekkäisprojektiin, eli uusien opettajanpätevyyksien suorittamiseen. Nyt käsillä olevan kahden kirjan tentin avulla pääsen lähemmäksi historian opettajan pätevyyttä. Tarvitsen huimat kymmenen opintopistettä, eli käytännössä kolme kirjatenttiä/esseetä, tavoitteen saavuttamiseen. Pohjalla olevat aiemmat opinnot luonnollisesti vähentävät nykyistä suoritustarvetta.

Olen avoimesti epänationalisti, suorastaan antinationalisti. Senkin vuoksi on mukavaa tehdä kirjatentti, jossa käsitellään nationalismien historiaa. Kannatan EU:n liittovaltiota, vaikkakaan en millään muotoa aktiivisesti. Kunhan vain pidättäydyn sen vastustamisesta ja tahallani ärsytän niitä ystäviä ja tuttavia, jotka moista kehitystä vastustavat; paino jälkimmäisellä osalla. Suomalainen nationalismi oli mielestäni huono keksintö, olkoonkin että ilman sitä olisimme mahdollisesti olleet osa Neuvostoliittoakin viime vuosisadalla. Mutta se on jälkiviisastelua se.

Protektionismi pois ja ylikansallinen liikkuvuus kunniaan, siinä minun poliittinen ohjelmani; elitismin jälkeen, totta kai.

Fundamentalisti vs. vesittäjät

Tutkimukseni keskiössä on liikkeen ja sen jäsenten sosiaalinen nousu ja keskiluokkaistuminen. Otsikostakin sen jo näkee. Yksi keskeinen kysymys liittyen tähän on, mitä tapahtuu liikkeelle, jos osa jäsenistöstä kokee, että sosiaaliset muutokset ovat muuttaneet liikettä itseään liiaksi, kauaksi pois sen 'alkuperäisistä' ja 'todellisista' arvoista.

Lawrence Mamiya tutki Black Muslim -liikkeen muutoksia ja jakautumista, päätyen siihen johtopäätökseen, että jäsenten keskiluokkaistuminen maltillisti osan liikkeestä niin, että liike lopulta jakaantui kahtia. Radikaalimmat kokivat sanoman vesittyvän maltillisten käsissä ja maltilliset taas kokivat rajun vastakkainasettelun itselleen vieraana.

Muutosten taustalla oli muutakin kuin taloudellinen nousu, mutta keskityn nyt siihen. Nimittäin väitän, että jos elämässä taloudellisesti toimeentuleva (ei edes rikas) uskonnollisen liikkeen jäsen kokee, että maallinen menestys tuomitaan liikkeessä, ei hän enää koe oloaan siellä mukavaksi ja vieraantuu liikkeestä. Väite ei ole kovin radikaali tai omaperäinen, mutta kestä vielä hetki.

Fundamentalismin nousun yksi selittäjä on sopeutumattomuus nopeaan yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Omaa ja liikkeensä puhtautta suojellakseen fundamentalisti saattaa kärjistää ja painottaa asioita. Ja tehdä sen hyvin korostuneesti. Fundamentalistin tarkoitus ei välttämättä ole kohdistaa kritiikkiään kehenkään - hän ei välttämättä edes tunne ketään joka vastaisi kritiikkinsä sisältöä - mutta siinäkin piilee ongelma. Kun kritiikki on kohdentamatonta, ei kritiikin kohdalleen kokenut voi puolustautua oikeastaan kenellekään. Yleensä kohde joutuu huutamaan tuuleen ja saa vastaukseksi korkeintaan mietoja 'en tarkoittanut sinua' -lausahduksia.

Näin syntyy rakoja, jotka ajan mittaan voivat kasvaa kuiluiksi. Oman epävarmuutensa peittämiseksi tarkoitettu kohdentamaton kritiikkikin voi kasvaa - yhtyessään muihin samanlaisiin virtauksiin - liian suureksi epämukavuuden tunteeksi maltillisen jäsenen sietää. Helpompi on silloin jäädä pois. Jos taas fundamentalistit ovat vähemmistössä, voivat he erota omaksi liikkeekseen, ettei heidän konstruoimansa todellisuus järkkyisi.

Marx ja oma pää

Hauska tuo suomen kieli, kun voi sanojen järjestystä vaihtaa ja silti kaikki ymmärtävät mistä puhut. Tosin homma ei taida toimia yhdys sanoilla. Kuten ei yhdys sanojen katkaiseminenkaan oikein toimi.

Mutta asiallisemmin, luin tänään ensimmäistä kertaa ihan itse livenä Marxin Pääomaa. Kokemus oli mullistava. Ei niin, että olisin jotain uutta oppinut. Saati että olisin valaistunut. Lähinnä huomasin ennakkotietoni pitävän hyvin paikkansa.

Karl-setä kirjoitti talousteoriaa; hyvin yksityiskohtaista talousteoriaa. Muutenkin tuottelias mies (tuohon aikaan kaikki ns. suuret tiedemiehet tuntuvat olleen tuotteliaita) ei jättänyt asiaa epäselväksi. Kapitalismi myrkytti yhteiskunnan ja riisti työväestöä. Siinä Marxin tunnetuin idea yksinkertaistettuna. Mutta ei tässä vielä kaikki. Tämän esittääkseen Karl-setä kirjoitti satoja sivuja todisteluja siitä, minkälainen mätäpaise kapitalismi oikein on ja miksi työväen asema on niin kurja.

Graduni yksi harvoista moitteista oli, että paikoin se oli liiankin yksityiskohtainen. Samaa voisin sanoa Karl-sedän talousteoriasta. Toisaalta on kuitenkin sanottava, että hyvin perusteltu on vaikeammin kaadettavissa. Elleivät lukuisat perustelut sitten ole kuin haulikon haulit kohdannut paperitalo - helppo läpäistä.

Onnitteluni setä Karlille, mies omistautui asialleen. Vahinko vain, että kapitalismi eli kauemmin kuin hän ajatteli. Vai onko se nyt sitten vahinko, se jääköön lukijan pääteltäväksi.

Amerikkalainen fundamentalismi ja työväenluokka

Thaddeus Corenon artikkeli sai minut tänään hämmästelemään. Hämmästelemään sitä selkeyttä, millä tavalla tilastot osoittivat amerikkalaisten fundamentalistien edustavan alempia yhteiskuntaluokkia. Vaikka mitään yllätystä ei olekaan siinä, että alempiin yhteiskuntaluokkiin vetoaa usein suorempi ja selkeärajaisempi, konservatiivinen ja reviiritietoinen sisältö, voi siitä silti edelleen yllättyä.

Yksiselitteistä kaavaa tilastoista ei voi vetää, siinä mielessä että jokainen yksilö voitaisiin lokeroida tiettyyn suuntaan. Enemmän tälläiset tilastot valottavat liikkeitä ja sitä mihin ihmisryhmiin ne vetoavat. Ei luokkatutkimuskaan kerro yksilöiden ennusteita, vaan laajemman, makrotason rakenteisuutta ja suuntaviivoja.

Mitä tämä sitten merkitsee? Jotakin varmasti, mutta sitä saatte odottaa vielä hetken. En paljasta kaikkea, jotta mielenkiinto säilyisi...

Keskiluokan tylsyys

Jo aiemmin mainitsin plokissani keskiluokan merkityksen kommunismin torjujana, Marxilaisen teorian vastikkeeksi. Yhteiskuntateoriaa voi rakentaa enemmänkin keskiluokan ympärille. Keskiluokka voidaan nähdä yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjänä ja kaaoksen ehkäisijänä laajemminkin. Mikä on tämä suuri voima, mikä tekee keskiluokasta näin ihmeellisen ja vahvan?

Tylsyys.

Se se on, tylsyys. Keskiluokka on niin keskittynyt tienaamiseen ja elämässä pärjäämiseen, ettei se suvaitse mitään häiriötekijöitä. Näin kaikki suorittamista uhkaava pyritään torjumaan, jotta voitaisiin kunnolla keskittyä taas elämiseen, eli tasapaksuun suorittamiseen, elämässä jonka loppupuolella saattaisi odottaa pelastus, eläke ja edes pieni omaisuus nautittavana - tai taivas uskonnollisille suorittajille.

Keskiluokan tylsyydessä saattaa piillä myös yksi tekijä niin sanotussa sekularisoitumiskehityksessä. Tarkemmin ottaen sekularisaation sijasta voitaisiin puhua uskonnollisuuden muuttumisesta ja monimuotoistumisesta sekä yksilöllistymisestä. Suorittaja-keskiluokka jättää uskonnolliset toimitukset virtuooseille, uskonnollisille eksperteille ja keskittyy tienaamiseen ja elämässä pärjäämiseen. Välillä, jos jää aikaa - lähinnä kriisien kohdalla - voidaan miettiä jumalia ja selittämättömyyksiä, mutta muuten aika kuluu suorittaessa. Toisaalta uskonnollisuus voi osua yhteen intressien kanssa, jos sillä saadaan jotain, statusta, onnellisuutta, omaisuutta, pääomaa tms. Mutta tällöinkin kyse on välineellisestä hyötynäkökulmasta, jossa uskontokin tulee osaksi suorittamista.

Mutta muuten keskiluokka vain jatkaa elämän harmaudessa, ja kasvaessaan se levittää rauhan apatiaa koko yhteiskuntaan.

Takaisin opiskelijaksi

Tai tarkemmin sanottuna takaisin opintotuetuksi. Voihan vehnä, näyttää siltä, että loppuvuodeksi joudun palaamaan työttömästä opiskelijaksi myös tukien suhteen. Näin päättelee työvoimaministeriö, vai mikä lienee, joka asioita hoitaa. Tai sitten voisin jättää pari opintosuoritusta pois ja jatkaa työttömyysturvalla. Mukava systeemi, kun käytännössä yksi essee per kuukausi (tai isompi kirjatentti) määrittää sinut täyspäiväiseksi opiskelijaksi. Onneksi on muutama kuukausi jäljellä opintotukioikeutta, muuten voisi olla loppuvuosi köyhääkin köyhempää.

Sukupolvien uudet vaatteet

Voiko yhteisö muuttua? Jos voi, niin miten? Luonnollisimmin se käy, kun antaa ajan kulua ja uusien sukupolvien nousta. Ellei seuraava, niin joku seuraavista sukupolvista ei enää käy läpi samoja kokemuksia, mitkä ovat alkuperäistä sukupolvea liikuttaneet.

Kuka suomalaisista kantaa kaunaa tanskalaisia kohtaan? Kuitenkin 900 vuotta sitten tanskalaiset kävivät täälläkin ryöstelemässä, Ruotsia vastaan käydyistä sodista puhumattakaan. Unohdettu, poispyyhitty? Ei ehkä historioitsijan mielestä, mutta tavallisen kengänkuluttajan mielestä kyllä. Kaunaa eivät historioitsijatkaan kanna, mitä kenties joistakin ryöstetyistä esineistä (joista ainakin osa on palautettukin).

Lähempien sukupolvien kokemukset ovat luonnollisesti lähempänä. Tarvittaessa niitä pyritään pitämään muistoissa seuraavillekin sukupolville, mutta tunnesiteet eivät ole enää samoja. Helluntailiikkeessä poispyyhkiytyviä muistoja ovat esimerkiksi kiistat luterilaisten kanssa ja maailmanlopulla pelottelu. Molemmista on selvät jäljet vielä havaittavissa, mutta kokemus ei ainakaan luterilaisvihan osalta ole läheskään sama. Nythän helluntailainen päästää luterilaisen mielellään taivaaseen kanssaan. Luulisin.

Uusien sukupolvien ei kuitenkaan tarvitse hätääntyä. Uudet traumaattiset kokemukset odottavat heitä ja näin he voivat muodostaa omat sukupolvikokemuksensa. Mikähän mahtaisi olla meidän sukupolvemme trauma, jota jälkipolvet ihmettelevät? Lama ja työttömyys? Helluntailaisille se maailmanlopulla pelottelu (itse en tosin kokenut pelkoa, omituisia ne muut)? Ei hätää, kyllä me sen vielä löydämme.

Ystävämme Max ja elämän lyhyys

Sosiologi Max Weberille kävi, kuten monille muille aikalaisilleen: hän kuoli. Kuolema ei sattunut mihin aikaan tahansa, vaan kesken hänen tuotteliaimman kautensa. Uskontotieteilijän kannalta ystävämme Max kuoli aivan väärään aikaan. Weberin uskontososiologinen pääteos jäi täysin kesken, epätäydelliseksi, vajaaksi, puutteelliseksi.

Huolimatta teoksen keskeneräisyydestä, sitä on kuitenkin ahkerasti käytetty uskontotieteessä ja sosiologiassa. Kaikesta huolimatta jää jäljelle kysymys, minkälainen lopputulos olisikaan ollut, jos hän olisi malttanut pysyä terveenä ja jättänyt keuhkokuumeen heikompilahjaisille. Selkeämpi teos ainakin, eikä kritiikki olisi aivan samanlaista kuin nyt.

Miten omalla kohdallani, ehdinkö saada jotain elämässäni aikaan, ennen kuin kuolema korjaa minut parempaan maailmaan? Ainakin täytyy yrittää. Sitähän se ystävämme Max muun muassa pohti, kristinuskon suosimaa yritteliäisyyttä ja aktiivista työtä, pelastusta. Pelastanko itseni tekemällä jotain, mitä jälkipolvet siteeraavat? En siitä silloin ainakaan itse perusta, enhän olisi enää itse paikalla.

Kovin itsekeskeiseksi pohdintani minut vetää, taidanpa vain suorittaa omien ambitioideni tyydyttämiseksi; ihan vain, että kokisin itse onnistumisen tunteen. Muista viis? Ehkä kuitenkin minussa vielä jossain itää siemen muiden auttamiseksi ja ohjaamiseksi. Olenhan sentään sertifioitu opettaja, seurakuntatyöstä puhumattakaan - sehän se vasta ylevää onkin. Päädyn siis lopputulokseen: suorita sopivasti, jaa, nauti, äläkä murehdi elämän lyhyyttä.

Lahkomeininkiä

Sana lahko herättää ihmisissä mielikuvia, jotka ovat keskivertosanoja latautuneempia. Jotkut uskontotieteilijät ovat jopa ehdottaneet, että termistä lahko pitäisi luopua, koska sen arkikäyttö eroaa monesti paljon esim. Weberin tarkoittamasta merkityksestä.

Pohjimmiltaan lahko tarkoittaa vastakohtaa kirkolle, puhuttaessa suhteesta valtioon ja yhteiskuntaan. Siinä missä kirkko tarkoitti Weberin kielenkäytössä valtionkirkkoa, lahko tarkoitti valtion määräysvallasta vapaata uskonnollista liikettä. Tästä tosin seuraa - riippuen yhteisöstä - muita tekijöitä, kuten sosiaalinen hyväksyttävyys jne. Mutta itse termi ei varsinaisesti ole latautunut, kuten eivät sanat yleensäkään ilman niiden käyttöä ja sitomista tarkoituksiinsa.

Pitäisikö uskontotieteilijöiden muuttaa termejään? Houkuttelevaa se on siinä suhteessa, että monien mielikuvat poikkeavat suuresti käyttäjän omista. Hankalaksi touhun tekee se, että termejä ja typologiaa (kirkko-lahko) on käytetty jo sadan vuoden ajan runsaasti ja uusien termien lanseeraaminen käyttöön on vaikeaa ja lopputulos epävarmaa. Lisäksi tutkimusten ja kirjoitusten yhteydessä yleensä selitetään termien sisältö, mikä helpottaa asiaan perehtymätöntäkin ymmärtämään jutun juonen.

Jotain kommervenkkejä aion tehdä typologian kanssa tulevan reilun kolmen vuoden aikana, mutta mitään mullistavia uutuuksia en aio tehdä. Perusajatus typologiassa on hyvä, vain pientä päivitystä nyky-yhteiskuntaan ja voilà. Kunhan ensin keksisi mitä ne päivitykset ovat...

Virallinen opiskelija

Nyt se on virallista. Jatko-opiskelu nimittäin. Näyttää olevan melko automaattinen asia sen jälkeen, kun professori asiaa puoltaa. Siihen kuitenkin tähtään, ettei titteli vaihdu ikuiseksi opiskelijaksi. Neljän vuoden päästä saisi riittää allekirjoittaneelle. Ehkä sitten eläkkeellä voisi lisää opiskella. Kohtapuoliin voisi töitäkin tehdä.

Ne mukavat amerikkalaiset...

Tänään törmäsin jälleen amerikkalaiseen näköharhaan. Onko kyseessä näköharha vai itsepäisyys, ehkä ne molemmat yhdistyvät amerikkalaisissa. Artikkelin kirjoittaja kirjoitti sujuvasti ja itsevarmasti fundamentalisteista ja fundamentalistien kulttuuriluokasta. Eurooppalaiseen silmään molemmat luokittelut saattavat sattua pahasti, sillä monien asiantuntijoiden käsitykset termien sisällöistä poikkeavat jossain suhteessa amerikkalaiseen järjenjuoksuun verrattuna.

Siinä missä eurooppalaiselle fundamentalismi tarkoittaa paljon laajempaa yleiskäsitettä, tarkoittaa se monelle USA:n oppineelle amerikkalaisen kristillisyyden tiettyä muotoa. Luokan ja kulttuurin käsitteitäkään eivät monet aseta vastakkain yhtä ehdottomasti kuin artikkelin kirjoittajan tekstistä voisi ymmärtää. Lukijalle tulee tällöin helposti mielikuva sulkeutuneesta ja mustavalkoisesta maailmasta ameerikan yhdysvalloista.

Mutta onko todella näin? Ikänsä suuressa ja kattavassa yhteiskunnassa asuneen tutkijan, joka kirjoittaa oman yhteiskuntansa lukijoille omassa yhteiskunnassaa tapahtuvista asioista, mieleen ei välttämättä tule, mitä muualla asioista ajatellaan. Typerää, ajattelen, on sitä muuallakin elämää. Mutta ehkä kirjoittajalle ei ole. Tahallista perspektiivin rajallisuus ei kuitenkaan ole; luonnollista se on kaikille, jokaisessa yhteisössä.

Nykyisen tilanteen vallitessa ulkopuolisen on pyrittävä ymmärtämään vieraan kulttuurin erityispiirteet, kuten erot ilmaisuissa ja kommunikoinnissa yleensä. Silti se tekee hankalammaksi toisten tutkijoiden kanssa keskustelemisen, mihin kukin tieteenala on yleensä pyrkinyt molemmin puolin atlanttia...

Amerikkalaisesta unelmasta

Tulen tutkimukseni ohessa lukeneeksi useammankin artikkelin ja kirjan, joissa käsitellään USA:n yhteiskuntaa ja luokkajakoja, niin uskonnollisella kuin maallisella tasolla. Tämän päivän Turun Sanomissa käsiteltiin USA:n opiskelijoiden kiristyviä tilanteita. Vaikka taantuman aikana kansalaisten varallisuus ja toimeentulo kiristyy ja vaikeutuu, nostavat oppilaitokset lukukausimaksujaan. Tämä vaikeuttaa yhä useamman opiskelijan mahdollisuuksiin selviytyä opinnoissaan tai edes päästä opiskelemaan. Eniten muutokset yhteiskunnassa ja lukukausimaksuissa koettelevat köyhempien perheiden nuoria, rikkaiden lapsilla rahaa maksuihin vielä riittää. Keskituloiset jo joutuvat säästämään pienen iän verran lapsiensa koulutukseen, eikä sekään aina riitä. Tasokkaan koulun opiskelijan vuosibudjetti ylittää helposti 50 000 dollaria. Vielä kun köyhille ja lahjakkaille suunnattuja stipendejä vähennetään, ovat nuoret entistä eriarvoisemmissa asemissa.

Kaiken tämän keskellä USA:ssa ei mielellään puhuta yhteiskuntaluokista. Onhan jokaisella mahdollisuus yrittää ja pyrkiä mahdollisimman pitkälle elämässä ja urallaan. Amerikkalainen unelma vapaassa kilpailuyhteiskunnassa ei kuitenkaan toteudu, jolloin kulissit näyttävät entistä vääristyneemmiltä ja pilkkaavilta. Etuoikeutetut näyttäytyvät entistä etuoikeutetummilta.

Suomessa ei toistaiseksi koulutuksen osalta ole samanlaisia esteitä tasa-arvolle. Toisaalta yliopistossa opiskelevista selvän enemmistön vanhemmilla on korkea koulutus. Lapset valitsevat helpommin sosiaalisesti tutun tulevaisuuden, eikä sosiaalista liikkuvuutta tapahdu suuressa mittakaavassa. Tasa-arvoiset mahdollisuudet eivät siis tuo tasa-arvoa ilman ihmisten halua ja tekoja.

Tarvitaanko siis tasa-arvoa, jos ihmiset eivät siihen kuitenkaan pyri? Tasa-arvoiset mahdollisuudet ovat kuitenkin tae siitä, ettei luokkayhteiskunta eriarvoistu räikeän moraalittomaksi apartheid-yhteiskunnaksi.

Oodi tilastoille

Maailmassa on paljon ikäviä asioita. Onneksi on myös paljon hyviä asioita, kuten tilastot. Niitä lukiessa ihmisen sielu lepää. Vielä onnellisemmaksi ihminen tulee, kun hän saa itse tehdä ja analysoida tilastoja. Mikä onnen autuus, kun sellainen ura tielle osuu, jossa voi tilastojen kanssa työtä tehdä. Elämä ilman tilastoja on kuin autiomaa ilman vettä, kuin lounas ilman ruokaa: jotain oleellista puuttuisi. Synkimmänkin päivän voi tilasto pelastaa ja nostaa ihmisen synkeyden suosta avaralle kalliolle. Kaiken sekasorron keskellä tilasto ohjaa ihmistä kuin majakka laivaa, ohjaten hänet oikeaan suuntaan. Kiitos, tilastot, että saan teidän seurastanne nauttia.

Tällä viikolla tilasin ja sain FSD:lta kyselydataa suomalaisten uskonnollisuudesta. Olen onnellisena jo parin päivän ajan syventynyt aineistoon ja tilastoinut ja analysoinut sitä tilasto-ohjelman avulla. Ja opetellut ohjelman käyttöä. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väittävät tilastojen olevan tylsiä, saati vaikeita. Tilastot ovat yksi elämän suurista nautinnoista.

Juna, auto, helikopteri, apostolinkyyti, Filippuksenkyyti, polkupyörä...?

Olen viimeisen kahden päivän aikana tullut siihen johtopäätökseen, että auton hankkiminen saattaa olla ensi keväänä edessä. Jos ja kun alan keräämään aineistoa väitöskirjaa varten, joudun joka tapauksessa reissaamaan jonkun verran. Helpoimmalla - vaikkei halvimmalla - pääsisin, jos hankkisin auton.

Junalla pääsee kyllä monille paikkakunnille, mutta ei kaikille. Linja-autojen kanssa vaihdot eivät varmasti osuisi kohdilleen. Molempien näiden lisäksi tarvitsisi joillakin paikkakunnilla vuokrata auto tai kerjätä kyytiä tutuilta/tuntemattomilta. Vaikka Rovaniemelle olisikin järkevä mennä junalla joka tapauksessa, ei muiden paikkakuntien kiertämisessä kyseinen kulkuväline taitaisi niin hyvä vaihtoehto olla.

Pyörällä en talven räntäsateessa joka tapauksessa urheilisi, kävelystä puhumattakaan. Filippuksen kyyti on liian epävarma, eikä helikopteriin ole varaa. Ostaisinko siis auton? Mahdollisesti. Paljolti se riippuu myös apurahojen saamisesta, kuten koko projekti muutenkin.

Vaikka kuinka haluaisin sen Aston Martinin, taitaa se kuitenkin vielä jäädä tulevaisuuden hankinnaksi. Liian suuri polttoainekulutus, vähemmän täytyisi sen auton syödä. Olen lähes pakotettu valitsemaan pikkuautojen ja autottomuuden väliltä. Ehkä sitten ostan Fiat 500:n. Siis uudemman version, en 40 vuotta vanhaa autoa. Katsotaan sitä keväällä, koeajoja täytyy varmaan tehdä muillakin autoilla. Se siitä rikastumisesta.

Ps. Niille jotka eivät tiedä mikä on Filippuksen kyyti: Raamatun Apostolien tekojen kirjassa Jumala tempasi Filippuksen etiopialaisen hoviherran luota. Filippus siis lensi.

Keskiluokka kommunismin torjujana

Setä Karl Marx oli hurja jätkä. Hurjat olivat myös hänen visionsa maailman(talouden) tulevaisuudesta. Koska hän näki kapitalismin olevan tuhoon tuomittu, sen sisäänrakennetun riistojärjestelmän vuoksi, ennusti hän työväen nousevan vallankumoukseen. Konfliktien sarjan lopullinen lopputulos olisi setä Karlin mukaan kommunistinen yhteiskunta. Kommunismi oli luonnollinen ja vääjäämätön tulevaisuuden tila, ajatteli Marx. Ei väkisin ylhäältä käsin pakottamalla, kuten Lenin myöhemmin halusi oikaista, vaan kapitalistisen riiston synnyttämän kapinoiden sarjan seurauksena.

Kommunistista yhteiskuntajärjestystä ei kuitenkaan ole Marxin hahmottelemalla tavalla koskaan syntynyt. Lenin, Stalin ja kumppanit pakottivat oman versionsa kommunismista ja heitä seurasi omanlaisensa joukko. Mutta setä Karlin visiot eivät ole sellaisenaan koskaan toteutuneet. Mikä siis mättää historiassa, kun hieno ajatus ei toiminut.

Menemättä pidemmälle historiallisiin selityksiin, mainittakoon yksi olennainen puute Marxin visiossa. Koko idea perustui omistajien ja työläisten väliseen riistoon ja epäsuhtaan. Epätasa-arvon kasvaessa köyhät työläiset alkaisivat vaatia enemmän vastinetta työpanokselleen. Kapitalististen omistajien taas vaatiessa enemmän itselleen, runsaslukuisempi työväestö asettuisi kapinaan. Setä Karl sivuutti käytännössä kokonaan omistajien ja työläisten väliin sijoittuvat, keskiluokkaiset ihmiset, koska he eivät muodostaneet merkittävää ryhmää. kooltaan tai intresseiltään Vuosien saatossa keskiluokka kuitenkin kasvoi ja mullisti luokkarakenteen. Kaiken lisäksi keskiluokka tuntui olevan liian tyytyväinen olosuhteisiin, mikä vähensi konfliktien ja vallankumousten todennäköisyyttä.

Voisiko siis väittää, että keskiluokka on estänyt kommunismin syntymisen teollistuneissa maissa (agraarisia yhteisöjä Marx ei teoriallaan käsitellyt)? Jos setä Karl saisi päättää, niin, ehkä. Keskiluokat siis pettivät Marxin, mutta pelastivat kapitalismin? Jos niin haluaa ajatella, niin kyllä. Minulla ei ole asiaan varsinaisesti mielipidettä, kunhan vain pohdin tyhjiä, jotta olisi jotain tekemistä.

Tähtäimessä Rooma

Kun en jaksanut kirjoitella lukemistani pitkäveteisistä artikkeleista, ajattelin haaveilla tulevasta. Mainitsin plokini esittelyssä tohtorijuhlinnasta Roomassa, siispä siitä pari sanaa.

Jotta työ tuntuisi mielekkäältä, täytyy asettaa sekä tavoitteita että suunnitella palkintoja. Tavoitteeni on suoriutua tohtoriksi neljässä vuodessa, siitä huolimatta, että tutkittavaa olisi toisellekin vuosikymmenelle. Neljän vuoden päästä olen vielä alle neljänkymmenen, mikä olisi ihan suotavaa, ajatellen eläkkeen kerryttämistä ja muuta kivaa.

Mutta ettei humanisti unohtaisi elämästä nauttimisen taitoa, täytyy luoda myös sopivia palkintoja työrupeaman päähän. Uskontotieteilijälle sopiva kohde on Rooma. Vatikaani-kierros sopii jotenkin aiheeseen. Sen lisäksi Rooma sopii kulinaristin kohteeksi. Riittävästi ruokaa ja hyvää viiniä takaa onnistuneen humanistijuhlan. Mutta juhlat kaipaavat myös juhlaväkeä, minkä vuoksi olen suunnitellut myös kutsuvani ystäväni ja kaverini kevään 2013 juhliin Roomaan. Omalla kustannuksella kukin saisi tosin liikkua, mutta loistavaa seuraa ja hyvät opiskeluelämän päättäjäiset olisivat jokaiselle halukkaalle tiedossa. Yhtenä aamupäivänä yhteinen kierros Vatikaanissa ja kahtena iltana porukalla syömingit. Eipä sitä enempää suunnitelmia tarvitakaan. Tarvitaan vain valmis väitöskirja ennen tuota kohtalokasta kevättä.

Mutta tästä lisää jatkossa...

Marxin ja Weberin jäljillä

Maailma muuttuu, mutta Marx pitää edelleen pintansa. On mielenkiintoista havaita, että vaikka 2000-luvun yhteiskunnat ovat länsimaissa hyvin erilaisia kuin 1800-luvulla Marxin päivinä, ovat miehen ajatukset edelleen suuren mielenkiinnon kohteena sosiologiassa. Toinen samanlainen mies on Max Weber. Mutta Weberin teoksista voidaan sentään löytää teoriakehyksiä ja yrityksiä selittää yhteiskuntaa systemaattisesti, kun Marx lähinnä tyytyy esittämään omia ideoitaan yleisellä tasolla.

Toki Marx omalla ydinalallaan - taloustieteessä - loi pidemmälle meneviä suuntaviivoja maailman menosta ja tulevaisuuden visioista. Mutta silti monet hänen tunnetuimmista ideoistaan jäivät tosiaan vain keskustelun tasolle. Yhtä mielenkiintoista on tietenkin se, miten monia ja pitkälle meneviä tulkintoja miehen kirjoituksista on tehty.

Omassa tutkimuksessani on Marx ainakin mainittava. Luokkatutkimuksessa uusmarxilaiset teoriat ovat toinen kahdesta merkittävästä teoriasuuntauksesta; toinen merkittävä suuntaus on uusweberiläinen. En tiedä kuinka paljon valintaan vaikuttaa subjektiivinen kanta turhasta konfliktinhakuisuudesta, mutta toistaiseksi olen tutkimuksessani kallistumassa uusweberiläisten suuntaan. Marxilainen riisto ei vain tunnu istuvan käsitykseeni suomalaisen yhteiskunnan rakenteista. Valintaan tosin vaikuttavat myös johtavien liikkuvuustutkijoiden käyttämät valinnat; parempi mennä heidän valitsemallaan tiellä, niin pääsee helpommalla ja saa enemmän vertailuaineistoa. Eikä oman tutkimusaiheen kannalta ole niin suurta merkitystä, mihin päin kallistuu. Kunhan löytää jotain mihin nojata ja mitä verrata.

Oli niin tai näin, Marx ei unohdu. Eikä Weber, ainakaan jos on kyse sosiologeista.

Liian iso Suomi

En olisi uskonut tälläistä sanovani, mutta tähän olen tänään päätynyt: Suomi on turhan iso maa.

Väitteeni järkiperäisyys ehkä valkenee, kun otetaan huomioon, etten silti edelleenkään pidä Suomea liian isona väkiluvulla tai kaupunkien koolla mitattuna. Kyse on silkasta maantieteestä. Eikö tätä maata olisi voinut aikoinaan jakaa vähän naapureillekin? Ruotsille pohjanmaa, Oulun seutu ja keskisuomi, Norjalle lappi, Venäjälle kainuu, savo ja karjala, Virolle Helsinki. Maa olisi kulttuurien- ja yhteiskuntatutkijoille silloin paljon kompaktimpi kohde. Mutta ei, tarvitaan iiiiso maa ja suuret etäisyydet.

Heräsin tähän autuuteen alkaessani tänään pohtia tutkimuksen kohteeksi joutuvia seurakuntia. Ongelma syntyy, kun otosryppään täytyisi edustaa koko Suomea edes jossain määrin. Rovaniemeä pidemmälle en silti aio mennä. Joku raja se tutkijallakin on oltava. Olin aluksi ajatellut kymmenen seurakunnan olevan riittävästi, mutta nyt pohdin kuuttatoista. Silti aukkoja jää vielä mukavasti.

Ehkä ongelma periytyy vain ja ainoastaan perfektionismista ja kiusauksesta tehdä täysin kattava tutkimus. Se olisi kuitenkin niin suuri projekti, että se on helppo sivuuttaa. Samoin sivuutan ihan pienimmät seurakunnat, vaikka mediaani 236 helluntaiseurakunnan koosta on 96 jäsentä. Pienet ovat monet muuttotappiopaikkoja ja koostuvat usein eläkeläisistä. Tutkimuksen kohde on kuitenkin työikäiset (mukaan otetaan myös tuoreita eläkeläisiä) ja pysyvämmät rakenteet.

Yksi valikointia määrittelevä asia on myös suurien seurakuntien suuri osuus kokonaisjäsenmäärästä. Kymmenen suurimman yhteenlaskettu jäsenmäärä on kolmasosa kaikista helluntailaisista. Jo 26 suurinta seurakuntaa muodostaa puolet kokonaisjäsenmäärästä. Eli kyllä niitä suuriakin täytyy suosia, vaikka pieniäkin tarvitaan.

Mitään ongelmaa ei olisi, jos aikaa ja rahaa olisi riittävästi. Mutta vaikka apurahaa saisikin, riittää se vain tiettyyn määrään saakka. Eikä aikaakaan ole, kun en halua projektia pitkittää. Töitä ainakin riittää, se on hyvä se. Ehkä.

Sosiaalista nousua

Sosiaalinen nousu - tai neutraalimmin liikkuvuus - ei ole vierasta myöskään allekirjoittaneelle. Suurten ikäpolvien ja suuren muuton (maaseudulta kaupunkiin) mullistusten jälkeen ei Suomessa ole enää samanlaista sosiaalista liikkuvuutta nähty kahteenkymmeneen vuoteen. Lama 1990-luvulla sotki kyllä vielä yhteiskunnan kenttää, luoden liikkuvuutta myös alaspäin. Yhteiskuntarakenne kuitenkin on enemmän tai vähemmän jähmettynyt 1980-luvulta alkaen. Poikkeuksia tietenkin on, miksi taidan itsenikin lukea.

Isovanhempani olivat pientilallisia, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia maalaisia. Suuret ikäluokat, eli heidän lapsensa, kasvoivat kaupunkilaisiksi ja kouluttautuivat paremmin, aivan kuin ikätoverinsa Suomessa. Suurelle osalle suomalaisista sosiaalinen liikkuvuus jäi suunnilleen tähän, seuraavan sukupolven muutokset olivat paljon pienempiä.

Tätä taustaa vasten oma urbanisoitumiseni ja kouluttautumiseni tohtoriksi on poikkeavaa. Myös jännittävää, sen myönnän. Ainakin jos sitä alkaa ajattelemaan. Joillakin toisilla poikkeusyksilöillä oma sosiaalinen nousu aiheuttaa vakavaa epämukavuutta oman suvun ja perheen keskellä. Monia näistä voisi jopa kutsua nousukkaiksi ja snobeiksi, tai siltä ne saattavat näyttää vanhojen tuttujen silmissä.

Itse viihdyn sukuni ja perheeni parissa (ainakin toistaiseksi) suunnilleen yhtä hyvin kuin lapsenakin. Toisaalta olin monesti omien harrastuksieni parissa, enkä nytkään ole jatkuvassa kiinteässä kanssakäymisessä oikeastaan kenenkään kanssa. Miten jatkossa, onnistunko pitämään itseni "normaalina"? Mitä normaalius edes on? Omalla kohdallani se merkitsee erilaisuutta. Olen itse erilainen ja ihmiset ympärilläni ovat erilaisia. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes alan tuntemaan itseni arjen etnografiksi - silloinkin kun olen vapaalla. Tai jos muutun muukalaiseksi tuttujeni keskellä; vaikeasti lähestyttäväksi intellektuelliksi.

Silloin tarttis tehrä jotain...

Tittelinkipeydestä ja -kammosta

Vaikka plokin otsikossa titteliin viitataankin, ei tämä kirjoitus koske sitä. Sen sijaan olen lukemisissani törmännyt helluntailaisten monimutkaiseen suhtautumiseen titteleitä kohtaan.

Kun lukee lehtikirjoituksia ja historiikkeja ensimmäisistä helluntailaisista, huomaa mielenkiintoisen ilmiön. Niissä muistetaan mainita hyvinkin tarkkaan, jos joku vähänkin keskeinen tai asiaan liittyvä henkilö on ammatiltaan tai arvoltaan jotenkin merkittävä. Tälläisiä ovat kauppiaat, liikemiehet, opettajat, akateemisesti kouluttautuneet jne. Sen sijaan työväestötaustaisia ammatteja tai "tittelejä" ei juurikaan mainita.

Asia on toisaalta luonnollinen, poikkeavuudet ja erilaisuudet nousevat aina esiin, eikä Suomen yhteiskuntaluokkarakenne ollut sata vuotta sitten lähellekään niin keskiluokkainen kuin mitä se nyt on. Kummallisuus alkaa siitä, kun ottaa huomioon, miten paljon voidaan löytää kirjoituksia ja opetuksia, jotka lyttäävät titteleiden korostamisen ja painottavat kaikkien samanarvoisuutta. Työntekijöiden kohdalla asiaan vaikutti vielä ero kirkosta ja sitä kautta kaiken kirkkoon viittaavan kammoksuminen.

Jo 1920-luvulla helluntaiseurakuntien työntekijöille voidaan nähdä kehittyneen tittelikammo. Esimerkiksi Eino Ahonen kirjoitti 1928 Ristin Voitto -lehdessä, miten helluntailaiset (pappiskouluttautuneetkin) luopuivat papin arvonimistä, kaavuista ynnä muista. Oli syntynyt tavallisuutta ja nöyryyttä painottava diskurssi, jossa nöyryys nousi yltiöpyhäksi arvoksi.

Ulkoinen suora diskurssi kävi voimakkaasti titteleitä ja arvoja vastaan, mutta todellisuus oli silti toisennäköinen. Oheisviestintä kertoi edelleen, miten erilaiset ja menestyneet huomioitiin. Ellei samassa lauseessa, niin ainakin samassa kappaleessa voitiin tittelit ja arvot tuoda esiin ja kuitenkin tuomita niiden esille nostaminen.

Kaksinaamaisuutta? Ei kai, ihan vain normaalia ihmisen toimintaa...

Kypsyttelyä

Väitöskirjaprojekti on kuin hyvä viini, se paranee ajan kuluessa. Nuorena se on raaka ja sekava, mutta ikääntyessään sen vivahteet selkiintyvät ja ryhti paranee. Mistä tämä tuli mieleeni? Päätin juuri julistaa syksyn alkaneeksi ja avata Espanjasta tuomani brandy-pullon. Nyt avattu pullo on vasta gold reserve. Iltojen pimentyessä vuoroon tulee vielä imperial. Vanhempaa ja kypsyneempää. Vähän niin kuin hyvä väitöskirja.

Se on viikonloppu ja teksti sen mukaista...

Yliliikkuvat suomalaiset

Tutkimuksen alkuvaiheessa sitä huomaa pähkäilevänsä monenlaisien kysymyksien parissa. Tänään yhdeksi merkittäväksi ongelmaksi on muodostunut suomalaisten yliliikkuvuus. Yli 70 prosenttia suomalaisista aikuisista oli 1995 työllistynyt erilaiseen ammattiin kuin vanhemmat lapsuudenkodissaan vuonna 1970. Osa selittyy luonnollisesti maatalouden supistumisella, mutta silti Suomi on liikkuvuuden kärkipäätä maailmassa.

Mitä tämä merkitsee minun kannaltani? Lisää työtä, lisää pähkäilyä, sitä tämä merkitsee. Jos koko maa muuttuu, niin suunnilleen kaikki ryhmät muuttuvat siinä sivussa, jolloin uusien selittäjien todistelu tulee haasteellisemmaksi. Mutta ällös huolestu, poikas valveilla on. Tyrkin niitä uusia muuttujia ja sitä kautta selittäjiä sinne siitä huolimatta. Ehkä jossain vaiheessa kokonaisuus alkaa näyttämään uskottavalta.

Ja lukeminen jatkuu...

Kirjoittamisesta

Tänään vietimme kulttuurien tutkimuksen laitoksen jatko-opiskelijoiden kanssa aikaa tieteellisen kirjoittamisen seminaarissa. Itseäni riivaa kirjoittamisessa joskus raskas itsekritiikki. En pidä kirjoituksiani aina niin ihmeellisinä ja uutta valoa antavina, että niillä olisi mitään todellista arvoa.

Kun tällainen kriisi uhkaa hyökätä päälle, on apu lähellä. Vain muutaman "tieteellisen" artikkelin tai kirjan luvun luettua tajuaa jälleen, ettei sen tason tarvitse niin päätä huimaava olla, jotta sitä joku lukisi. Monenkaan kirjoituksen sisältö ei tarjoa uusia oivalluksia, tai edes vahvoja tuloksia. Missä kriisin ydin sitten piilee?

Luulisin omalla kohdallani eniten vaivaa tuovan amatööriyteni kirjallisen viestinnän suhteen; tai tunteeni amatööriydestä. Kielioppia en ole missään kielessä rakastanut, tuskin huomannut. Viimeksi tuskailin ranskan kieliopin kanssa. Aina kun haluan palata maanpinnalle ja huomata tyhmyyteni, alan lukemaan ranskan kielioppia.

Onneksi olen kuitenkin kehittynyt kirjoittajana jo sen verran, että ensimmäinen kynnys kirjoittamiseen on madaltunut huomattavasti. Kun madallan omia odotuksiani sisällön tasosta, olen jo päässyt pitkälle. Keep it simple, stupid! Ei niin että pitäisin itseäni jotenkin erityisen viisaana. Sen illuusion romuttamiseen ei tarvita kuin ranskan kielioppi.

Ps. Mieleeni muistuu aiheesta yksi hauska tapaus. Kasvatustieteen proseminaarityötäni tarkasteltaessa minulta kysyttiin, arvostelinko liian kärkevästi uskonnon oppikirjojen kirjoittajia virheellisistä ja puutteellisista tiedoista kirjoissa; hehän ovat vain ihmisiä, joilla on kirjojensa kanssa suuri projekti (vaikkakin myös riittävästi aikaa ja ihmisiä tarkistaa tekstejään). Vastaukseni hetken keskustelun jälkeen oli: ehkä mä sitten vain olen viisaampi. Joskus totuus sattuu. Kenen nilkkaan, se on sitten toinen tarina.

Plokin aloitussanat

Juhlavat aloitukset antavat illuusion asian tärkeydestä ja suunnitelmallisuudesta. Siksi päätin aloittaa väitöskirjaprojektini virallisesti tänään, ensimmäisenä syyskuuta 2009. Ei niin, että työni olisi alkanut vasta tänään, vaan koska haluan pitää yllä itsepetosta omien ambitioideni merkityksellisyydestä.

Kaikki alkoi oikeastaan lapsuudestani, tai jopa ennen sitä, kauan ennen sitä. Isoisoisoisoisoisoisäni muutti Laatokan rannoilta kauniin Korpijärven rannalle Hoilolaan joskus 1700-luvulla. Ilman tätä sosiaalista ja spatiaalista relokaatiota minua ei olisi olemassa. Lisäksi merkittävää on se, että hänen uskontonsa oli ortodoksinen kristillisyys. Ikävuosien tehdessä vääjäämätöntä tuhoaan, olen vähä vähältä ymmärtänyt monipuolisen sukutaustani ja ystäväpiirini merkitystä nyt elämälläni urapolulla.

Isovanhempani (isäni puolelta) olivat vuoteen 1950 asti ortodokseja, kunnes heräsivät helluntailaisuuden autuuteen, tai jotain sellaista. Toiset isovanhempani olivat luterilaisia; isoäitini alkoi käydä helluntaiseurakunnassa, minkä johdosta vanhempani oikeastaan aikoinaan tapasivat. Isosetäni liittyi baptistiseurakuntaan muutettuaan Karjalasta Keski-Suomeen. Nykyiseen kaveripiiriini taas kuuluu niin katolisia, entisiä katolisia, muslimeja, uskonnottomia, vapaarikollisia kuin muitakin laisia.

Monipuolisuutta ja erilaisuutta, siinä ihmettelemistä ja ajattelemista. Lopulta mielenkiintoni ihmisten ja katsomusten erilaisuuteen, yhdistettynä henkilökohtaisiin ambitioihini päteä ja olla jotain, johti siihen, että nyt kirjoitan väitöskirjaani. Tai kirjoitan tulevina neljänä vuotena.

Työ alkoi keväällä tutkimusaiheen valinnalla ja kesällä tutkimussuunnitelman tekemisellä. Jatko-opiskeluhakemuksen jättämisen jälkeen olen lähettänyt jo kaksi apurahahakemusta. Loppuvuosi mennee kevyemmällä kukkarolla (etenkin kun en sellaista omista), mutta jos onni kovin potkii, niin vuoden alusta ei enää töitä tarvitsisi tehdä; siis oikeita töitä; tai siis, no, niin.

Virallinen työrupeama alkoi kunnon humanistin tavoin: sen jälkeen kun kävin aamuyhdeksältä sosiologian professori Pöntisen juttusilla ja asensin atk-keskuksesta SPSS -tilasto-ohjelman, palasin kotiin päiväunille. Eihän humanisti pärjää ilman riittävää määrää unta. Eikä maailmanparantamista, mitä harrastin sitten illemmalla. Ensimmäinen vuosi kuluu lukiessa ja kehitellessä, vuoden päästä olisivat vuorossa aineistonkeruumatkat.

Tämä ensimmäinen ploki oli pidempi ja rönsyilevämpi aloituskappale: johdanto niin sanoakseni. Jatkossa tarkoitus olisi olla ytimekkäämpi. Kenties joka päivä, kunnes juhlin tohtoriuttani Roomassa keväällä 2013.