Vaikka plokin otsikossa titteliin viitataankin, ei tämä kirjoitus koske sitä. Sen sijaan olen lukemisissani törmännyt helluntailaisten monimutkaiseen suhtautumiseen titteleitä kohtaan.
Kun lukee lehtikirjoituksia ja historiikkeja ensimmäisistä helluntailaisista, huomaa mielenkiintoisen ilmiön. Niissä muistetaan mainita hyvinkin tarkkaan, jos joku vähänkin keskeinen tai asiaan liittyvä henkilö on ammatiltaan tai arvoltaan jotenkin merkittävä. Tälläisiä ovat kauppiaat, liikemiehet, opettajat, akateemisesti kouluttautuneet jne. Sen sijaan työväestötaustaisia ammatteja tai "tittelejä" ei juurikaan mainita.
Asia on toisaalta luonnollinen, poikkeavuudet ja erilaisuudet nousevat aina esiin, eikä Suomen yhteiskuntaluokkarakenne ollut sata vuotta sitten lähellekään niin keskiluokkainen kuin mitä se nyt on. Kummallisuus alkaa siitä, kun ottaa huomioon, miten paljon voidaan löytää kirjoituksia ja opetuksia, jotka lyttäävät titteleiden korostamisen ja painottavat kaikkien samanarvoisuutta. Työntekijöiden kohdalla asiaan vaikutti vielä ero kirkosta ja sitä kautta kaiken kirkkoon viittaavan kammoksuminen.
Jo 1920-luvulla helluntaiseurakuntien työntekijöille voidaan nähdä kehittyneen tittelikammo. Esimerkiksi Eino Ahonen kirjoitti 1928 Ristin Voitto -lehdessä, miten helluntailaiset (pappiskouluttautuneetkin) luopuivat papin arvonimistä, kaavuista ynnä muista. Oli syntynyt tavallisuutta ja nöyryyttä painottava diskurssi, jossa nöyryys nousi yltiöpyhäksi arvoksi.
Ulkoinen suora diskurssi kävi voimakkaasti titteleitä ja arvoja vastaan, mutta todellisuus oli silti toisennäköinen. Oheisviestintä kertoi edelleen, miten erilaiset ja menestyneet huomioitiin. Ellei samassa lauseessa, niin ainakin samassa kappaleessa voitiin tittelit ja arvot tuoda esiin ja kuitenkin tuomita niiden esille nostaminen.
Kaksinaamaisuutta? Ei kai, ihan vain normaalia ihmisen toimintaa...
Kun lukee lehtikirjoituksia ja historiikkeja ensimmäisistä helluntailaisista, huomaa mielenkiintoisen ilmiön. Niissä muistetaan mainita hyvinkin tarkkaan, jos joku vähänkin keskeinen tai asiaan liittyvä henkilö on ammatiltaan tai arvoltaan jotenkin merkittävä. Tälläisiä ovat kauppiaat, liikemiehet, opettajat, akateemisesti kouluttautuneet jne. Sen sijaan työväestötaustaisia ammatteja tai "tittelejä" ei juurikaan mainita.
Asia on toisaalta luonnollinen, poikkeavuudet ja erilaisuudet nousevat aina esiin, eikä Suomen yhteiskuntaluokkarakenne ollut sata vuotta sitten lähellekään niin keskiluokkainen kuin mitä se nyt on. Kummallisuus alkaa siitä, kun ottaa huomioon, miten paljon voidaan löytää kirjoituksia ja opetuksia, jotka lyttäävät titteleiden korostamisen ja painottavat kaikkien samanarvoisuutta. Työntekijöiden kohdalla asiaan vaikutti vielä ero kirkosta ja sitä kautta kaiken kirkkoon viittaavan kammoksuminen.
Jo 1920-luvulla helluntaiseurakuntien työntekijöille voidaan nähdä kehittyneen tittelikammo. Esimerkiksi Eino Ahonen kirjoitti 1928 Ristin Voitto -lehdessä, miten helluntailaiset (pappiskouluttautuneetkin) luopuivat papin arvonimistä, kaavuista ynnä muista. Oli syntynyt tavallisuutta ja nöyryyttä painottava diskurssi, jossa nöyryys nousi yltiöpyhäksi arvoksi.
Ulkoinen suora diskurssi kävi voimakkaasti titteleitä ja arvoja vastaan, mutta todellisuus oli silti toisennäköinen. Oheisviestintä kertoi edelleen, miten erilaiset ja menestyneet huomioitiin. Ellei samassa lauseessa, niin ainakin samassa kappaleessa voitiin tittelit ja arvot tuoda esiin ja kuitenkin tuomita niiden esille nostaminen.
Kaksinaamaisuutta? Ei kai, ihan vain normaalia ihmisen toimintaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti