Sosiologi Max Weberille kävi, kuten monille muille aikalaisilleen: hän kuoli. Kuolema ei sattunut mihin aikaan tahansa, vaan kesken hänen tuotteliaimman kautensa. Uskontotieteilijän kannalta ystävämme Max kuoli aivan väärään aikaan. Weberin uskontososiologinen pääteos jäi täysin kesken, epätäydelliseksi, vajaaksi, puutteelliseksi.
Huolimatta teoksen keskeneräisyydestä, sitä on kuitenkin ahkerasti käytetty uskontotieteessä ja sosiologiassa. Kaikesta huolimatta jää jäljelle kysymys, minkälainen lopputulos olisikaan ollut, jos hän olisi malttanut pysyä terveenä ja jättänyt keuhkokuumeen heikompilahjaisille. Selkeämpi teos ainakin, eikä kritiikki olisi aivan samanlaista kuin nyt.
Miten omalla kohdallani, ehdinkö saada jotain elämässäni aikaan, ennen kuin kuolema korjaa minut parempaan maailmaan? Ainakin täytyy yrittää. Sitähän se ystävämme Max muun muassa pohti, kristinuskon suosimaa yritteliäisyyttä ja aktiivista työtä, pelastusta. Pelastanko itseni tekemällä jotain, mitä jälkipolvet siteeraavat? En siitä silloin ainakaan itse perusta, enhän olisi enää itse paikalla.
Kovin itsekeskeiseksi pohdintani minut vetää, taidanpa vain suorittaa omien ambitioideni tyydyttämiseksi; ihan vain, että kokisin itse onnistumisen tunteen. Muista viis? Ehkä kuitenkin minussa vielä jossain itää siemen muiden auttamiseksi ja ohjaamiseksi. Olenhan sentään sertifioitu opettaja, seurakuntatyöstä puhumattakaan - sehän se vasta ylevää onkin. Päädyn siis lopputulokseen: suorita sopivasti, jaa, nauti, äläkä murehdi elämän lyhyyttä.
Huolimatta teoksen keskeneräisyydestä, sitä on kuitenkin ahkerasti käytetty uskontotieteessä ja sosiologiassa. Kaikesta huolimatta jää jäljelle kysymys, minkälainen lopputulos olisikaan ollut, jos hän olisi malttanut pysyä terveenä ja jättänyt keuhkokuumeen heikompilahjaisille. Selkeämpi teos ainakin, eikä kritiikki olisi aivan samanlaista kuin nyt.
Miten omalla kohdallani, ehdinkö saada jotain elämässäni aikaan, ennen kuin kuolema korjaa minut parempaan maailmaan? Ainakin täytyy yrittää. Sitähän se ystävämme Max muun muassa pohti, kristinuskon suosimaa yritteliäisyyttä ja aktiivista työtä, pelastusta. Pelastanko itseni tekemällä jotain, mitä jälkipolvet siteeraavat? En siitä silloin ainakaan itse perusta, enhän olisi enää itse paikalla.
Kovin itsekeskeiseksi pohdintani minut vetää, taidanpa vain suorittaa omien ambitioideni tyydyttämiseksi; ihan vain, että kokisin itse onnistumisen tunteen. Muista viis? Ehkä kuitenkin minussa vielä jossain itää siemen muiden auttamiseksi ja ohjaamiseksi. Olenhan sentään sertifioitu opettaja, seurakuntatyöstä puhumattakaan - sehän se vasta ylevää onkin. Päädyn siis lopputulokseen: suorita sopivasti, jaa, nauti, äläkä murehdi elämän lyhyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti