Sosiaalinen nousu - tai neutraalimmin liikkuvuus - ei ole vierasta myöskään allekirjoittaneelle. Suurten ikäpolvien ja suuren muuton (maaseudulta kaupunkiin) mullistusten jälkeen ei Suomessa ole enää samanlaista sosiaalista liikkuvuutta nähty kahteenkymmeneen vuoteen. Lama 1990-luvulla sotki kyllä vielä yhteiskunnan kenttää, luoden liikkuvuutta myös alaspäin. Yhteiskuntarakenne kuitenkin on enemmän tai vähemmän jähmettynyt 1980-luvulta alkaen. Poikkeuksia tietenkin on, miksi taidan itsenikin lukea.
Isovanhempani olivat pientilallisia, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia maalaisia. Suuret ikäluokat, eli heidän lapsensa, kasvoivat kaupunkilaisiksi ja kouluttautuivat paremmin, aivan kuin ikätoverinsa Suomessa. Suurelle osalle suomalaisista sosiaalinen liikkuvuus jäi suunnilleen tähän, seuraavan sukupolven muutokset olivat paljon pienempiä.
Tätä taustaa vasten oma urbanisoitumiseni ja kouluttautumiseni tohtoriksi on poikkeavaa. Myös jännittävää, sen myönnän. Ainakin jos sitä alkaa ajattelemaan. Joillakin toisilla poikkeusyksilöillä oma sosiaalinen nousu aiheuttaa vakavaa epämukavuutta oman suvun ja perheen keskellä. Monia näistä voisi jopa kutsua nousukkaiksi ja snobeiksi, tai siltä ne saattavat näyttää vanhojen tuttujen silmissä.
Itse viihdyn sukuni ja perheeni parissa (ainakin toistaiseksi) suunnilleen yhtä hyvin kuin lapsenakin. Toisaalta olin monesti omien harrastuksieni parissa, enkä nytkään ole jatkuvassa kiinteässä kanssakäymisessä oikeastaan kenenkään kanssa. Miten jatkossa, onnistunko pitämään itseni "normaalina"? Mitä normaalius edes on? Omalla kohdallani se merkitsee erilaisuutta. Olen itse erilainen ja ihmiset ympärilläni ovat erilaisia. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes alan tuntemaan itseni arjen etnografiksi - silloinkin kun olen vapaalla. Tai jos muutun muukalaiseksi tuttujeni keskellä; vaikeasti lähestyttäväksi intellektuelliksi.
Silloin tarttis tehrä jotain...
Isovanhempani olivat pientilallisia, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia maalaisia. Suuret ikäluokat, eli heidän lapsensa, kasvoivat kaupunkilaisiksi ja kouluttautuivat paremmin, aivan kuin ikätoverinsa Suomessa. Suurelle osalle suomalaisista sosiaalinen liikkuvuus jäi suunnilleen tähän, seuraavan sukupolven muutokset olivat paljon pienempiä.
Tätä taustaa vasten oma urbanisoitumiseni ja kouluttautumiseni tohtoriksi on poikkeavaa. Myös jännittävää, sen myönnän. Ainakin jos sitä alkaa ajattelemaan. Joillakin toisilla poikkeusyksilöillä oma sosiaalinen nousu aiheuttaa vakavaa epämukavuutta oman suvun ja perheen keskellä. Monia näistä voisi jopa kutsua nousukkaiksi ja snobeiksi, tai siltä ne saattavat näyttää vanhojen tuttujen silmissä.
Itse viihdyn sukuni ja perheeni parissa (ainakin toistaiseksi) suunnilleen yhtä hyvin kuin lapsenakin. Toisaalta olin monesti omien harrastuksieni parissa, enkä nytkään ole jatkuvassa kiinteässä kanssakäymisessä oikeastaan kenenkään kanssa. Miten jatkossa, onnistunko pitämään itseni "normaalina"? Mitä normaalius edes on? Omalla kohdallani se merkitsee erilaisuutta. Olen itse erilainen ja ihmiset ympärilläni ovat erilaisia. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes alan tuntemaan itseni arjen etnografiksi - silloinkin kun olen vapaalla. Tai jos muutun muukalaiseksi tuttujeni keskellä; vaikeasti lähestyttäväksi intellektuelliksi.
Silloin tarttis tehrä jotain...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti