Tänään vietimme kulttuurien tutkimuksen laitoksen jatko-opiskelijoiden kanssa aikaa tieteellisen kirjoittamisen seminaarissa. Itseäni riivaa kirjoittamisessa joskus raskas itsekritiikki. En pidä kirjoituksiani aina niin ihmeellisinä ja uutta valoa antavina, että niillä olisi mitään todellista arvoa.
Kun tällainen kriisi uhkaa hyökätä päälle, on apu lähellä. Vain muutaman "tieteellisen" artikkelin tai kirjan luvun luettua tajuaa jälleen, ettei sen tason tarvitse niin päätä huimaava olla, jotta sitä joku lukisi. Monenkaan kirjoituksen sisältö ei tarjoa uusia oivalluksia, tai edes vahvoja tuloksia. Missä kriisin ydin sitten piilee?
Luulisin omalla kohdallani eniten vaivaa tuovan amatööriyteni kirjallisen viestinnän suhteen; tai tunteeni amatööriydestä. Kielioppia en ole missään kielessä rakastanut, tuskin huomannut. Viimeksi tuskailin ranskan kieliopin kanssa. Aina kun haluan palata maanpinnalle ja huomata tyhmyyteni, alan lukemaan ranskan kielioppia.
Onneksi olen kuitenkin kehittynyt kirjoittajana jo sen verran, että ensimmäinen kynnys kirjoittamiseen on madaltunut huomattavasti. Kun madallan omia odotuksiani sisällön tasosta, olen jo päässyt pitkälle. Keep it simple, stupid! Ei niin että pitäisin itseäni jotenkin erityisen viisaana. Sen illuusion romuttamiseen ei tarvita kuin ranskan kielioppi.
Ps. Mieleeni muistuu aiheesta yksi hauska tapaus. Kasvatustieteen proseminaarityötäni tarkasteltaessa minulta kysyttiin, arvostelinko liian kärkevästi uskonnon oppikirjojen kirjoittajia virheellisistä ja puutteellisista tiedoista kirjoissa; hehän ovat vain ihmisiä, joilla on kirjojensa kanssa suuri projekti (vaikkakin myös riittävästi aikaa ja ihmisiä tarkistaa tekstejään). Vastaukseni hetken keskustelun jälkeen oli: ehkä mä sitten vain olen viisaampi. Joskus totuus sattuu. Kenen nilkkaan, se on sitten toinen tarina.
Kun tällainen kriisi uhkaa hyökätä päälle, on apu lähellä. Vain muutaman "tieteellisen" artikkelin tai kirjan luvun luettua tajuaa jälleen, ettei sen tason tarvitse niin päätä huimaava olla, jotta sitä joku lukisi. Monenkaan kirjoituksen sisältö ei tarjoa uusia oivalluksia, tai edes vahvoja tuloksia. Missä kriisin ydin sitten piilee?
Luulisin omalla kohdallani eniten vaivaa tuovan amatööriyteni kirjallisen viestinnän suhteen; tai tunteeni amatööriydestä. Kielioppia en ole missään kielessä rakastanut, tuskin huomannut. Viimeksi tuskailin ranskan kieliopin kanssa. Aina kun haluan palata maanpinnalle ja huomata tyhmyyteni, alan lukemaan ranskan kielioppia.
Onneksi olen kuitenkin kehittynyt kirjoittajana jo sen verran, että ensimmäinen kynnys kirjoittamiseen on madaltunut huomattavasti. Kun madallan omia odotuksiani sisällön tasosta, olen jo päässyt pitkälle. Keep it simple, stupid! Ei niin että pitäisin itseäni jotenkin erityisen viisaana. Sen illuusion romuttamiseen ei tarvita kuin ranskan kielioppi.
Ps. Mieleeni muistuu aiheesta yksi hauska tapaus. Kasvatustieteen proseminaarityötäni tarkasteltaessa minulta kysyttiin, arvostelinko liian kärkevästi uskonnon oppikirjojen kirjoittajia virheellisistä ja puutteellisista tiedoista kirjoissa; hehän ovat vain ihmisiä, joilla on kirjojensa kanssa suuri projekti (vaikkakin myös riittävästi aikaa ja ihmisiä tarkistaa tekstejään). Vastaukseni hetken keskustelun jälkeen oli: ehkä mä sitten vain olen viisaampi. Joskus totuus sattuu. Kenen nilkkaan, se on sitten toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti