Jännitys tiivistyy

Edelleen odotellessani apurahapäätöksiä - joista ensimmäisen pitäisi tulla vielä tällä viikolla - stressitasoni nousee kumulatiivisesti. Samaan aikaan tapahtuva kiire onneksi helpottaa asiaa sen verran, että päätöksiä ei mieti aktiivisesti koko ajan. Ensi viikolla olisi seuraava apurahahakemus jätettävä, jos niitä vielä jättää. Senkin vuoksi olisi hyvä, jos huomenna postiluukusta putoaisi kaunis kirje, jossa ilmoitettaisiin minun ystävällisesti saavan ensi vuodeksi toimeentulon ja tutkimusrahoituksen. Sitä odotellessa on hyvä nukkua ja huomenna käydä ihmettelemässä aamutuimaan ranskankieltä...

Vanha suola

Käydessäni tänään tiistaina luennoimassa Turun kristillisellä opistolla kielellisestä lähestymistavasta uskontoon, mieleeni nousi nostalgisia muistoja gradutyöstäni. En tarkoita sitä kiirettä, tuskaa ja hikeä, vaan aihetta ja erityisesti diskurssien ihmeellistä maailmaa. Olen täysin tytyväinen väitöskirja-aiheeseeni, varsinkin kun sen kautta pääsee avaamaan uusia uria tutkimukselle. Mutta silti, kyllä ne diskurssit sitten vaan ovat hurjan kivoja.

Kieli ja kommunikaatio ovat niin monipuolinen kohde tutkimukselle, että siitäkin saisi elämäntyön tehtyä. Toisaalta jos haluaa monipuolisemmaksi asiantuntijaksi, niin on hyvä tutkia muitakin sosiologisia puolia elämästä ja uskonnollisuudesta. Mikä diskursseissa sitten niin kiehtoo? Ehkä se on niiden monipuolisuus ja tilannekohtaisuus. Ehkä koska siihen liittyy moniulotteinen vallankäyttö ja vaikuttamisen monet keinot. Kenties siksi, että niitä pakoon ei pääse, vaan niitä kohtaa koko ajan. Mahdollisesti senkin vuoksi, miten helposti niillä voidaan ihmisiä ohjailla ja kääntää puolelleen.

Länsimaiset kristilliset piirit ovat niin teologisoituneita, etteivät ne tiedä olevansa sosiaalisten diskurssien orjia. Mitä muutakaan ne pilkuntarkat kiistanalaiset opinkohdat ovat, kuin sosiaalisissa valtakamppailuissa syntyneitä jaettuja diskursseja, tapoja ilmaista oma tulkinta kyseisestä asiasta. Kristinuskon perustava sisältö on yksinkertainen, mutta se on kiedottu niin monimutkaisiin narraatioihin - riippuen viiteryhmästä - että viidakosta on vaikea päästä läpi. Sen tähden monet alistuvatkin diskurssien alle, koska niitä käyttämällä elämä on helpompaa kuin vastaan rimpuileminen. Tule sellaisenaan kuin olet, mutta kommunikoi niin kuin me.

Toisaalta, mitä muutakaan se on, kuin ihmiselle luonteenomaista toimintaa. Yhteinen ideaali on säilytettävä puhtaana, oli sitten kysymyksessä suomalainen nationalismi tai baptistinen kastekäsitys. Ällös tule sitä pilkkaamahan.

On ne diskurssit sitten niin kauhean kivoja.

Ps. diskursseista tietämättömille: diskurssit ovat muodostuneita merkityskokonaisuuksia (esim. velvollisuusdiskurssi vs. palkintodiskurssi)

Ahkera ihminen

En usein tätä myönnä, mutta tänään tunnen olleeni ahkera ihminen. Kirjoittaa täytyy ja tänään sille täytymiselle tuli täyttymistä oikein olan takaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että täytyminen loppuisi, koska kirjoitettavaa riittää täyttämään kaikki ne tarpeet, mitkä eri kirjoittamisprojektit ovat tullessaan tuoneet täytettäviksi.

Mutta koska kirjaimet alkavat vilistä tietokoneen ruudulla liian nopeasti ja eri riveillä kuin alunperin, on varmasti aika lopettaa. Ahkera ihminen on oikeutettu lopettamaan työnsä. Tämän opin jo lapsuudessa, kiitos siitä isälleni. Ja isoisälleni. Ja luulen, että he saivat kiittää opetuksesta isoisoisääni ja tämän isää ja niin edelleen. Sukuvika siis, taas tämäkin. Enkö siis ole ahkera omasta tahdostani, vaan koska näin olen oppinut ja minut siihen pelolla kasvatettu? Kyllä siitä osa puhdasta genetiikkaa on, dna julmuri, minkä olet minulle tehnyt. Isäni poika siis, halusin tai en.

Onneksi olen edes hieman oppinut laiskaksi, muutenhan oikein masentuisin. Täytyyhän ihmisen jotain yksilöllistä itsestään löytää, muuten iskee ahdistus. Olen ainutlaatuinen. Ahkera ja laiska samaan aikaan. Siihen pystyy vain suomalainen - syyllistämään itseään molemmista.

Ja ei kun suihkuun ja kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Kyllä, lukemisesta väsyneenä hän päätti rentoutua lukemalla.

Internet ja keskustelupalstat

Joskus mietin, olenko liian masokisti. Yksi tilanne, milloin moista mietin, on kun erehdyn selailemaan internetin keskustelupalstoja. Siellä sitä ihmisen luovuus pääsee oikeuksiinsa ja mielikuvitus lentoonsa. Taivas ei enää ole rajana ja keskustelun polku voi johtaa aivan toisaalle kuin alkuperäinen aihe.

Tällä viikolla oli opetushallinnon yksi virkamies antanut haastattelun, missä hän totesi, ettei uskonnonopetuksen poistamiselle ole tarvetta, eikä se nykyään ole tunnustuksellista. Tunnustuksellisellä hän luonnollisesti tarkoitti vakaumuksellista julistusta, oppiin kasvattamista. Tunnustuksellisuus-termistä kun siirryttiin 1990-luvulla oman uskonnon opettamiseen, koska ajateltiin termin kuvaavan väärin nykyiselleen kehittynyttä tilannetta.

Tästä kehkeytyi luonnollisesti kiivas keskustelu, missä viimeiset kommentit ovat uskomattoman älyvapaita ja täysin muusta asiasta kirjoitettuna. Aadamin ja evoluution väliset kiistat ovat luonnollisia tämänkaltaisten aiheiden lopullisia keskusteluaiheita, sehän nyt on selvää. Ei noita keskusteluja jaksa tervejärkinen seurata. Uskonto sitä ja uskonto tätä. Entäs se ihminen? Hyvä, että vastuu voidaan aina ihmiseltä sysätä jollekin toiselle taholle, tässä tapauksessa kasvottomalle uskonnolle, joka saa ihmiset toimimaan täysin ilman omaa tahtoa. Uskonto ei kuitenkaan tee mitään, ihminen tekee ja muodostaa myös niitä uskontoja.

Oi kun päätäni särkee.

Klassikkoja, suomalaisia ja ihmisiä

Humanistiset ja vielä enemmän yhteiskuntatieteelliset ihmiset viittaavat mielellään ns. klassikoihin, oletettuihin suurmiehiin (kyllä, naisia ei juuri ole viitattavien ns. suurten joukossa, vain pari uudempaa), jotka omilla kirjoituksillaan ja teorioillaan ovat jääneet tieteelliseen historiaan. Näiden suurten varjojen pimennosta on välillä helppo unohtaa muut suuret ajatukset, tai edes että niitä voivat muut ääneen lausua, tuskin ajatellakaan kyetä. Saati että suomalaisista voisi jotain ylevää sanoa. Ehkä Westermarck, se poikkeus sallittakoon.

Mutta kyllä ne suomalaisetkin ajatella osaavat. Viimeksi törmäsin tähän omituisuuteen lukiessani tänään J.P.Roosin tuotantoa. Erityisesti hänen pohdintansa elämäntapojen ja luokkajaon yhteyksistä oli mielenkiintoista luettavaa. Toisin kuin Ranskassa, Bourdieun maassa, eivät suomalaisten maut poikkea mahdottomasti toisistaan tai kerro luokka-asemasta samalla tavalla. Mutta, kuten Roos ilmaisi: hallitsevaan luokkaan ei pääse pelkästään muuttamalla elämäntapaa; sen sijaan valitsemalla 'väärän' elämäntavan duunari tai keskiluokkaan kuuluva henkilö pysty melko helposti putoamaan luokastaan. Lisäisin vielä: ja yläluokkainen nolaamaan itsensä kavereidensa kesken.

Kukin meistä arvioi toisiaan. Siitä ei pääse helpolla irti. Jokaisella meistä on käsityksiä siitä, mitä emme halua olla ja minkälaiseksi emme halua leimautua. Tietyn imagon saavuttaminen voi kestää kauan ja vaatia paljon ponnistuksia. Imagon tahriminen taas ei vaadi järjettömän paljon vaivannäköä. Olemme niin ihania, teemme paljon työtä saavuttaaksemme jotain, vain menettääksemme sen huolimattoman erheen tähden. Kateusko se sieltä paidan alta pilkistää, vai miksi niin helposti löydän virheitä toisista ihmisistä. Toisen luokitteleminen ei ole meille vaikeata, se on kuin sisäänrakennettu mekanismi. Toivottavasti sitä vain osaisi käyttää hyvin hyödyksi, ei vahingoksi.

Tieto ja tuskan lisääntyminen

Olen monesti toistanut kulunutta sanontaa: tieto lisää tuskaa. Enkä vain toistanut vaan myös itse kokenut. Tieto lisää myös vastuuta. Tässä mielessä tietoon voidaan joissakin yhteyksissä rinnastaa myös taito. Nimittäin jos osaat yhtä sun toista, niin sitä enemmän sinun oletetaan tekevän kaikkia niitä asioita, joita osaat. Silti ihminen ei ehdi kuin rajalliseen määrään asioita ja tekoja. Selitä siinä sitten jollekin, että eikö joku muu voisi välillä...

Mutta tiedosta tällä kertaa puhun. Tämänkertainen tiedon tuskaaluova ominaisuus liittyy käsillä olevaan kirjoitusprojektiini. Olen lukenut viimeisen parin kuukauden aikana niin paljon, että aivoni eivät ole taitaneet pysyä aivan kärryillä. Ainakin siltä tuntuu kun tiedon määrä ylittää muistiinpalauttamisen ja assosiaatioiden muodostamisen kyvyn. Uskottelen itselleni, että kyllä se kohta helpottaa ja pian yhdistän lukemiani ja pohtimiani palasia järkeväksi kokonaisuudeksi.

Asiaa ei luonnollisesti helpota se seikka, että sitä luettavaa tuntuu löytyvän koko ajan lisää. Ole siinä sitten ja pysy maltillisena sekä systemaattisena luku- ja tutkimisprosessissasi. Kuinka sitä tunteekin voimakasta vetoa yrittää lukea kaikkia samaan aikaan. Eihän siitä mitään tule, mutta kun yritettävä on. Pyrin silti pitämään itseäni edes hieman aisoissa, että saisin aloitettua sen kirjoittamisen ja pikku hiljaa lisättyä siihen uusia näkökulmia ja oivalluksia - sitä mukaa kuin lukeminenkin edistyy.

En edes uskalla laskea, kuinka monta artikkelia olen eri lehdistä ja kirjoista etsinyt, kopioinut tai tulostanut ja raahannut kotiini monisteina. Kyllä ne artikkelit jo yhden ison laatikon vaativat. Kirjat siihen vielä päälle ja oh, kuinka ihanaa elämäni on. Ja tässä on vasta pieni osa tulevasta kokonaisuudesta. Tietotulva suorastaan hukuttaa minut. Siksikö päätäni näin särkee?

Vanhuus lähestyy

Keski-ikä tuo mukanaan vanhenemisen traumat. Fyysinen olemus kärsii ja terveet päivät tuntuvat jääneen jonnekin lapsuuteen. Tällä hetkellä käsi ja polvi vihoittelevat, mikä toisaalta kiinnittää huomion pois selästä ja niskasta. Sairaaseen vatsaan on jo tottunut, eli sitä ei aina edes ajattele. Näkö ei ollut lapsenakaan kummoinen ja kaikki muukin poikkeuksellista.

Mutta jos haluaa nähdä positiivisia puolia vanhenemisessa, niin ainakin uudet vaivat peittävät vanhat alleen. Myös fyysisen vanhenemisen konkreettisuus auttaa unohtamaan abstraktit unelmat ja niiden lipsumisen tai edelleen kaukana olemisen. Toiset tekevät tiliä ja perustavat useampia perheitä. Mitä minä teen; mätänen yliopistolla tohtorintutkinnon parissa. Mutta kaikkeen tottuu, myös köyhyyteen ja kurjuuteen. Paitsi jos kokee sosiaalista nousua. Silloin pienikin tulonnousu tuntuu suurelta ja melkein peittää alleen fyysisen kankeuden.

Mitähän huominen tuo tullessaan? Täytyy mennä aikaisin nukkumaan jotta heräisi aikaisin ahertamaan unelmia lähemmäksi.

Riittävästi turkulainen

Tämän kuun alussa tuli täyteen 12 vuotta siitä, kun muutin Turkuun. Jos joku olisi silloin sanonut, että asun vielä 12 vuoden päästä Turussa, olisin pitänyt häntä pahanilmanlintuna tai vain nauranut mahdottomalle ajatukselle. Ei niin, että olisin ollut Turku-vastainen ja pitänyt muuttoa pahimpana virheenä mitä elämässäni olin tehnyt. Olen pitänyt Turku ihan hyvänä paikkana elää, ei täydellisenä mutta riittävän hyvänä. En vain tuolloin ajatellut missään kaupungissa kymmentä vuotta asuvani.

Syy tähän on osittain isäni. Vanhempia on aina hyvä syyttää, jos ei itseään halua. Isäni työn perässä kun muutimme useampaan otteeseen lapsena ollessani. Enkä ole 12 vuoden turkulaisuuteni aikana vieläkään tottunut paikallani olemiseen. Nyt tosin olen oppinut tyytymään senhetkiseen tilanteeseen. Tällä hetkellä tilanne on se, että väitöskirja pitää siteitäni ainakin jossain määrin Turussa seuraavat vajaat neljä vuotta. Tosin muutto esim. Helsinkiin ei tuottaisi käytännössä minkäänlaisia ongelmia opintojen kannalta, ainoastaan pieniä järjestelykysymyksiä tulisi eteen.

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi turhia. Pois Turusta voisin lähteä, mutta on Turussa paljon hyvääkin. Joskus. Ehkä. Ainakin kesä on kaunis. Ja nykyään lentoyhteydetkin ovat paremmat kuin kymmenen vuotta sitten. Tästä muun muassa johtuen Turku vaikuttaa ihan riittävän hyvältä paikalta, pääseehän täältä aina hetkeksi pois. Tarvitsee vain hieman rahaa ja aikaa, niin lentokone vie. Ehkä tämä köyhyysloukusta nouseminen saattaa vaientaa sisäisen muuttohaluni ja sittenkin pidän vielä hetken majapaikkaani Turussa. Ainakin tunnen paikan, mikä vanhemmiten on jopa positiiviseksi käännettävä seikka.

En ole täysin turkulainen, en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta mielestäni olen riittävän turkulainen, nimittäin uskon sietäväni Turkua riittävästi siellä hetken asuakseni.

Palkitsemisesta

Olen huomannut olevani laiska. Jos olisin kuunnellut lapsena isääni, olisin sen tiennyt jo kauan aikaa sitten. Laiskuudessa ei aina ole kyse negatiivisesta taipumuksesta. Joskus se ehkäisee stressiä ja joskus laukaisee sitä. Jos laiskuus kuitenkin saa yliotteen, haittaa se elämistä ja toimimista. Oman laiskuustaipumukseni aisoissa pitämiseksi olen kehittänyt itselleni tarvittaessa palkintoja. Onneksi laiskuus ei ole niin yleistä, että joutuisin koko ajan keksimään uusia lahjoja ja juoksemaan porkkanan perässä kuin hienompikin aasi. Palkintojen asettamista voisi oikeastaan verrata kieltäytymisiin, paastoon ja jopa asketismiin. Ei enää palkintojen saamisvaiheessa, vaan että palkinnon vuoksi asettaa itsensä näitä tiloja muistuttavaan asemaan.

Graduani kirjoittaessa pidättäydyin lukemasta muuta kirjallisuutta ja katsomasta elokuvia. Kirjoitustyön loputtua palkitsin itseni näillä hengentuotteilla. Välietappeihinkin jouduin välillä asettamaan, tosin pienempiä mutta kuitenkin, palkintoja. Nyt olen ajatellut palkita itseni ensimmäisen kirjoitusprojektini loppuunsaattamisesta sekä (mahdollisen) apurahapäätöksen saamisesta lomamatkalla. Vaikeaksi asian tekee se, että ei tiedä mihin mennä ja miten olla siitä liikaa haaveilematta.

Mutta ehkä palkitsen itseni kuitenkin Rooman matkalla joulukuussa. Sitä odotellessa täytyy jatkaa kirjoittamista. Tällä viikolla olenkin ahkerasti yrittänyt kirjoittaa ja osittain onnistunutkin siinä. Esimerkiksi kirjoitin useita sivuja erääseen tutkimusmenetelmäkurssin oppimispäiväkirjaan puuta heinää. Tarkoitan tietenkin, että kirjoitin tieteellistä tekstiä. Onneksi kasvatustieteen opinnot jäivät viime talvena taakse, joten ihan puppua ei tule enää kirjoitettua. Silloin kun mikä tahansa soopa tuntui kelpaavan. Sellaiset tilanteet ahdistavat minua, koska riman madaltuessa laiskuus tahtoo iskeä pahemman kerran ja vesittää kaikki kirjoittamisyritykset. Miksi kirjoittaa jotain täysin päivänselvää ja yksinkertaista? Sairaan tuskastuttavaa sellainen on. Silloin palkinnotkaan eivät tunnu herättävän motivaatiota. Tarvittaisiin varmaan ruoskaa silloin. Itsensä ruoskiminenhan on suomalaisten yksi kansanhuvi, harrastetaan sitä siis enemmän.

Ps. Ilmeisesti olen tällä viikolla ollut kiireinen, kun jo kolmena iltana peräkkäin huomasin unohtaneeni kirjoittaa tänne plokiin jotain. Ei siis aiheiden puuttumisen johdosta, vaan ajankulun autuuden johdosta.

Viisas, vihainen Marx

Ensimmäinen kirjoitusprojekti jatko-opinnoissa koskee luokkateorioita. Tänään olenkin lukenut ahkerasti setä Karlin tuotantoa. Vakaumuksellisena elitistinä täytyy kuitenkin myöntää, että pidän sittenkin setä Karlia ihan viisaana miehenä. Ymmärrän myös, että monen on vaikea asiaa näin nähdä, johtuen paitsi yli sadan vuoden historiallisesta erosta ja kaikenmaailman kommunisteista (etenkin stalinisteista) siinä välissä soppaa sekoittamassa, myös setä Karlin vihaisesta asenteesta. Hän näki niin paljon vääryyttä, ettei pystynyt pitämään sitä sisällään.

Setä Karlin eläessä 1800-luvulla maailma oli toisenlainen, etenkin Britanniassa. Myös tehtaat ja työväen elinolot olivat toiset. Vähänkin historiaa luettuaan jokainen alkaa hieman ymmärtämään, miksi setä Karl niin pahasti sanoi. Sen aikaisen vallattoman tehdas- ja kaivostoiminnan olosuhteista voidaan todella puhua riiston ja kurjuuden tyyssijana. Tehdaspamppujen enemmistö ei juuri pohtinut työntekijöiden terveyttä ja hyvinvointia, liikaväestöstä sai vain lisää halpaa työvoimaa.

Ei setä Karl sentään aina ollut niin viisas. Vanhempana hänestäkin karisi joitakin radikaaleja piirteitä, tai paremmin sanottuna kokemus teki hänestä viisaamman. Hän näki koko ajan kapitalismin kärjistävän kahden luokan kuilua ja lisäävän paineita vallankumoukselle. Nuorempana hän kannatti kuitenkin enemmän työväen omaa toimintaa vallankumouksen aikaansaamiseksi kuin myöhemmin; vanhempana hänelle riitti luokkatietoisuuden ylläpitäminen, kapitalismi kyllä tulisi tiensä päähän ihan itse. Lenin ja Stalin ottivat harppauksen Marxin linjoista ohi ja ajoivat vallankumousta aktiivisesti itse ylhäältä.

Se että pidän setä Karlia viisaana miehenä, ei kuitenkaan tarkoita, että olisin hänen kanssaan samaa mieltä, saati sitten että hän olisi ollut kaikessa oikeassa. Niissä olosuhteissa hänen kapitalismikuvauksensa vain sattui olemaan hyvin osuva ja mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Ikävä vain, että ennustus näyttää meidän päivinämme samanlaiselta kuin Jehovan todistajien tai Adventistien ennustukset Jeesuksen tulosta ja maailmanlopusta. Niitä on sitten jälkeenpäin selitelty, miksi näin ei tapahtunut.

Kuten aiemmin olen sanonut, keskiluokka petti setä Karlin. Muuttuja jonka hän katsoi olevan mitätön, olikin merkittävä. Sen lisäksi sosialismi ja sosialistiset puolueet itse kehittivät yhteiskuntia siihen, ettei vallankumousta tullut. Syntyi länsimaisia hyvinvointivaltioita, joiden sisällä kansa keskiluokkaistui ja tyytyi elämässä pärjäämiseen. Absoluuttisesta köyhyydestä päästiin suhteelliseen köyhyyteen. Ja niin edespäin.

Monia asioita jää, joita en ymmärrä. Yleensäkin, mutta nyt tarkoitan setä Karlia ja sosialisteja. Pari niistä - mitkä olivat jo Kommunistisen manifestin mukaan puolueen tavoitteita - oli esimerkiksi maaomaisuuden pakkoluovutus ja progressiivinen verotus. Olisin tyhmä ja poliittisesti epäkorrekti, jos en kannattaisi tasa-arvoa. Mutta tasapäistämistä en kannata. Ihmiset ovat erilaisia, annetaan niiden olla. Tasa-arvoiset mahdollisuudet on kyllä mielestäni taattava koulutuksen, työnsaannin ja mahdollisuuksien sekä saatavuuden muodoissa. Mutta tasapäistämisen motiivi piilee mielestäni pohjimmiltaan kateudessa. Jos jollakin on, mitä se minulle kuuluu. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.

Täysin toinen tilanne on silloin, jos toisella ei ole sen tähden, että hänelle maksetaan liian vähän turhan paljosta. Tämä oli setä Karlinkin yksi viisaus. Viisaana hän myös tiesi motiivin kapitalistisen riiston takana: ihmisen ahneus. Kommentoimatta vain jäi se, etteivät ne työläiset olisi välttämättä tyytyneet sen enempää tasapäistämiseen. Olisivat nekin hallitsemisesta pitäneet.

Ihminen kun ei tyydy mihinkään - siltä se joskus vaikuttaa.

Kulttuurisen pääoman periytyvyys

Herra Pierre, Bourdieu nimeltään, oli hyvin monisanainen. Aivan kuten maamiehensä, Michel, Foucault nimeltään. Molemmat kirjoittivat ranskaksi pitkiä ja monimutkaisia kirjoja, joiden ymmärtämiseen tarvitaan aivan oma harjaantumisensa ja vinoutunut mielenlaatunsa. Silti molempien herrojen kirjoja luetaan ahkerasti, eikä vähiten siksi, että heillä oli sekavasta kirjoitustavastaan huolimatta oikeasti jotain kirjoitettavaa. Ei vain tyhjän pyörittelyä, vaan he myös kirjoittivat toimivia ajatuksia.

Herra Pierre oli hyvin perinpohjainen määritellessään kulttuurista pääomaa. Hänen mukaansa kulttuurinen pääoma oli kaikkien ansaittavissa ja saavutettavissa, mutta huonosti perittävissä. Eli täysin toisin kuin taloudellisen pääoman kohdalla, käytännössä koko kulttuurinen pääoma oli yksilön itse saavutettava. Kulttuurisia objekteja, tauluja, kirjoja ja niin poispäin, oli kyllä mahdollista siirtää tuleville sukupolville, mutta niiden käyttämistä ei voitu aineellisesti siirtää. Sosiaalistumisen kautta jokainen perhe välittää omia kulttuurisia arvojaan ja pääomaansa, mutta sitäkään ei yksilöön voida asentaa, vaan se täytyy edelleen omaksua ja hyödyntää omassa elämässä.

Koska kulttuurinen pääoma on vaikeasti siirrettävissä, mutta käytännössä kaikkien omaksuttavissa, on se luokkajakojen yksi liukuvimmista muuttujista. Sosiaalinen nousu ei periaatteessa ole kiinni kulttuurisen pääoman tavoittamattomuudesta. Jokainen voi kiinnostua ranskalaisesta filosofiasta ja italialaisesta oopperasta, ainakin periaatteessa. Missä määrin mikäkin kulttuurin muoto määrittää luokka-asemaa, johtuu kustakin kulttuurista ja senhetkisestä historiallisesta tilanteesta - mikä milloinkin miksi mielletään.

Silti kulttuuristakin pääomaa omaksutaan pääosin samoissa luokka-asemissa kuin oma perhe. Luonnollista toisaalta on se, koska jokainen oppii kotonaan ja kaveripiirissään tietyt piirteet, mitkä määrittävät kullekin ryhmälle 'normaalia'. Muut ovat jotain toista. Eihän tuollainen mies ole kunnon mies, ja sitä rataa. Ihminen on monimutkainen ja omituinen olio, etenkin suomalainen. Valittamasta päästyään hän valitsee yhä saman asian ja jatkaa valittamista siitä, mitä toiset tekevät ja mitä hänellä ei ole. Nuorena suomalaiset ovat periaatteessa, teorian tasolla, samalla viivalla ja kykeneviä nousemaan tai laskeutumaan mihin tahansa asemaan yhteiskunnassa. Näin ei kuitenkaan käy. Monet uusmarxilaiset olisivat tässä vaiheessa valmiit osoittamaan kuuluisan riiston edelleen toimivan.

Itse näkisin asian paljon yksinkertaisemmin. Tai monimutkaisempihan se asia on, mutta siis toisin. Ei vähiten sen vuoksi, että etenkin sosiaalipsykologinen tutkimus on osoittanut ihmisen toimivan päättömästi. Päättömästi siten, että oman viiteryhmän arvoja ja käytäntöjä usein uusinnetaan, välttämättä siitä minkälaiset mahdollisuudet olisi kullakin muuttua ja vaihtaa levyä. Homo, homo sapiens - mieluummin jääräpäinen, jääräpäinen ihminen.

Outoja itsestäänselvyyksiä

Viime perjantaina huomasin taas, kuinka harvinaisemmistakin asioista voi tulla itsestäänselvyyksiä, jokapäiväisiä, arkisia tuttuuksia. Jokainen opittu asia on uusi, kun sen ensimmäisen kerran kohtaa. Silti riittävän monen toiston tai kuluneen ajan jälkeen siitäkin tulee tuttu, eikä asiaan enää kiinnitä samalla tavoin huomiota. Omat saavutukset voivat muuttua lopulta itsestäänselvyyksiksi ja arkisiksi, vaikka niiden eteen olisi tehnyt paljon työtä ja niistä olisi unelmoinut monta vuotta.

Uutuudenviehätyksen katoaminen johtaa joissakin tapauksissa arvon näennäiseen laskuun. Eikä sitä tai sen merkitystä joskus huomaa kuin vasta menettäessään sen, mitä joskus tavoitteli. Toisissa tapauksissa tutun asian harvinaisuuden unohtaminen voi johtaa ulkopuolisten silmissä ylenkatsomiseen ja ylpeyteen. Ne jotka eivät voi kuin haaveilla harvinaisuudesta, saattavat ihmetellä, kun kyseinen henkilö puhuu siitä kuin jokapäiväisestä kertakäyttöhyödykkeestä. Lahjojen unohtaminen ja käyttämättä jättäminen voi johtaa katkeruuteen niiden puolelta, joilla ei moisia lahjoja olisi. Olisi kiitollinen lahjoistaan, saattaa joku ajatella.

Perjantaina tein ensimmäisen tenttini jatko-opiskelijana. Saatuani tenttikuoren jäin hetkeksi tuijottamaan sen kantta ja rivissä seisovia erilaisia hieroglyfeja, kirjaimia. Kannessa nimittäin luki: pääopinto-oikeus Filosofian tohtori. Niin, tosiaan, tohtori, minä, oikeus, kaikki samalla rivillä toisiinsa yhteen semanttisesti liittyvinä. Miten sitä onkaan jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt totuttautua siihen tosiasiaan, että seuraava tähtäin on jo tohtorin tutkinto. Joskus se on suorastaan itsestäänselvyys, siinä mielessä etten sitä lainkaan ajattele. Kaikki eivät kuitenkaan edes aloita moista projektia. Vaikka tohtoreja valmistuukin nykyään entistä enemmän, on se edelleen harvinaista koko kansan mittakaavassa.

Harvinaista se on myös omassa suvussani. Äidin puolelta pikkuserkkuni on ainakin tohtori, onpa mies vielä professori ja laitoksen johtaja. Sattumoisin vielä samassa yliopistossa, jossa nyt opiskelen. Isäni puolelta en ole tohtoreista kuullut. Kovin korkeasti koulutettuja ei löydy. Serkkuni vaimo tosin - muistin juuri samalla - opiskelee lääkäriksi. Mutta siinäpä se melkein jo on. Nuoremmista serkuista ei vielä tiedä, nehän voivat innostua, kukaties.

Täytyy näin ollen muistaa omien päämäärien olevan itsestäänselvyyksiä vain itselleni. Muut ajattelevat omilla aivoillaan ja näkevät asiat omasta näkökulmastaan. Mutta miten olla nöyrä, ilman että näyttäisi pilkkaavan toisia itsensä vähättelyllä. Siinäpä suomalaiselle pohtimista. Ainakin kansanperinne jatkuu: itseään voi aina ruoskia.

Kirjojen ilot ja surut

Taas tänään mietin, missä vaiheessa ehtisin lukea kaikki tarvittavat kirjat, mitä lukea täytyisi. Ostin tänään vain yhden kirjan ja lainasin toisen, jotka nekin täytyy lukea. Sen lisäksi pitäisi ostaa ja lainata vielä tuhottomasti kirjoja, ihan vain nyt kolmenkin vuoden sisällä. Sen pidemmälle en uskalla edes ajatella.

Oma kirjastoni ei toistaiseksi sisällä kuin n.500 nidettä, joten mistään massiivisesta määrästä ei vielä puhuta. Silti olen jo joutunut rakentamaan lisää hyllyjä, jotta kaikki olisivat edes jotenkin esillä ja helpompi tavoittaa. Kunhan saan jotain rahoitusta tutkimukseeni, lisääntyvät kirjat taas entisestään, yhä kiihtyvällä tahdilla. Tähtäimessä on uusi kirjahylly. Se syö rahaa, mutta nykyinen näyttää pikku hiljaa täyteen pakatulta.

Suurin osa kirjoistani on tieto- ja tiedekirjallisuutta, romaaneja on noin neljä prosenttia, niistäkin yli puolet John Grishamia. Suuren lukumäärän, uusien kirjojen ja tiukan aikataulun johdosta odottaa uusin Grishamin kirja edelleen lukuvuoroaan. Edellisen Grishamin kirjan luin kesällä, Espanjanmatkalla, Samppalinnassa ja CafeArtissa, ainoastaan yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen. Uusin on odottanut vasta reilun kuukauden.

Pyrin ostamaan vain kirjoja, joita käytän ja luen. Silti monet kirjat saavat odottaa käyttöään ja useat ovat kesken. Kesken ovat esim. Neuvostoliiton vuosisata, Julma sota ja Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917. Historiaharrastukseni jäävät joskus varsinaisten töiden jalkoihin, kuten viimeisen vuoden aikana: ensin Gradun ja nyt väitöskirjaprojektien ohitettavaksi. Toki aion ne vielä loppuun lukea, kunhan jostain aikaa väännän.

Miten joillakin on aikaa katsella televisiota?

Bourdieu ja pääoma

Yhteiskuntatutkimuksen yksi merkittävä mies, Pierre Bourdieu ei ilmeisesti pitänyt Marxilaisesta kapitalismitulkinnasta. Nimittäin siitä, että pääoman käsite rajoitettaisiin vain taloudelliseen pääomaan. Yhteiskunnan pyörteissä taloudellinen kapitalismi ei ole edelleenkään saanut yliotetta muista elämän aloista. Bourdieu muistutti, että on olemassa myös sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Nämä kaikki jakavat ihmisiä ja asettavat heitä erilaisiin asemiin suhteessa toisiinsa ja mahdollisuuksiinsa toimia.

Yksi tunnetuimmista kulttuurisen pääoman esimerkeistä Bourdieulla on koulutus. Ranskalaisena hänen koulutussosiologiansa lähtökohdat eroavat hieman siitä, mitä suomalainen ajattelisi, esimerkiksi eliittikoulujen myötä. Mutta kyllä suomalaisetkin uusintavat luokkajakoja omilla koulutusvalinnoillaan. Koulutus taas määrää edelleen paljon sitä, mihin ammattiin ja tuloluokkaan ihminen ajautuu. Mutta ei tässä vielä kaikki. Koulutuksen myötä - yhdessä kaiken muun historian ja lähtökohtien kanssa - ihminen sosiaalistuu erilaisiin ympäristöihin ja tapoihin. Yllättävän paljon ja usein ihmiset jatkavat oman perheensä tiellä. Muun muassa tätä ja muitakin valintoja voidaan selittää kulttuurisella ja sosiaalisella pääomalla.

Pääoman käsite ei tarkoita absoluuttista jatkuvuutta ja toistoa, vaikkakin Bourdieun mukaan kulttuurinen pääoma onkin pysyvämpää kuin ekonominen pääoma. Ihmisillä on - tai ainakin pitäisi olla - vapaassa demokratiassa mahdollisuuksia edetä uralla, liikkua sosiaalisilla portailla, muuttaa elinympäristöään ja elinpiiriään. Miksi vaihtuvuus ja liikkuvuus sitten on niin vähäistä? Sosiaalistuminen selittää jotakin, mutta aikuisen ihmisen valintoja selittämään tarvitaan muutakin. Yksi monien palasten joukossa on pääoma. Mitä mahdollisuuksia ihmisellä on - Weber puhui omassa luokkateoriassaan resursseista - ja miten niitä käytetään, muovaa ja määrittää ihmisen paikkaa yhteiskunnassa. Raamatullisesti ja 'kaanaankielellä' ilmaistuna: "miten käytät leiviskäsi?"

Elämän paradokseja

Vietin harvinaisen rentouttavan perjantai-illan Turun uudessa seurusteluravintola Teerenpelissä. Eikä tässä vielä kaikki. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, miten rentouduin ja minkälaisen viikon jälkeen. Enhän tällä viikolla lukenut kuin kaksi yli neljäsatasivuista kirjaa, joitakin artikkeleja, kirjoittanut jonkin verran, opiskellut ranskaa, käynyt luennoilla, pessyt ikkunoita, harrastanut sosiaalista kanssakäymistä, nukkunutkin öisin n. 5 tuntia. Pääasiassa olen kuitenkin istunut yksin - vaikkakin eri tiloissa - ja lukenut, nähnyt silmissäni kirjaimia, jonoina, merkkikokoelmina, ohi vilistäen, tajuntaani porautuen.

Ja miten sitten rentouduin? Istuin yksin - vaikkakin kaupungilla - ja luin. Ensin kahvilassa päivän lehdet ja sen jälkeen tieteellisiä artikkeleja. Siis kuinka paljon täytyy miehellä päässä olla tyhjää, että lukemisesta väsyneenä voi rentoutua lukemalla? Milloin se raja sitten tulee vastaan?

En voi kuin ihmetellä itseäni.

Juhlapäivä

Olen yllättänyt itseni ja pitänyt plokiani jo kuukauden hengissä. Viime kuun saldo oli peräti 25 kirjoitusta, mitä on vaikea laittaa paremmaksi, ainakaan tällä kiireisellä elämäntyylillä. Onnitellakseni itseäni ja pahoitellakseni lukijoiden (kyllä, niitä kuulemma on) mielenterveyksille tuottamaani vahinkoa, päätin palkita itseni ja palata Espanjaan. Palaaminen tosin tapahtui vain mentaalisella ja juomatasolla; tuliaiset vähenevät, hitaasti mutta varmasti. Ensi kesänä Balkanille?