Käydessäni tänään tiistaina luennoimassa Turun kristillisellä opistolla kielellisestä lähestymistavasta uskontoon, mieleeni nousi nostalgisia muistoja gradutyöstäni. En tarkoita sitä kiirettä, tuskaa ja hikeä, vaan aihetta ja erityisesti diskurssien ihmeellistä maailmaa. Olen täysin tytyväinen väitöskirja-aiheeseeni, varsinkin kun sen kautta pääsee avaamaan uusia uria tutkimukselle. Mutta silti, kyllä ne diskurssit sitten vaan ovat hurjan kivoja.
Kieli ja kommunikaatio ovat niin monipuolinen kohde tutkimukselle, että siitäkin saisi elämäntyön tehtyä. Toisaalta jos haluaa monipuolisemmaksi asiantuntijaksi, niin on hyvä tutkia muitakin sosiologisia puolia elämästä ja uskonnollisuudesta. Mikä diskursseissa sitten niin kiehtoo? Ehkä se on niiden monipuolisuus ja tilannekohtaisuus. Ehkä koska siihen liittyy moniulotteinen vallankäyttö ja vaikuttamisen monet keinot. Kenties siksi, että niitä pakoon ei pääse, vaan niitä kohtaa koko ajan. Mahdollisesti senkin vuoksi, miten helposti niillä voidaan ihmisiä ohjailla ja kääntää puolelleen.
Länsimaiset kristilliset piirit ovat niin teologisoituneita, etteivät ne tiedä olevansa sosiaalisten diskurssien orjia. Mitä muutakaan ne pilkuntarkat kiistanalaiset opinkohdat ovat, kuin sosiaalisissa valtakamppailuissa syntyneitä jaettuja diskursseja, tapoja ilmaista oma tulkinta kyseisestä asiasta. Kristinuskon perustava sisältö on yksinkertainen, mutta se on kiedottu niin monimutkaisiin narraatioihin - riippuen viiteryhmästä - että viidakosta on vaikea päästä läpi. Sen tähden monet alistuvatkin diskurssien alle, koska niitä käyttämällä elämä on helpompaa kuin vastaan rimpuileminen. Tule sellaisenaan kuin olet, mutta kommunikoi niin kuin me.
Toisaalta, mitä muutakaan se on, kuin ihmiselle luonteenomaista toimintaa. Yhteinen ideaali on säilytettävä puhtaana, oli sitten kysymyksessä suomalainen nationalismi tai baptistinen kastekäsitys. Ällös tule sitä pilkkaamahan.
On ne diskurssit sitten niin kauhean kivoja.
Ps. diskursseista tietämättömille: diskurssit ovat muodostuneita merkityskokonaisuuksia (esim. velvollisuusdiskurssi vs. palkintodiskurssi)
Kieli ja kommunikaatio ovat niin monipuolinen kohde tutkimukselle, että siitäkin saisi elämäntyön tehtyä. Toisaalta jos haluaa monipuolisemmaksi asiantuntijaksi, niin on hyvä tutkia muitakin sosiologisia puolia elämästä ja uskonnollisuudesta. Mikä diskursseissa sitten niin kiehtoo? Ehkä se on niiden monipuolisuus ja tilannekohtaisuus. Ehkä koska siihen liittyy moniulotteinen vallankäyttö ja vaikuttamisen monet keinot. Kenties siksi, että niitä pakoon ei pääse, vaan niitä kohtaa koko ajan. Mahdollisesti senkin vuoksi, miten helposti niillä voidaan ihmisiä ohjailla ja kääntää puolelleen.
Länsimaiset kristilliset piirit ovat niin teologisoituneita, etteivät ne tiedä olevansa sosiaalisten diskurssien orjia. Mitä muutakaan ne pilkuntarkat kiistanalaiset opinkohdat ovat, kuin sosiaalisissa valtakamppailuissa syntyneitä jaettuja diskursseja, tapoja ilmaista oma tulkinta kyseisestä asiasta. Kristinuskon perustava sisältö on yksinkertainen, mutta se on kiedottu niin monimutkaisiin narraatioihin - riippuen viiteryhmästä - että viidakosta on vaikea päästä läpi. Sen tähden monet alistuvatkin diskurssien alle, koska niitä käyttämällä elämä on helpompaa kuin vastaan rimpuileminen. Tule sellaisenaan kuin olet, mutta kommunikoi niin kuin me.
Toisaalta, mitä muutakaan se on, kuin ihmiselle luonteenomaista toimintaa. Yhteinen ideaali on säilytettävä puhtaana, oli sitten kysymyksessä suomalainen nationalismi tai baptistinen kastekäsitys. Ällös tule sitä pilkkaamahan.
On ne diskurssit sitten niin kauhean kivoja.
Ps. diskursseista tietämättömille: diskurssit ovat muodostuneita merkityskokonaisuuksia (esim. velvollisuusdiskurssi vs. palkintodiskurssi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti