Olen huomannut olevani laiska. Jos olisin kuunnellut lapsena isääni, olisin sen tiennyt jo kauan aikaa sitten. Laiskuudessa ei aina ole kyse negatiivisesta taipumuksesta. Joskus se ehkäisee stressiä ja joskus laukaisee sitä. Jos laiskuus kuitenkin saa yliotteen, haittaa se elämistä ja toimimista. Oman laiskuustaipumukseni aisoissa pitämiseksi olen kehittänyt itselleni tarvittaessa palkintoja. Onneksi laiskuus ei ole niin yleistä, että joutuisin koko ajan keksimään uusia lahjoja ja juoksemaan porkkanan perässä kuin hienompikin aasi. Palkintojen asettamista voisi oikeastaan verrata kieltäytymisiin, paastoon ja jopa asketismiin. Ei enää palkintojen saamisvaiheessa, vaan että palkinnon vuoksi asettaa itsensä näitä tiloja muistuttavaan asemaan.
Graduani kirjoittaessa pidättäydyin lukemasta muuta kirjallisuutta ja katsomasta elokuvia. Kirjoitustyön loputtua palkitsin itseni näillä hengentuotteilla. Välietappeihinkin jouduin välillä asettamaan, tosin pienempiä mutta kuitenkin, palkintoja. Nyt olen ajatellut palkita itseni ensimmäisen kirjoitusprojektini loppuunsaattamisesta sekä (mahdollisen) apurahapäätöksen saamisesta lomamatkalla. Vaikeaksi asian tekee se, että ei tiedä mihin mennä ja miten olla siitä liikaa haaveilematta.
Mutta ehkä palkitsen itseni kuitenkin Rooman matkalla joulukuussa. Sitä odotellessa täytyy jatkaa kirjoittamista. Tällä viikolla olenkin ahkerasti yrittänyt kirjoittaa ja osittain onnistunutkin siinä. Esimerkiksi kirjoitin useita sivuja erääseen tutkimusmenetelmäkurssin oppimispäiväkirjaan puuta heinää. Tarkoitan tietenkin, että kirjoitin tieteellistä tekstiä. Onneksi kasvatustieteen opinnot jäivät viime talvena taakse, joten ihan puppua ei tule enää kirjoitettua. Silloin kun mikä tahansa soopa tuntui kelpaavan. Sellaiset tilanteet ahdistavat minua, koska riman madaltuessa laiskuus tahtoo iskeä pahemman kerran ja vesittää kaikki kirjoittamisyritykset. Miksi kirjoittaa jotain täysin päivänselvää ja yksinkertaista? Sairaan tuskastuttavaa sellainen on. Silloin palkinnotkaan eivät tunnu herättävän motivaatiota. Tarvittaisiin varmaan ruoskaa silloin. Itsensä ruoskiminenhan on suomalaisten yksi kansanhuvi, harrastetaan sitä siis enemmän.
Ps. Ilmeisesti olen tällä viikolla ollut kiireinen, kun jo kolmena iltana peräkkäin huomasin unohtaneeni kirjoittaa tänne plokiin jotain. Ei siis aiheiden puuttumisen johdosta, vaan ajankulun autuuden johdosta.
Graduani kirjoittaessa pidättäydyin lukemasta muuta kirjallisuutta ja katsomasta elokuvia. Kirjoitustyön loputtua palkitsin itseni näillä hengentuotteilla. Välietappeihinkin jouduin välillä asettamaan, tosin pienempiä mutta kuitenkin, palkintoja. Nyt olen ajatellut palkita itseni ensimmäisen kirjoitusprojektini loppuunsaattamisesta sekä (mahdollisen) apurahapäätöksen saamisesta lomamatkalla. Vaikeaksi asian tekee se, että ei tiedä mihin mennä ja miten olla siitä liikaa haaveilematta.
Mutta ehkä palkitsen itseni kuitenkin Rooman matkalla joulukuussa. Sitä odotellessa täytyy jatkaa kirjoittamista. Tällä viikolla olenkin ahkerasti yrittänyt kirjoittaa ja osittain onnistunutkin siinä. Esimerkiksi kirjoitin useita sivuja erääseen tutkimusmenetelmäkurssin oppimispäiväkirjaan puuta heinää. Tarkoitan tietenkin, että kirjoitin tieteellistä tekstiä. Onneksi kasvatustieteen opinnot jäivät viime talvena taakse, joten ihan puppua ei tule enää kirjoitettua. Silloin kun mikä tahansa soopa tuntui kelpaavan. Sellaiset tilanteet ahdistavat minua, koska riman madaltuessa laiskuus tahtoo iskeä pahemman kerran ja vesittää kaikki kirjoittamisyritykset. Miksi kirjoittaa jotain täysin päivänselvää ja yksinkertaista? Sairaan tuskastuttavaa sellainen on. Silloin palkinnotkaan eivät tunnu herättävän motivaatiota. Tarvittaisiin varmaan ruoskaa silloin. Itsensä ruoskiminenhan on suomalaisten yksi kansanhuvi, harrastetaan sitä siis enemmän.
Ps. Ilmeisesti olen tällä viikolla ollut kiireinen, kun jo kolmena iltana peräkkäin huomasin unohtaneeni kirjoittaa tänne plokiin jotain. Ei siis aiheiden puuttumisen johdosta, vaan ajankulun autuuden johdosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti