Viime perjantaina huomasin taas, kuinka harvinaisemmistakin asioista voi tulla itsestäänselvyyksiä, jokapäiväisiä, arkisia tuttuuksia. Jokainen opittu asia on uusi, kun sen ensimmäisen kerran kohtaa. Silti riittävän monen toiston tai kuluneen ajan jälkeen siitäkin tulee tuttu, eikä asiaan enää kiinnitä samalla tavoin huomiota. Omat saavutukset voivat muuttua lopulta itsestäänselvyyksiksi ja arkisiksi, vaikka niiden eteen olisi tehnyt paljon työtä ja niistä olisi unelmoinut monta vuotta.
Uutuudenviehätyksen katoaminen johtaa joissakin tapauksissa arvon näennäiseen laskuun. Eikä sitä tai sen merkitystä joskus huomaa kuin vasta menettäessään sen, mitä joskus tavoitteli. Toisissa tapauksissa tutun asian harvinaisuuden unohtaminen voi johtaa ulkopuolisten silmissä ylenkatsomiseen ja ylpeyteen. Ne jotka eivät voi kuin haaveilla harvinaisuudesta, saattavat ihmetellä, kun kyseinen henkilö puhuu siitä kuin jokapäiväisestä kertakäyttöhyödykkeestä. Lahjojen unohtaminen ja käyttämättä jättäminen voi johtaa katkeruuteen niiden puolelta, joilla ei moisia lahjoja olisi. Olisi kiitollinen lahjoistaan, saattaa joku ajatella.
Perjantaina tein ensimmäisen tenttini jatko-opiskelijana. Saatuani tenttikuoren jäin hetkeksi tuijottamaan sen kantta ja rivissä seisovia erilaisia hieroglyfeja, kirjaimia. Kannessa nimittäin luki: pääopinto-oikeus Filosofian tohtori. Niin, tosiaan, tohtori, minä, oikeus, kaikki samalla rivillä toisiinsa yhteen semanttisesti liittyvinä. Miten sitä onkaan jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt totuttautua siihen tosiasiaan, että seuraava tähtäin on jo tohtorin tutkinto. Joskus se on suorastaan itsestäänselvyys, siinä mielessä etten sitä lainkaan ajattele. Kaikki eivät kuitenkaan edes aloita moista projektia. Vaikka tohtoreja valmistuukin nykyään entistä enemmän, on se edelleen harvinaista koko kansan mittakaavassa.
Harvinaista se on myös omassa suvussani. Äidin puolelta pikkuserkkuni on ainakin tohtori, onpa mies vielä professori ja laitoksen johtaja. Sattumoisin vielä samassa yliopistossa, jossa nyt opiskelen. Isäni puolelta en ole tohtoreista kuullut. Kovin korkeasti koulutettuja ei löydy. Serkkuni vaimo tosin - muistin juuri samalla - opiskelee lääkäriksi. Mutta siinäpä se melkein jo on. Nuoremmista serkuista ei vielä tiedä, nehän voivat innostua, kukaties.
Täytyy näin ollen muistaa omien päämäärien olevan itsestäänselvyyksiä vain itselleni. Muut ajattelevat omilla aivoillaan ja näkevät asiat omasta näkökulmastaan. Mutta miten olla nöyrä, ilman että näyttäisi pilkkaavan toisia itsensä vähättelyllä. Siinäpä suomalaiselle pohtimista. Ainakin kansanperinne jatkuu: itseään voi aina ruoskia.
Uutuudenviehätyksen katoaminen johtaa joissakin tapauksissa arvon näennäiseen laskuun. Eikä sitä tai sen merkitystä joskus huomaa kuin vasta menettäessään sen, mitä joskus tavoitteli. Toisissa tapauksissa tutun asian harvinaisuuden unohtaminen voi johtaa ulkopuolisten silmissä ylenkatsomiseen ja ylpeyteen. Ne jotka eivät voi kuin haaveilla harvinaisuudesta, saattavat ihmetellä, kun kyseinen henkilö puhuu siitä kuin jokapäiväisestä kertakäyttöhyödykkeestä. Lahjojen unohtaminen ja käyttämättä jättäminen voi johtaa katkeruuteen niiden puolelta, joilla ei moisia lahjoja olisi. Olisi kiitollinen lahjoistaan, saattaa joku ajatella.
Perjantaina tein ensimmäisen tenttini jatko-opiskelijana. Saatuani tenttikuoren jäin hetkeksi tuijottamaan sen kantta ja rivissä seisovia erilaisia hieroglyfeja, kirjaimia. Kannessa nimittäin luki: pääopinto-oikeus Filosofian tohtori. Niin, tosiaan, tohtori, minä, oikeus, kaikki samalla rivillä toisiinsa yhteen semanttisesti liittyvinä. Miten sitä onkaan jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt totuttautua siihen tosiasiaan, että seuraava tähtäin on jo tohtorin tutkinto. Joskus se on suorastaan itsestäänselvyys, siinä mielessä etten sitä lainkaan ajattele. Kaikki eivät kuitenkaan edes aloita moista projektia. Vaikka tohtoreja valmistuukin nykyään entistä enemmän, on se edelleen harvinaista koko kansan mittakaavassa.
Harvinaista se on myös omassa suvussani. Äidin puolelta pikkuserkkuni on ainakin tohtori, onpa mies vielä professori ja laitoksen johtaja. Sattumoisin vielä samassa yliopistossa, jossa nyt opiskelen. Isäni puolelta en ole tohtoreista kuullut. Kovin korkeasti koulutettuja ei löydy. Serkkuni vaimo tosin - muistin juuri samalla - opiskelee lääkäriksi. Mutta siinäpä se melkein jo on. Nuoremmista serkuista ei vielä tiedä, nehän voivat innostua, kukaties.
Täytyy näin ollen muistaa omien päämäärien olevan itsestäänselvyyksiä vain itselleni. Muut ajattelevat omilla aivoillaan ja näkevät asiat omasta näkökulmastaan. Mutta miten olla nöyrä, ilman että näyttäisi pilkkaavan toisia itsensä vähättelyllä. Siinäpä suomalaiselle pohtimista. Ainakin kansanperinne jatkuu: itseään voi aina ruoskia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti