Positiivisesta tulkinnasta

"When life gives you lemons, make lemonade", sanoo kulunut sanonta. Tätä noudattaakseni päätin tänään yrittää nähdä asioita positiivisemmassa valossa. Eilen luin jännityksensekaisin tuntein apurahapäätöksistä, vain saadakseni selville, etten mitään rahaa saanutkaan. Turhautunein mielin vietin pimenevän iltani synkemmissä ajatuksissa. Mutta tänään oivalsin jotain. Puhuessani asiasta toisen tutkijan kanssa, huomasin toteavani, että pitää nähdä asiat positiivisessa valossa: nimittäin eihän tämä nyt ole ainut pieleen menevä asia elämässä. Kun on kerran paljon muutakin murehdittavaa, niin miksi sitten tästä murehtisi. Miksi murehtisi mistään? Olisi vain. Antaisi kukkien laulaa ja lintujen loistaa väriloistossaan. Nauttisi päivänpaisteen kuulaudesta ja talvi-ilman lämmöstä. Kääntäisi kaikki toisinpäin. Itsepetoksessa kun elämä sujuu paljon euforisemmin. Täytyy vain varoa, ettei liioittele niin paljon, että joku ystävällinen tuttava kehoittaisi hankkiutumaan kuuluisalle Kupittaalle. Anna elämän voittaa, et itse kuitenkaan voi. Pessimistinen optimismi on suomalaisen mielen suurimpia keksintöjä, eikä siihen kukaan muu taitaisi kyetäkään. Tai tuskin edes haluaisi.

stressinsietokyvystä

Jatko-opiskelijan suurin testi ei ole esitarkastus, väitöstilaisuus, ei kirjoittaminen eikä aineistonkeruun haasteet. Todellisen tulikokeensa jatko-opiskelija käy opetellessaan elämään jatkuvan stressin ja epätietoisuuden kanssa. Yhden stressikysymyksen ohitettuaan hän huomaa vain saaneen seuraavan eteensä. Luullessaan ratkaisseen jonkun tutkimuksen oleellisen kysymyksen, alkaa hän miettimään mikä olisi se seuraava muutos kyseiseen linjaan. Suurimmat paineet asettaa kuitenkin elämän suunnittelu varsinaisen työn - väitöskirjatutkimuksen - ohessa. Päästyään eroon perustutkinto-opiskelijan köyhyydestä löytää hän itsensä köyhyyden ja köyhyyden pelon psykedeelisestä ristiaallokosta. Apurahojen metsästys tuo toivon kipinän, joka päätöspäivien lähentyessä nostaa stressin hermotärinän partaalle. Kun vuoden viimeinen apurahakokous koittaa, huomaa paatuneinkin ateisti itsensä iltaisin polvillaan sänkynsä vierestä. Perusopintonsa nopeasti suorittaneilla opintotukioikeutta riittää vielä muutamiksi kuukauksiksi, mutta menot tuppaavat silti nousemaan aiemmista. Etenkin jos opiskelija tekee kenttätyötä ja kyselytutkimuksia, jotka syövät rahaa, tuli sitä tai ei. Rahoituksen loppumisen pelko tuo täydellisyydentavoittelijan mieliin tunteet epäonnistumisen mahdollisuudesta ja ikuisen luuserin maineesta - siitäkin huolimatta, että tutkimusta voi jatkaa muunkin työn ohessa.

Kaikki muu elämän tuoma haasteellisuus lisää vain opiskelijan stressiä. Terveyden ollessa kyseessä kurjuus maksimoituu, koska pienestä rahoituksesta pitäisi vielä uhrata tutkimustakin tärkeämmälle asialle, omalle terveydelle. Kunnallisen terveydenhoidon hitaus vain pidentää piinaa, koska vaikka asioita tutkitaan, on se moninverroin hitaampaa kuin yksityisellä puolella - johon opiskelijalla ei ole varaa.

Ensi viikolla on tämän vuoden viimeinen apurahapäätös tulossa. Sen ohessa toivoisi että lääkäri apulaisineen löytäisi omaa terveyttä piinanneeseen reistailuun jotain positiivista tulevaisuutta. Sitä odotellessa.

Kirjoittamisessa kehittymisestä

Kaiken täydellisyyteni keskellä olen pitänyt itselläni oikeuden olla vajavainen ainakin jossakin kohden. Yleisesti olen harrastanut tätä vajavaisuuden oikeuttani kirjoittamisen lahjassa. Pidän edelleenkin kiinni tästä armoituksesta, mutta silti olen joutunut huomaamaan olevani taipuvainen unohtamaan vakaumukseni. Kirjoittaessani tällä hetkellä pakollista pullaa, vaikkakin kiinnostavaa, seminaarityötä, huomaan kauhukseni, että olen oppinut käyttämään sanoja tavalla, jolla pääsen kirjoittamisessa nopeammin eteenpäin kuin viitisenkin vuotta sitten. Tieteellinen tekstihän on usein sitä, että laitetaan "oikeita sanoja" oikeaan järjestykseen, jolloin kaikkiluulevat professorit ja assistentit ajattelevat lukevansa jotain taivaallista. Täydellisyyttä en edes halua tavoitella kirjoittamisessa, koska silloin pitäisi ensinnäkin opetella kaiken maailman ihmeellisiä nippelitietoja ja toiseksi luopua kielenkäytön vapaasta ja boheemista tavasta. Viva la revolucion e hombre loco!

Väsynyt kirjoittaja häipyy nyt kyllä tekemään vaihteeksi jotain aivan muuta kuin kirjoittamaan tai lukemaan...

Täydellisyyden pelosta

Parin päivän sisällä pitäisi olemani varman suunnitelmieni ja toteutukseni täydellisyydestä. Reilun neljänsadan kyselylomakkeen painaminen maksaakin jo sen verran, että epätäydellisen lomakkeen painattamisen ajankohtana on paperin oltava täydellinen. Onhan sitä hiottu jo jonkin aikaa, mutta silti sen eteenpäin lähettäminen jännittää. Parin viikon kuluttua niitä pitäisi jo alkaa palautumaan takaisin, jolloin viimeistään nähdään kuinka ymmärrettäväksi tavalliselle tallaajalle kysely on tullut. Vaikka tiedän olevani kaikin puolin maailman täydellisin minä, epäilen silti itseni täydellisyyden täysipuolista käsittämistä. Hyvä lohdutus tähän kenties on, ettei täydellisyyden tavoittamattomuutta kukaan juuri jälkikäteen muista tässä tapauksessa. Tämän onnistuu välttämään sillä, ettei nyt aivan sekundatavaraa tarjoa kohteelleen.

Kohta koittaa se hetki työvuodesta, kun yöuneni vähenevät tästäkin: nimittäin datan kirjaamisen ja haastattelujen purkamisen aikakausi. Sitä aikakautta jatkuukin sen tuhatvuotisen valtakunnan ajan - ainakin mielikuvissani. Toivottavasti kuitenkin pääsen johonkin järjestykseen ennen ensi kesää. Sen jälkeen kun pitäisi alkaa kirjoittamaan tosissaan. Tämä tähänastinen on ollut vain harjoittelua.

Helpostihan tästä pystyy tahtia vielä kiristämään. Jättää esimerkiksi syömisen pois.

Machismon reformaatiosta

Otsikolla viittaan Elizabeth E. Bruscon kirjaan The Reformation of Machismo, joka on etnografinen tutkimus latinalaisamerikkalaisen protestantismin vaikutuksesta naisten uskonnollisuuteen ja motiiveista kääntymiselle protestanttiseen uskoon ja kirkkoihin liittymiselle.

Latinalaisen amerikan machismo-kulttuurille ei ole tyypillistä vain miehen esiintyminen perheen julkikuvana ja vahvan miehen myytin ylikorostaminen. Tyypillistä tälle kulttuurille on myös se, että mies päättää perheen raha-asioista ja omasta käyttäytymisestään. Käytännössä tämä on tarkoittanut monien kohdalla sitä, että palkkapäivän tullessa mies on marssinut joko baariin tai uhkapelien/vedonlyönnin pariin, yleensä kuitenkin yhdistäen molemmat huvit. Perheelle on riittänyt yli jäävä osuus rahoista, jos on jäänyt. Lisäksi uskottomuus ja vahvan sekä kovan miehen julkisuuskuvan ja henkilökohtaisen ylpeyden ylläpito väkivaltaisellakin käyttäytymisellä on tyypillistä tälle kulttuurilajille.

Perinteinen katolinen perhejärjestys ei ole tuonut asiaan ainakaan helpotusta. Mutta monia on hämmästyttänyt se, että naiset liittyvät protestanttisiin kirkkoihin siitäkin huolimatta, etteivät ne aina ole sen liberaalempia kuin katolinen kirkko. Joskus jopa päinvastoin. Henkilökohtaisten uskonnollisten syiden lisäksi monet ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että protestanttisilla kirkoilla on tarjota kompensaatiota konservatismin ohessa ihmisten sosiaalisen elämän kysymyksiin. Kompensaatio on se herätyskristillisyydestä tuttu henkilökohtaisen uskon ja rehellisen sekä kurinalaisen elämän korostaminen.

Samalla kun naiset kääntyvät itse uskonsuuntiin, joissa miehet edelleen johtavat seurakuntia, he toivovat että heidän miehensäkin kääntyisivät ja tulisivat seurakuntiin. Bonuksena miesten holtiton käyttäytyminen saadaan kuriin ja perhekin voi nauttia miehen tuomasta palkasta. Länsimaisesta näkökulmasta katsottuna nainen on edelleen "alistetussa asemassa", koska miehet johtavat edelleen. Latinalaisesta näkökulmasta katsottuna naiset taas kokevat vapautuneensa machismon negatiivisista puolista ja voivat elää perhe-elämäänsä stressittömänä kaikista miehen haittavaikutuksista.

Parannus voi saada aikaan parannusta.

Hautausoikeuksista

Nykyisten lakien aikana on vaikea ymmärtää sitä vaikutusta, mikä hautausmaiden monopolilla aikoinaan oli vähemmistöuskonnoille. Sallitut hautausmaat olivat 1923 uskonnonvapauslainkin jälkeen edelleen kirkon hallinnassa, mikä näkyi joillakin paikkakunnilla räikeänäkin syrjintänä. Korkeat hautapaikkamaksut kirkon ulkopuolisille ja erilliset, vähempiarvoiset ja syrjässä olevat, toisuskoisille lohkotut nurkat viestivät eriarvoisuudesta ja väheksynnästä. Hautausmaiden nurkkiin oli totuttu hautaamaan lähinnä rikollisia ja itsemurhan tehneitä. Kirkosta eronnut saattoi jopa menettää oikeutensa tulla haudatuksi sukuhautaan. Riisto omista perinteistä ja juurista sekä ruumiin halventaminen eivät olleet omiaan edistämään "uskonnonvapautta". Paikkakuntaisia eroja toki oli, eivätkä kaikki seurakunnat olleet yhtä nurjia käytännöissään - tosin kaikilla paikkakunnilla ei eriuskoisia edes ollut.

Sosiaaliset siteet ja etuudet vähensivät kirkosta eroamista monessa suhteessa, myös helluntailaisten parissa. Vaikka hellurit kannattivat kirkkovastaisuutensa huipulla linjaa "eroa baabelista", eivät kaikki jäsenet eronneet koskaan kirkosta, säilyttäen näin hautapaikkansa ja muut kirkon palvelut. Nykypäivän mittapuilla eräiden kirkon seurakuntien käytännöt ja toimet olisivat henkistä väkivaltaa ja väestöryhmien sortamista ja alistamista. Toinen näkökulma näkee kuitenkin kirkon jäsenten puolustamassa yhteisöllisyyttä ja kokemaansa kansallista siveyttä ja järjestystä, jolloin tekojen yleisyyttä on hieman helpompi ymmärtää.

Uskonnollinen monopoli ei silti ollut kaikille kirkon papeille ehdoton pakko. Esimerkiksi arkiipiispa Johansson puolsi aikanaan ehtoollispakon poistamista laista ihmisen vapauteen ja ehtoollisen pyhyyteen vedoten. Toki hänkin näki kirkon koko kansan etujen puolustajana ja siten puolsi kaikkien jäsenyyttä kirkossa. Mutta vaikka hän kritisoikin muita kristillisiä liikkeitä, puolsi hän jonkinasteista uskonnonvapautta näille. Monopolien purkaminen on raskas prosessi, etenkin jos kyseessä on sosiaalinen ja uskonnollinen monopoli. Yksinoikeus elämän ja kuoleman kysymyksissä voi luoda tunteen ainutlaatuisuudesta ja ulkopuolisten tyhjyydestä.

Oikeus kuolemaan ja hautaamiseen omilla ehdoilla on yksi itsestäänselvyytenä pidetty asia. Näin ei aina ole ollut. Kun kyse on yhteisön omien ruumiista ja rajanylityksen sekä luopumisen rituaaleista, liikutaan hyvin henkilökohtaisilla ja sensitiivisillä alueilla. Ei ihme että paikoin sanankäänteet kävivät helluntailaisten suussa katkeriksi kirkkoa vastaan.

Sadasta ja yhdestä kertomuksesta

Tämä kirjoitus on plokini sadasensimmäinen. Piirun verran reilun vuoden saldona se ei ole paljon, mutta enemmän kuin säälittävä suoritus. Millä anekdootilla tai älynystyröiden jumpalla siis ilahduttaisin itseäni ja juhlistaisin plokiani? Selaanpa käden ulottuvilla olevia kirjoja...

Ja näin alkaa plokini ensimmäinen hard core -inspiraatioteksti, lainauksella Viljo-Kustaa Kuulialan kirjasesta Suomalainen kristillisyys (1920):

"Onhan tosin sanottu, että herännäisyys on meidän ajallemme jo liian synkkää ja kankeata. Eikä tässäkään ole tarkoitus näitä puolia puolustella. Mutta herännäisyyden ydin on kuitenkin tervettä. Se on suomalaista kristillisyyttä ja sentähden juuri meidän on siitä oppia otettava. Ja onhan sitäpaitsi sanottu, että me suomalaiset olemme sellaisia sairaita sieluja, joille koko tämä elämä on harmaata hapuilemista, josta ei koskaan kirkasta päivää koita. Meillä on rinnoissamme ikäänkuin nyyhkyttävä lapsi, joka kurkottaa vapisevan kätensä jotakin tukea löytääksensä, eikä koskaan turvaa tunne."

Ottamatta tässä kantaa herännäisyyteen ja sen uskonnolliseen mielenmaisemaan, kiinnitän huomionne Kuulialan luonnehdintaan suomalaisista. Kuvaus on kauniisti sanottuna alakuloinen. Sairaalla sielulla varustettu suomalainen, jonka rinnassa nyyhkyttävä lapsi ei koskaan tunne turvaa. Harmaa nyyhkyttäjä ja alakuloinen hapuilija on tuo mystinen hahmo, jonka luonnevika on iskostettu jokaisen suomalaisen identiteettikerrontaan. Hahmon todellisuudenmukaisuudesta ja olemassaolosta yleensä voidaan olla eri mieltä, mutta puhe ja kertomukset siitä elävät vahvasti suomalaisessa folkloressa.

Irtiotto kulttuurisesta meganarratiivista on vaikeaa, koska mystinen hahmo on tullut itsestäänselväksi totuudeksi, auktorisoiduksi ja kanonisoiduksi kuvaukseksi suomalaisuudesta, jonka täytyy olla totta. Hahmon itseään toteuttava luonne vain vahvistaa sitä ja antaa jokaiselle suomalaisille valmiit linssit, minkä läpi tulkita itseään ja kanssakansalaisiaan. Kyseessä on suurelta osin kuuluisat keisarin uudet vaatteet. Legendasta on tullut niin voimakas ja pelätty, ettei sitä uskalleta kyseenalaistaa, vaikka tiedettäisiin toisin olevan.

Kulttuurinen anomalia, outo tapaus, on se joka väittää olevansa elämäänsä tyytyväinen ja kohtaavansa huomisen pystyssä päin. Onnistumisistaan nauttiva ja toisia kannustava henkilö on kerettiläinen pahanilmanlintu, joka ei tiedä paikkaansa suomalaisessa ijankaikkisessa todellisuudessa.

Autuaat ovat toisinajattelijat, sillä he muuttavat maailmaa. Vaikka sitten vain omaansa.

Hautautumisen ilosta

Saatuani yliopiston pääkirjaston alakerrasta tutkijahuoneen, olen tunnollisesti alkanut haudata itseäni elävältä. Varsinaista tutkimusaineistoa alan pian keräämään kyselyin ja haastatteluin, mutta jo sitä ennen olen alkanut selata monenlaista aineistoa kirjaston varastoista. Tänään palautin parikymmentä nidettä ja hain neljä lisää, minkä lisäksi tein aineistopyyntöjä vielä useampaan niteeseen. Kirjojen ja kirjeiden lisäksi pian pitäisi alkaa myös lehtien selailu (tai jatkaa sitä) toden teolla. Yksi lehti kerrallaan tutkimusmateriaalia kertyy varmasti riittävästi jo useampaan julkaisuun. Mutta ei tässä vielä kaikki. Näiden lisäksi aion uppoutua myös kirkon ja seurakuntien arkistoihin - niissä tosin vain lähinnä vuosikertomuksiin ja sen tyylisiin kokoelmiin. Nide niteeltä, lehti lehdeltä, artikkeli artikkelilta, haastattelu haastattelulta, kyselylomake lomakkeelta, aion haudata itseni, suorastaan konservoida olemukseni tähän työhuoneeseen. Aineistonkeruumatkoilla saa kenties hieman päivänvaloa, mutta muuten: nähdään ensi kesänä. Silloin voisi vaikka viikon viettää vapaata.

"Naisluonteita Jumalan valtakunnan historiasta"

Tällä otsikolla kirjoitti Kuopion piispa Gustaf Johansson (myöh. arkkipiispa) vuonna 1897 Kansan ystävä -lehdessä naisista, joita katolinen kirkko kunnioitti pyhimyksinä ja protestantit pyhinä, ynnä muista Raamatussa kuvatuista naisista. Maria sai luonnollisesti Piispalta suurimman huomion, onhan kyseinen hahmo ja tulkinnat tästä yksi suurimmista polemiikin keskittymistä luterilaisten ja katolisten välillä.

Kirjoituksen aihe ei sinällänsä ole mikään erikoinen ja huomiota herättävä. Sen sijaan mielenkiintoista on lukea sitä retoriikkaa, mitä reilu sata vuotta sitten käytettiin. Johansson kertoo Mariasta esimerkiksi seuraavasti: "Maria sai ottaa vastaan vakavan oikaisun turhasta huolestaan ja samalla vakavan kiellon sekaantua Poikansa elintehtävään. ... Mutta sen sijaan, että hänen olisi tullut nöyrästi odottaa, antaa hän kärsimättömyytensä houkuttaa esiin tuon tiedustelevan muistutuksen: heillä ei ole viinaa." Kerrassaan houkuttavaa kielenkäyttöä, jota ei enää missään tapaa (hieman saman tyylistä vanhaa kieltä tosin kuulee joissakin pienissä ja kuihtuvissa uskonnollisissa ryhmissä). "Antaa hän kärsimättömyytensä houkuttaa", aivan erinomaista on tuo kieli.

Selitettävä kertomus oli tietenkin kuuluisista Kaanaan häistä, joissa Jeesus teki lisää viiniä - tai vanhemmassa suomenkielessä viinaa - jo valmiiksi juopuneille vieraille. Johanssonin mukaan Maria oli kuitenkin viisas nainen. Tämä ymmärsi Jeesuksen legendaarisista sanoista "vaimo, mitä sinulla on minun kanssani", ettei tämän tulisi ohjata häntä työssään, ja Maria "tyytyi tähän eikä vaatinut laajempia selityksiä".

Muinaiskieltä (sadan vuoden takaa) tarkasteltaessa täytyy muistaa sekin, että kirjoitettu kieli sekä viralliset puheet erosivat, jos mahdollista, vieläkin enemmän arkipuheesta kuin nykyisessä maailmanajassa. Mutta olisi se silti hupia, jos ihmiset puhuisivat toisilleen vanhakantaisella runollisella tyylillä.

Kirjaimellisesta tulkinnasta

Helluntailainen raamatuntulkinta tiivistetään ja yleistetään useasti kirjaimelliseksi tulkintatavaksi. Tämä tulkintatavan "kilpailijoita" ovat muun muassa historiallinen ja allegorinen tapa tulkita Raamattua. Mutta määreet ovat usein sanskriittiä muille kuin teologeille, joskus heillekin. Paitsi että yleistykset eivät usein ole yleistettävissä kovin laajalti, eivät ne aina osu kohdalleen. Lisäksi määritykset ovat vain puolitotuuksia, kertoen vain suunnan, mitä tyylilinjaa merkittävimmät osat tunnetuista ja merkityksellisistä tulkinnoista lähentelevät.

Kirjaimellinen tulkintatapa ei tarkoita, että kaikkea tulkittaisiin kirjaimellisesti - mitä se sitten tarkoittaakaan. Tuskin kukaan tulkitsee erilaisia tekstejä täsmälleen samalla tavalla. Tieteellisen maailmankuvan kyllästämä ihminen puhuu edelleen auringon noususta ja laskusta, vaikka tietää, ettei aurinko "nouse" tai "laske". Kirjaimellisesti tulkitaan vain toisia kohtia, kun neljänsiä taas tulkitaan eri tavalla.

Ennemmin kuin kirjaimellisesta tulkintatavasta, kyse on opituista sosiaalisesti levittäytyneistä kertomuksista ja kertomusten tulkinnoista. Tästä on kyse myös helluntailaisessa raamatuntulkinnassa ja teologiassa. Diskursiivisesti muodostunut ja leviävä oppi suosii toisia tulkintoja ja jättää toiset tulkinnat suosiotta. Diskursiivisesti myös muuttuva oppi muuttaa ja vaihtaa tulkintoja ja kertomuksia.

Helluntailaiset raamatuntulkinnat ovat viime vuosina vaihtuneet kirjaimellisista ja allegorisista kontekstisidonnaisiin ja historiallisiin tulkintoihin, mutta ymmärrys ja käsitys Raamatusta ja sen luonteesta ei juuri ole muuttunut. Sosiaaliset diskurssit jylläävät ja vaihtelevat kentällä ja keskusteluissa, muuttaen liikettä ja ihmisiä. Raamattu nähdään silti helluntailaisten keskuudessa suunnilleen samanlaisena pyhänä kirjana kuin aiemmin - se ei ole muuttunut, vain puheet sen kertomuksista. Raamattua ei ole helluntailaisten keskuudessa palvottu yliluonnollisena, vain kertomusten jumalaa. Joskus tosin joidenkin henkilöiden Raamattu-hypetys antaa sellaisen vaikutelman, että kirjasta olisi tullut heille sen päähenkilöä tärkeämpi. Helluntailainen teologia elää kuitenkin diskursseissa, kertomuksissa, todistuksissa ja kokemuskerronnassa. Niissä tuodaan esille itselle merkityksellistä suhdetta tuonpuoleiseen jumalaan. Raamattu-uskovaisia, kyllä; mutta kirjakin on vain väline diskursiivisessa uskonnossa.

Nauramisesta

Yllätin itseni nauramasta. Nauramisessa sinänsä ei ole mitään oudoksuttavaa tai vieroksuttavaa, kunhan se vain tapahtuu suotuisassa tilanteessa ja ympäristössä ja tulkitaan positiivisesti. Eriskummalliseksi tai joskus jopa paheksuttavaksi sen tekee edellämainitun olosuhteen kääntäminen, usein pilkaksi tai väheksynnäksi koettu tulkinta. Oma nauruni kohdistui ufo-intoilijoiden uskomuksiin ja tulkintoihin omista tunteistaan ja kokemuksistaan. Havahduin nauruun kun katsoin videolta henkilöä liikuttuneessa tilassa ja tajusin nauravani itse asiassa toisten uskomuksille, joita tämä kyseinen henkilö piti täysin tosina.

Ihmiset nauravat toisille uskomuksille ja suhtautuvat vakavasti kolmansiin. Uskoa ei kaikkeen tarvitse ja järkeään voi käyttää, kun määrittää omaa suhtautumistaan milloin mihinkäkin asiaan. Mutta tajusin tuossa hetkessä, että vaikka itse pidän varmana kyseisen henkilön uskovan hömppään, en silti nauraisi hänen edessään hänen käytökselleen. Se nyt vain on kohteliasta olla nolaamatta toista hänen käydessään läpi emotionaalista itselle merkityksellistä kokemusta. Oman kodin turva hellittää sosiaalisia normeja ja ihminen heittäytyy nauramaan vapaan tahtonsa ja mielihalunsa mukaan.

Mutta yksi katala ketku vaarantaa sosiaalisen koodiston perinteitä - ainakin siihen asti kunnes koodisto osataan sinnekin siirtää. Internetkeskustelut ja youtube-videovastaukset ja -kommentit ovat pullollaan silmittömiä naurunremakoita, sadatteluja sekä muita purkauksia. Merkittävä osa näistä purkauksista jäisi kasvokkaisessa kontaktissa omiksi mielipiteiksi tai naamioituisi lievemmiksi ilmaisuiksi. Tosin uskon vaikutuksen olevan jossain määrin molemminpuoleinen, jolloin internetkeskusteluja ei oteta aivan niin vakavasti kuin normaalin sosiaalisen vuorovaikutuksen tunnepurkauksia. Internetkeskusteluissa ja vastauksissa interaktio jää yhden ulottuvuuden kanssakäymiseksi, kun tosielämässä mukana ovat puheen lisäksi ilmeet, eleet, käytös, ja kaikki muut repertuaarit käytössä. Netin suurkuluttajanuorisonkin mukaan koulukiusaamista tapahtuu ylivoimaisesti enemmän ja tuhoisammin seurauksin tosielämässä kuin internetissä.

Eri kommunikointikanavat ja sosiaalisen maailman uudet muotopuolet muuttavat maailmaa ja niihin sopeudutaan aina ajan kuluessa. Mutta olisi silti mukava nähdä sosiaalisten taitojen kehittyvän itse kullakin kaikissa tilanteissa toiset huomioonottavan suuntaan. Kotonakin vähintään sen ajatuksen tasolla, että ne naurun kohteena olevat henkilötkin elävät elämäänsä itseänsä varten, ei minun naurujani varten. Voin ehkä auttaa höynäytettyjä näkemään omaa näkökulmaani, mutta siihen asti suon hänelle yksityisyyden rauhan ja pidän naurut kodissani.

Hypnoosihurmoksesta

Katselin Ylen Areenasta eräänä päivänä ohjelmaa Las Vegasin hypnootikoista. Siinä missä toiset tyytyivät rauhalliseen yksityisyrittämiseen ja perinteisiin keinoihin, joukossa oli myös henkilöitä, jotka toiminnallaan jopa hieman pelottivat katsojaa. Yksi kaveri oli päättänyt tehdä hypnootikon maineellaan rahaa ja supliikkina miehenä veti "haluatko miljonääriksi" -koulutusta, johon ihme kyllä riitti runsaasti höynäytettäviä. Epätoivoisten määrää kyllä selittää amerikkalainen yrittämisen kulttuuri ja yhteiskunta, jossa köyhät jäävät jalkoihin, elleivät yritä kaikkea mahdollista 24/7 ja käännä jokaista kiveä mitä eteen tulee.

Mainitun suggestopedagogin tilaisuudet muistuttivat erehdyttävästi uskonnollista herätyspaatosta, missä hän nostatti tunteita kuin parempikin menestysteologi. Sopivasti porsaanreikiä tuonne ja takaportti tähän, niin oma selusta on turvattu, jos joku erehtyykin valittamaan, ettei hänestä miljonääriä kuitenkaan tullut. Hänen apulaisensakin pyrkivät katseellaan vangitsemaan kuulijoita, aina siihen määrin saakka, että heidän käytöksensä vaikutti pelottavalta. Missä muussa yhteydessä tahansa heitä varten olisi varmasti kutsuttu valkotakkiset sedät saattamaan heitä "eheytymään" hieman toisella tavalla.

Jälkeenpäin kuitenkin mietin, että yksi syy, miksi tämänkaltaiset menestyssaarnaajat eivät Suomessa yhtä helposti menesty, on amerikkalaisten kaihtama sosialismi ja hyvinvointivaltio. Myös yliyrittäminen rikastumisen toivossa on vähäisempää. Järkeä päässään vielä hieman omaavat henkilöt kykenevät kieltäytymään tämänkaltaisista tarjouksista, koska köyhtyessäänkin heillä on vielä pieni tukiverkko, johon kaatua. Kylmä maailma tekee epätoivoisia ihmisiä, niin ameriikassa kuin Suomessa. Toivottavasti julkisuus- ja rikkausvimmat eivät täällä nykyistä enempää leviä, koska samalla lisääntyvät myös humpuukin tarjoajat ja ihmisten höynäyttäjät.

Johtajuuksista

Max Weberin teorioista yksi tunnettu on johtajuuden kehittyminen ja jako karismaattiseen, patriarkaaliseen ja byrokraattiseen johtajuuteen. Ekonomisen ja kapitalistisen ytimensä lisäksi teoria koskettaa myös yhteisömuotoja yleensä, myös uskonnollisia yhteisöjä. Tunnetuin termi tästä vyyhdistä on karisman rutinoituminen, mikä liittyy ryhmän tai organisaation muutosprosessiin, miten alkukantaisesta yhteisöstä kasvaa byrokraattinen koneisto.

Oman tutkimuskohteeni piiristä löytyy myös kaikkia kolmea johtajuutta, auktoriteettiutta. Karismaattista johtajuutta edustavat helluntaiherätyksessä evankelistat, profetoijat ja muut näihin rinnastettavat, jotka saavat auktoriteettinsa ja uskottavuutensa temporaalisesti, kussakin puhetilanteessa tai rituaalissa. Patriarkaalista johtajuutta edustavat vanhimmistot, jotka koostuvat paikallisseurakunnan pidempiaikaisista jäsenistä ja ovat tunnettuja yhteisön keskellä sekä sen valitsemia. Byrokraattisimmaksi johtajuudeksi nousevat pastorit, jotka useimmiten ovat muutamia vuosia yhdellä paikkakunnalla ja siirtyvät seuraaville aina erillisten sopimusten auktorisoimina. Helluntaipastoreiden valtuudet eivät ole tosin aina tulleet byrokraattisesta auktoriteetista, vaan juuret ovat karismaattisessa auktoriteettimuodossa. Nykyään pastorit ovat kuitenkin yhä koulutetumpia ja selkeämmin byrokraattisessa palvelusuhteessa työnantajaansa, paikallisseurakuntaan. Virka tuo heille uskottavuutta siinä missä evankelistalle palava puhe, vaikka moni pastori tarvitseekin tietynlaisen diskurssi- ja maneerivaraston tullakseen valituksi. Pastorit voidaan kuitenkin erottaa, kun taas kiertävät evankelistat ja profetoijat ovat vapaamman auktoriteetin piirissä.

Omaan tutkimukseeni tämä asetelma tuo mielenkiintoa jälleen yhdeltä kannalta. Esioletuksellisesti voisi kuvitella, että alemmat ja kouluttamattomat yhteiskuntaluokat suosisivat spontaania ja tunnepitoista, karismaattista auktoriteettia enemmän kuin keskiluokkaiset ja urautuneet kouluja käyneet muut luokat. Syksyllä alkava aineistonkeruu tuo tähän hypoteesiin vahvistusta tai korjausta, mitä innolla odotan. Todennäköisesti luottamuksessa vanhimmistoon tai pastoreihin eroja ei paljon synny, mutta evankelistojen ja profetoijien kohdalla kysymys on jo kutkuttavampi. Mutta tästä enemmän tiukan copyrightin suojelemana tulevissa kirjoissa.

Uskotko tv-evankelistaa?

Työnteon rankkuudesta

Kesä tuo työntekoon haasteita, etenkin jos lämpötila nousee hellelukemiin. Sisällä tehtävä työ vaatii hyvin tuuletetun tilan ja ulkona tehtävä työ tarvitsee varjoa. Vaatetusta täytyy muuttaa talven kerrospukeutumisesta vähäisempään valikoimaan. Tietokoneen näyttö heijastaa lisääntyvää valoisuutta takaisin, minkä johdosta työtilan täytyy olla täysin suljettu tai näyttö asetettu lähes mahdottomaan kulmaan. Kesänvietossa vapaa-aikaa viettävät houkuttelevat pois toimistoista tai työmailta. Mikä neuvoksi?

Vastaus: valitse työ, jota voi tehdä niin uimarannalla kuin kahvilassa istuen tai nurmikolla maaten, mansikoita syöden tai jäätelöä sulatellen, ohikulkevia ihmisiä tai maisemia katsellen. Eli ryhdy tutkijaksi.

Ainoasta oikeasta

Puheen performatiivisuuden teorian mukaan sanat ovat tekoja. Sanoilla tehdään asiantiloja ja tuotetaan sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä. Samaten teot ja sanat liittyvät olennaisesti yhteen, teot identifioidaan ja legitimoidaan tietyiksi, hyväksyttäviksi ja onnistuneiksi tietyin sanamuodoin. Ortodoksihelluntailaiselle kastetta ei voi suorittaa yksinkertaisesti Jumalan nimeen, vaan oikea kaste tapahtuu vähintään Jeesuksen nimessä, parhaimmillaan isän, pojan ja pyhän hengen nimessä. Tarkasti määritelty auktorisointi takaa varmuuden - kokemuksen - oikeasta kasteesta. Herätyskristillisyyden kieli on muotoutunut vaalimaan tarkkoja sananmuotoja. Monesti sananmuodot ovatkin tärkeämpiä kuin itse sisältö - jos sitä edes on pohdittu. Sananmuodon tärkeys ei ole erityisen teologisen pohdinnan tulos, vaan juontuu kokemuksen voimasta. Kokemuksen alullepaneva voima voi tosin olla teologisesti asiaa selittävä henkilö, mutta usein silti sanat jäävät muistiin kokemuksina ja yhdistyvät jälkeenpäin tuohon hetkeen elämyksen kautta. Tätä koettua elämystä, kokemusta, pyritään toistamaan lausumalla oikeissa yhteydessä juuri noita samoja sananmuotoja. Katuevankelista korostaa, että jokaisen täytyisi sanoa täsmälleen sanat: "Jeesus Kristus on Herra" - ei sen tähden, mitä sanat merkitsevät, vaan koska hän on kokenut tärkeäksi noudattaa yhtä tiettyä Raamatun tekstiä. Iskulauseiden merkitys uskonnollisuudessa onkin suuri, koska ne voivat tiivistää tunne-elämykset kompaktiin pakettiin. Katuevankelista ei välttämättä ymmärrä, että vastaantulija saattaa miettiä mielessään: "no ei kai hän rouvakaan ole". Sanat ilman sisältöä - oli kyseessä sitten tiedollinen tai kokemuksellinen - ovat vain sanoja, tyhjiä symboleja. Vain sisällön kautta toinen osapuoli pääsisi sisälle puhujan ajatuksiin. Kun sisältö koostuu tunnekokemuksesta, on tämä haasteellista, ellei mahdotonta.

Ps. Muuttohässäkkätauon jälkeen plokikirjoitukset täten jatkuvat. Valitamme tuotantohäiriöistä johtuneita katkoksia.

Tulkinnoista

Tänään uskontotieteellisen seuran vuosikokousesitelmässä käsiteltiin tulkintoja. Kaikki ihmiset tulkitsevat näkemäänsä, kokemaansa ja lukemaansa. Kirjallisia traditioita tulkitaan kussakin ympäristössä ja ajassa aina uudestaan, eivätkä tulkinnat koskaan täysin kohtaa, koska jokaisen ihmisen näkökulma on subjektiivinen, henkilökohtainen. Mutta paitsi että lukija tulkitsee, myös kirjoittajat tulkitsevat. Tästä syntyy tutkijoille haasteita, etenkin kun suullista traditiota kirjoitetaan muistiin.

Irlannissa munkit kirjoittivat niin aikansa kuin edeltävien aikojen uskonnollisia perinteitä ja kertomuksia muistiin. Kirjoituksia myöhemmin luettaessa on muistettava näiden henkilöiden näkökulma traditioihin ja kertomuksiin. Erilaisen uskonnollisuuden edustajina heidän ymmärryksensä tapahtumista vaikutti varmasti siihen, mitä he kirjoittivat. Suomessa jossain määrin samanlainen tapaus on Kalevala. Sen taustalla on joukko kertomuksia, myyttejä ja traditioita. Niiden muistiinkirjaaminen ja kokoaminen tapahtui kuitenkin kristityn miehen mielessä, puhumattakaan myöhemmistä tulkinnoista ja sovelluksista. Lopputuloksena Kalevalaa käytettiin muun muassa esittämään kertomus suomalaisten kehittymisestä primitiivisestä kansasta kehittyneeksi ja jalostuneeksi kristilliseksi kansaksi. Alkuperäiset tarinat ovat siellä jossain, kauan sitten muuttuneina, tuskin tunnistettavissa olevina juonteina.

Nykyinen perinnefetismi ja muinaismuistojen palvonta unohtaa joskus sen, ettei mikään merkitys tai tulkinta ole pysyvää ihmisyhteisöissä. Vaikka asiat näyttävät samoilta, ovat ne silti muuttuneet. Jokainen traditio on ollut joskus uusi, mutta siihen "alkuperäiseen" ei ole enää paluuta. Tämän päivän traditio taas on myöhemmin muinaisuutta, kenties kulttuuriaarre, jota suojellaan. Mutta nyt? Nyt se on lähinnä kulutus- ja käyttökohde, ei sen enempää tai ihmeellisempää.

Megaseurakunnista

USA on yksi megaseurakuntien (megachurch) luvatuista maista. Tuhansien jäsenten viikottaiset kokoontumiset jättävät loistollaan helposti varjoon pienten seurakuntien muutaman kymmenen hengen jumalanpalvelukset. Suurien seurakuntien on väitetty olevan kasvottomia yhteisöjä ja paikkoja joissa on helppo käydä tuntematta oikeastaan ketään, koskaan. Sosiologi Rodney Stark kuitenkin väläytteli uudessa kirjassaan What americans really believe monien käsitysten olevan myyttejä, ainakin koskien amerikkalaisia megaseurakuntia.

Vertailtaessa samojen alueiden suuria ja pieniä seurakuntia, tilastot osoittavat, että pienten seurakuntien jäsenistä 22% ei tuntenut ketään omassa seurakunnassaan, suurien jäsenten jäädessä 11 prosenttiin. Megaseurakuntalaiset olivat ulospäinsuuntautuneempia ja peräti 41% sanoi, että vähintään puolet ystävistään kävi myös seurakunnassa (pienten 25%). Megaseurakuntalaiset eivät myöskään olleet liberaalempia kuin pienten jäsenet, vaan selvällä enemmistöllä (80-90%) oli varma kanta uskonnollisissa asioissa; pienten jäsenistä vain noin puolet sanoi olevansa yhtä varmoja taivaasta, synnin palkasta jne. Myös jumalanpalvelusaktiivisuus oli korkeampaa. Ainoastaan henkilökohtaisessa uskonnonharjoittamisessa erikokoisten seurakuntien jäsenet kohtasivat.

Tuloksia selittää osin amerikkalaisten megaseurakuntien luonne: ne koostuvat usein pienistä ryhmistä, joihin ystävät tuovat tuttujaan ja sitä kautta, tai yleisöystävällisten tilaisuuksien kautta suoraan, seurakunnan tilaisuuksiin. Vaikka osa selittyykin tämänkaltaisilla kulttuurieroilla, osoittavat tilastot, että isojen seurakuntien ei tarvitse olla stereotypioiden mukaisia kasvottomia hengailupaikkoja ja uskonnollisia shoppailunäyteikkunoita. Niissä voi myös olla aitoa yhteisöllistä elämää, jopa enemmän kuin vanhoissa kuolevissa ja uriin juuttuneissa - toisiaan kyräilevissä ilmapiireissä kokoontuvissa - seurakunnissa.

Suuri haloo nousee monien konservatiivisten kristittyjen suusta etenkin megaseurakuntien käytännönläheisistä saarnoista. Etenkin fundamentalistien niskavillat nousevat pystyyn, kun puhuja ei siteeraakaan joka lauseessa Raamattua ja viittaa joka toisessa Kristukseen. Näille tosin on turha kertoa, että heidänkin saarnatyylinsä nousee enemmän traditioista ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneistä tavoista ja käytännöistä kuin tavoittelemastaan "alkukristillisyydestä" tai "hengen johdatuksesta". Jokaisen oma traditio kun on se oikea muoto toimia. Sen enemmän teologiseen pohdiskeluun menemättä sanottakoon, että se yksinkertainen ydin mikä kristinuskossa on, voidaan sanoa myös muilla tavoilla ja sanoilla kuin irrallisilla siteerauksilla asiayhteyksistä, jotka ovat kuulijalle täysin vieraita. Oikeassa olemisen pakko syö usein yhteisön armollisuuden.

Rituaalisesta uskonnollisuudesta

Uskonnollisuutta voidaan mitata ja määritellä usealla tavalla. Moniulotteinen kuvaus antaa paremman kuvan kuin yhden muuttujan määritelmät. Silti yksittäisiäkin ulottuvuuksia voidaan tarkastella erikseen. Elämyksellisen, ideologisen, tiedollisen, rituaalisen ja seuraamuksellisen uskonnollisuuden jaottelukin (Glock&Stark) jakautuu vielä yhteisölliseen ja yksilölliseen sekä sisäiseen ja ulkoiseen uskonnollisuuteen. Tämänkin jälkeen voidaan vielä tehdä tarkempia määrittelyjä.

Rituaalista uskonnollisuutta voidaan tarkastella kahden ulottuvuuden avulla: liturgisuus-tunnejohtoisuus sekä sisältö-fraasi -akseleilla (T.T.M.). Olin pääsiäisenä todistamassa rituaalisen uskonnollisuuden erilaisia muotoja samassa hetkessä, rukoustilanteessa. Kaksi henkilöä rukoili peräkkäin jumalanpalveluksen alussa. Toinen rukoili systemaattisemmin ja selkeillä ajatusrakennelmilla. Toisen rukous taas koostui fraaseista ja ohjautui tunnekohokohtien välillä purjehtien. Näillä henkilöillä oli muutakin eroa kuin rituaalisuuden muoto rukouksessa. Merkittävin nimenomaan rituaalisuuteen vaikuttava ero syntyi heidän historiastaan. Toinen oli asunut ikänsä Euroopassa ja suurimman osan ajasta Suomessa. Emotionaalisemman rituaalisuuden henkilö taas oli asunut suurimman osan elämästään Euroopan ulkopuolella ja hänen ajatuksensa suomalaisesta helluntailaisrituaalista oli peräisin 50-luvulta. Ero oli merkittävä ja silmiinpistävä. Yksi muu ero henkilöillä oli sosioekonominen tausta.

Liikkeiden uskonnollisuuden muuttuminen näkyy monessa asiassa, mutta hyvin selkeästi rituaalisessa uskonnollisuudessa. Jumalanpalveluskäytännöt näyttävät ulkoisen muutoksen, mikä heijastelee sisäisiä muutoksia. On tietenkin luonnollista että kaikki sosiaalisessa ympäristössä tapahtuva muuttuu, mutta yleensä se tapahtuu vaivihkaa ja huomaamatta. Ilmiselväksi muutokset tulevat juuri kyseisenlaisissa tilanteissa, joissa osa ryhmää on laitettu ikäänkuin aikakapseliin vuosiksi, tai kaksi erillään kehittynyttä, eri tahtiinkin kehittynyttä, ryhmää laitetaan yhteen. Samoin kuin esimerkiksi eri etniset kielet, samoin uskonnollisuuden sosiaaliset muodot muuttuvat ja eriytyvät kun eri ryhmillä on erilliset historiat.

Keskiluokkaisuuden ihanteesta ja keltaisesta lehdistöstä

Ihminen on mielenkiintoinen olio, jonka ristiriitaiset signaalit jaksavat hämmentää ulkopuolista tarkkailijaa. Yksi tämänkaltainen ristiriitainen signaali tulee suhtautumisesta keltaiseen lehdistöön ja juorulehdistöön yleensä. Hyvin yleinen ja suosittu diskurssi kammoaa populistista journalismia ja peräänkuuluttaa "hyvää" ja ammattitaitoista toimitusta. Näitä ääniä kuulee yhteiskunnan eri tasoilta ja asemista. Asian kääntöpuoli kuitenkin on, että juuri nämä samaiset lehdet - puhumattakaan muusta mediasta - ovat luetuimpia ja ostetuimpia. Kannatus ja kritiikki tuntuvat puhuvan täysin eri kieltä. Tähän voidaan luetella ainakin kolme syytä.

Ensinnäkin keltainen journalismi on hyvin keltaista: halpaa, yksipuolista ja tökeröä. Huono on aina huonoa. Mutta yksipuolisuus siinä ihmisiä miellyttääkin. Voimakkaat, yksinkertaiset ärsykkeet uppoavat nopeammin ja helpommin kuin monimutkaiset ja ajattelua vaativat. Toinen syy ristiriidalle on keskiluokkaisuuden ideaali ja sen suitsuttaminen. Siihen ei oleteta kuuluvan vulgaari populismi vaan itsenäisyys ja ajattelu. Kaikki eivät kuitenkaan ole keskiluokkaisia mieleltään eivätkä asenteiltaan. On kuitenkin sosiaalisesti suotavaa puhua ala-arvoisuutta vastaan (keskiluokkaisuudesta arvotettuna). Alaluokkaisuudesta ei ole hyötyä työmarkkinoilla tai sosiaalisessa nousussa. Siksi pitää kuulostaa "normaalilta", mikä tarkoittaa tässä tapauksessa keskiluokkaiselta, vaikka olisi itse jotain muuta.

Kolmas syy liittyy edelliseen: sosiaalinen paine ei soisi ihmisen olevan aidosti yksilöllinen ja tekevän oman maun mukaan. Siksi yhtenäinen puhe yhteisestä ideaalielämästä on niin suosittua. Virtuoosit ovat joko sankareita tai sitten outoja epäihmisiä, koska he eroavat massasta, "normaalista". Sama sosiaalinen paine ohjaa ihmisiä suosimaan puheessaan yhteisesti hyväksyttyjen arvojen ja tapojen mukaista toimintaa. Todellinen käyttäytyminen jää sivuosaan, poikkeavuudeksi ja häpeäksi.

Vaikka en itse innostu vähääkään keltaisesta mediasta, on se silti suosituin mediumien muoto. Populismista yhteiskunta saa todellisen voimansa arjessa. Itse voin olla poikkeava - yksilöllinen - siten, etten tuomitse keltaista mediaa tyhjänä ja merkityksettömänä, saati sitten paheellisena ja hävettävänä. Harhaanjohtavaa se voi monille olla, mutta sittenpä voi syyttää sitä ihmistä, joka ei ole ajatellut. Kukin elää sen aivokapasiteetin mukaan, mikä hänelle on annettu. Minä taas yritän sopeutua kulloisessakin tilanteessa siihen aivokapasiteettien yhtälöön, mikä kyseisessä sosiaalisessa kokoonpanossa vallitsee, ja toimia sen mukaisesti. Mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan.

Demokraattisesta julmuudesta

Kiinalainen Jung Chang kirjoitti vuonna 1995: "Jos ihmisellä ei ole Jumalaa, hänen moraalisäännöstönsä on sama kuin yhteiskunnan. Jos yhteiskunta on keikautettu päälaelleen, niin on käynyt myös moraalisäännöstölle. Kommunistit tekivät toistensa eläimellisestä kohtelusta hyveen."

Uskontojen ihmisten yläpuolelle asettama moraalikoodisto on nykyaikana kyseenalaistettu. Moraalikoodiston alentuminen ihmisten tasolle tekee siitä kuitenkin liikkuvamman ja vapaamman tulkinnoille ja sovelluksille. Yhteiskunnan asettamat normit suojelevat moraalikoodistoa jossain määrin, mutta samanlaista pysyvyyttä ne eivät tarjoa demokraattisissa yhteisöissä, kuin mitä uskonnot tarjoavat.

Viime vuosisadan kaksi rumaa esimerkkiä byrokratiasta todistaa siitä, miten järjestelmä voi hävittää moraalin konkreettisuuden. Niin saksalaiset natsit kuin neuvostoliittolaiset kommunistit olivat järjestelmänsä vankeja. Vastuu oli hajautettu niin moneen osaan ja niin usealle tasolle, ettei järjestelmän sisällä ollut loppujen lopuksi vastuuta yksilön teoista. Ne pystyttiin aina sälyttämään järjestelmän syyksi.

Demokratia voi toimia yhtä pettävästi, jos se viedään kollektivismissaan tarpeeksi pitkälle. Kukaan ei yksin päätä, vaan vastuu on suuremmalla joukolla, abstraktilla ja anonyymillä enemmistöllä. Yksilö taas voi vedota vapauteensa toimia ja valita omat norminsa.

Silti pysyvät ja positiivisetkaan moraalinormit eivät hyödytä ketään, ellei niitä noudateta. Tämä on hyvin järisyttävällä tavalla huomattu katolisen kirkon viimeisessä skandaalissa, josta se ei ainakaan mediasodan voittajana näytä selviävän. Perustui moraalinormisto mihin hyvänsä, sen toteutus on silti kiinni yksilöstä. Yksilöä voi pakottaa vain tiettyyn mittaan asti, ennen kuin hän alkaa kapinoida koko normistoa vastaan, tai alistuu elottomaksi orjaksi.

Moraalinormistot muodostuvat aina kulloisenkin tilanteen ja olosuhteiden mukaan. Silti olisi hyvä olla pysyvyyttä, jotain koeteltua, mikä on havaittu toimivaksi. Täyttä moraalivallankumousta vaativat unohtavat, että hekin rakentavat vain entisen päälle. Tai sitten tuhoutuvat historiattomuuteensa.

Rationaalisesta keskiluokasta

Kaksi väitöskirjani kannalta keskeistä, samantyylistä keskiluokkaa koskevaa ideaa, tulee Weberiltä ja Stark&Bainbridgeltä. Molemmat käsittelevät keskiluokkaa jokseenkin rationaalisesta toiminnasta riippuvaisina ja sen muovaamina. Starkin ja Bainbridgen teoria uskonnosta tosin koostuu jo lähtökohdiltaan rationaalisuuteen ja palkintojen sekä kompensoijien etsintään. Mutta mitä tulee keskiluokkaan, yhtyy myös Weber rationaalisuuden voittokulun esittäjiin ihmisten käytöksessä. Starkin ja Bainbridgen teoria on ehkä liian suuri pala haukattavaksi tässä todellisuudessa, koska se painottaa rationaalista valintaa affektiivisten valintojen kustannuksella. Weberin rationaalisuus taas liittyy kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään ja siinä menestymiseen. Jos ihminen haluaa nousta alemmista luokista keskiluokkaan, joutuu hän tekemään uhrauksia säilyttääkseen saavutetut taloudelliset ja sosiaaliset asemansa (tätä myös Bourdieu käsitteli). Keskiluokkaisen ihmisen rationaalinen kulutuskilpailu ja tasapainoilu stressin sekä köyhyyden välillä estää häntä olemasta liian radikaali. "Säilytetyt asemat täytyy pitää" -mentaliteetilla varustettu suorittaja on keskiluokan kuva. Nousemalla liian vahvaan vastarintaan hallitsevia luokkia - pomoja - vastaan hän vaarantaisi saavutetun hyvinvointitasonsa. Keskiluokkaisten lakkojenkin lopputulos on usein kompromissi, koska lakkoa ei voi jatkaa kovin pitkään vaarantamatta hyvinvointia. Kaikenkattava maltillisuus iskee kulutus-sukupolven keskiluokkaan ja uhkaa purkautua vahingollisia kanavia pitkin, ellei turhautumista ja stressiä kahlitse. Seuraa työuupumus. Kapitalismin riisto on vaihtunutkin kapitalismin uuvuttamiseen ja tukahduttamiseen. Luovuuskin on riski, joka täytyy ottaa harkiten. Jos et myy luovuudellasi, olet omistajille turha, hyödytön. Onneksi on viihde, jolla voi turruttaa aivonsa koomaan, etteivät päihdetilastot räjähtäisi. Sitäkin hallitsevat herrat, mutta sitenhän he voivat auttaa toisia herroja puristamaan työntekijöistä ja alihankkijoista viimeisetkin mehut, näiden sitä huomaamatta. Että se siitä rationaalisuudesta ja sen hyödystä.

Neuvo: ota vapaata ja löydä elämä. Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa suorittamista. Tienaamisen ohella voi löytää myös nautintoja ja rauhaa, kun sitä vain osaa etsiä.

Tilastojen tulkitsemisesta

Kaikilta ei tilastojen tulkitseminen onnistu. Tämän totesin taas tänään, kun kuuntelin erään itävaltalaisen puhuvan kristittyjen määrästä maailmassa. Hän kävi läpi tarkasti amerikkalaisen teologin tekemää tilastoa "uudestisyntyneistä" kristityistä. Tämän tilaston mukaan, hän sanoi, "uudestisyntyneiden" määrä maailman väestöstä kasvoi hitaasti, kunnes vuoden 1990 tienoilla se oli 10 prosenttia kokonaisväestöstä. Eikä tässä vielä kaikki. Puhuja jatkoi selostamistaan, kuinka tämän jälkeen "uudestisyntyneiden" osuus kasvoi vuosittain prosentilla ja vuodesta 2000 lähtien 2,7 prosentilla. Jos seuraamme itävaltalaisen puhujan logiikkaa, maailman väestöstä 47 prosenttia olisi nyt "uudestisyntyneitä" kristittyjä. Tämän päälle tulisivat kaikki muut. Ongelma vain on, ettei kristittyjen kokonaismäärä maailman väestöstä ole kuin kolmasosa. Pyörittelin päätäni epäuskoisena ja samalla huvittuneena, kun puhuja kertoi tätä ihmeellistä tulkintaansa tilastosta. Tietenkin vielä mielenkiintoisempi olisi tilanne, että vika oli amerikkalaisessa teologissa. Mielenkiintoista etenkin sen tähden, että kyseessä oli kuulemma väitöskirja. Uskon kuitenkin enemmän siihen skenaarioon, että itävaltalainen puhuja ei vain osannut lukea ja selittää tilastoa oikein.

Toisille se on vaikeaa.

Viruksista

Olen jälleen kohdannut erään viruksen, tai oikeastaan kaksi. Ensimmäinen niistä on vanha tuttu, kaikkien hyvin tuntema ja maailmanlaajuista kuuluisuutta saanut Windows. Viimeisinkään versio (7) ei tunnu toimivan niin kuin haluaisi. Tällä kertaa eniten ärsyttää kaiken maailman oletussäädöt, mitä koneessa täytyy olla. Kun joka toinen sekunti kysytään, oletko varma että haluat tehdä näin tai jotain vastaavaa, niin hermothan siinä pikkuhiljaa alkavat mennä.

Toinen virus, joka on uudempaa sorttia, mutta liittyy hyvin olennaisesti myös edellä mainittuun, on uudet tietokoneohjelmat ja -laitteet. Oikeastaan tässäkin on kyse suurilta osin Windowsista, mutta osansa saavat muutkin valmistajat, kuten HP. Jos joku onneton yksinyrittäjä haluaisi ostaa tietokoneen vain kirjoittamista varten (tai muuta työskentelyä varten), ilman aikomusta käyttää internetiä, tai vain hetkellisesti ilman internet-yhteyttä olevana, arvatkaapa mikä on lopputulos. Aivan oikein, ei toimi, ei sitten mikään. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on rekisteröitävä netissä ja haettava uusimmat päivitykset kutakin ohjelmaa varten, jotta tietokone toimisi edes siedettävästi, ilman että kone herjaisi koko ajan ja estäisi työntekoa.

Mutta auta armias, jos erehdyt ostamaan uuden tietokoneen uudella käyttöjärjestelmällä, säilyttäen samalla esimerkiksi vanhan printterin. Ja skenaario jatkuu vielä: ilman internet-yhteyttä. Arvaatko miten käy? Aivan oikein, kone nauraa päin naamaasi, että printteri jota juuri käytit ongelmitta, ei toimi uudessa tietokoneessa vanhoilla ajureilla, vaan sinun on hankittava uudet ajuriohjelmat. Anna mun kaikki kestää, mikä voi olla niin vaikeaa, ettei yhtä printteriä voi tunnistaa ja lähettää sinne yksinkertaista dataa, jota voisi tulostaa kiltisti paperille.

Ja ettei höyry vain pääsisi haihtumaan päästäni, päästän ilmoille vielä kaiken huipuksi viimeisen neronleimauksen. Nimittäin Turun ylioppilaskylän kyläverkon asetukset, jotka tunnistavat joka huoneistossa vain yhden koneen. Aivan oikein, vain yhden koneen. Jos satut omistamaan kaksi konetta, uudempi kone jää ilman internet-yhteyttä, ellet osta tarvittavia liittimiä tai käy toimistolla vaihtamassa koneen tunnuksia, mikä kone saa internetiin ottaa yhteyttä. Muutenkin ylioppilaskyläsäätiö ja atk-keskus ovat täynnä byrokraattisia vitsauksia. Kyseisiin osastoihin tarvittaisiin joku käytännöllinen ihminen, joka puhuisi järkeä siitä, miten asioita voi hoitaa ilman asukkaiden kiusaamista.

Mur!

Elämä on.

Tuhottoman kallista. Tai ainakin kallista suhteessa siihen, mitkä tulot tällä hetkellä itselläni on. En tarkoita tätä hetkeä enkä välttämättä tätä vuottakaan, mutta ensi vuoden ensimmäinen puoli vaikuttaa uhkaavalta. Tai uhkaavalta siinä tapauksessa, ettei rahoitusta tutkimukselle löydy. Tai ehkä uhkaava on turhan voimakas sana, korvataan se tiukalla, haastavalla tai mielenkiintoisella. Kuten tunnettua, ensi syksynä alkaa ahkera aineistonkeruu väitöskirjaa varten. Aloitan turvallisesti Turusta, jolloin kulut minimoituvat majoituksen ja matkakulujen vähäisyyden vuoksi. Helsinkikään ei ole niin vaikea, ja se saakin olla seuraava kohde. Näillä näkymin otan tutkimukseen kuusi paikkakuntaa ja paikallisseurakuntaa, muiden neljän tullessa tämänhetkisen aivoituksen perusteella Kiteeltä, Kankaanpäästä, Raahesta ja Hyvinkäältä. Matkakulut nostavat budjettia jo jonkin verran, puhumattakaan majoituksesta, etenkin Raahessa ja Hyvinkäällä. Tietenkin voisi mennä viiden tähden hotelliin (jos kaupungeista löytyy), mutta se maksaisi yli tonnin per tutkimusmatka. Että siksi elämä on. Kallista.

Mutta kyllä ne rahat jostain revitään. Tai sitten nukutaan taivasalla, hangessa vaikka.

Herätyskristillisten sosiaalisista taustoista

Suomen herätysliikkeiden luokkarakenteista ei ole juurikaan tutkimusta, mutta sitäkin enemmän intuitioita ja ennakkoluuloja. Yleinen käsitys on, että konservatiivisempien liikkeiden jäsenet kuuluisivat vähemmän kouluttautuneisiin ja alempiin yhteiskuntaluokkiin. Mahdollisesti näin voi olla, ainakin niiden ryhmien kohdalla, jotka keskittyvät "tulevaan elämään" ja pitävät tieteellistä koulutusta liian liberaalina ja mahdollisesti vahingoittavana.

Tähän mennessä ainoa hieman suuntaa-antava kirkon herätysliikkeiden sosiaalista rakennetta sivuava tutkimus, minkä olen löytänyt, koskettaa Kansanlähetystä. Tämän tutkimuksen mukaan 1970-80-lukujen kansanlähetykseläiset olivat sekä paremmin kouluttautuneita että korkeammissa luokka-asemissa kuin keskivertosuomalaiset. Tämä näyttäisi päällisin puolin riitelevän oletushypoteeseja vastaan. Tarkemmin katseltuna Kansanlähetystä ei voi kuitenkaan samaistaa esimerkiksi lestadiolaisiin ja körttiläisiin. Kansanlähetyksen painopiste on kaupungeissa, eikä sen maine ole niin konservatiivinen kuin edellä mainittujen. Tutkimuksen painopiste oli herätysliikkeen alueellisessa levittymisessä ja organisoitumisessa, eikä se pyrkinyt selvittämään tarkemmin erojen syitä. Yksi tutkimisen arvoinen alue olisi liikkeiden julistukset, opetukset ja normit koskien kouluttautumista ja menestymistä, työelämässä kohoamista.

Mielenkiintoista oli sekin, että kansanlähetykseläisten ammattiasemat eivät täysin vastanneet koulutustasoa. Tämä on jonkin verran selitettävissä kahdella tekijällä: nuorilla jäsenillä, jotka eivät vielä ole täysipainoisesti työelämässä sekä suuntautumisella sosiaalisiin ja uskonnollisiin töihin, oman vakaumuksen ohjaamana.

Homeettomuuden unelmasta

Lähes kolmen kuukauden odotuksen jälkeen sain tällä viikolla vihdoin kuulla, että asuntoni remontoidaan. Olin jo innoissani menossa valittamaan ylioppilaskyläsäätiön toimistolle turhan pitkästä käsittelyajasta, kun asiat alkoivatkin edetä. Samalla pääsin etuilemaan luvan kanssa asuntojonossa. Tämä tarkoittaa sitä, että todennäköisesti pääsen toukokuun alussa muuttamaan uudempaan ja homevapaaseen asuntoon. Toivossa on hyvä elää, nyt täytyy vain toivoa, että asunto vapautuu käytettäväkseni. Terveydentilani on jo hetken kärsinyt ja huonontunut homeongelman takia, eli oli jo aikakin asioiden edetä.

Uusi asunto on myös isompi, mikä tarkoittaa tupareita. Nykyisessä asunnossani en sellaisia järjestänyt, koska tänne ei juuri ihmisiä mahdu. Ne jotka osallistuivat edellisiin tupareihini, voivat jo valmistautua tarjoiluihin, tosin tällä kertaa vieläkin parempiin...

Suomalaisen helluntailaisuuden suomalaisuudesta

Mielenkiintoinen oivallus syntyi lukiessani yhtä tutkimusta kahdesta ameerikkalaisesta helluntaikirkosta. Oivalluksen ärsyke ei ollut suuri, mutta sitäkin merkittävämpi. Toisen kirkon seinällä nimittäin oli isoilla kirjaimilla teksti: "Pyhä Henki on meille tervetullut". Tai suunnilleen noin, idea oli tuo. Mikä tässä on merkittävää, on se, että se paljastaa samantyylisten uskonnollisten liikkeiden erilliset kulttuuriset taustat. Ameerikkalaisissa helluntaikirkoissa tuo teksti ei ole mitenkään outo tai harvinainen. Mutta en ole nähnyt tai kuullut yhdenkään suomalaisen helluntaiseurakunnan seinillä olevan moista tai vastaavaa kirjoitusta. Se mitä suomalaisesta kokoontumistilasta voi löytää, on teksti: "Jeesus on Herra".

Tietenkin kaikki kristinuskon kirkkokunnat ja kirkot sekä lahkot sisällyttävät Jeesuksen doktriineihinsa ja käytäntöihinsä, se ei ole uutta. Mutta miksi suomalaisilla helluntailaisilla ei lue seinällä ylistyksiä Pyhälle Hengelle, onhan tämä merkittävässä osassa helluntailaisuutta täälläkin? Syy piilee hyvinkin pitkälti kulttuurisissa juurissa. Suomen helluntailaisuus pohjautuu osaltaan suomalaiseen herätyskristillisyyteen ja siitä pohjautuvaan pyhityskristillisyyteen, mihin kuuluu erittäin keskeisesti Kristus-keskeinen synnintunto ja julistus. Ensimmäiset helluntailaulut kyllä sisälsivät Pyhää Henkeä ja helluntaituulta, mutta julistusten keskiössä oli silti Jeesus. Puhuttiin myös Jeesuksen Hengestä, Jeesuksesta Pyhän Hengen lähettäjänä, viitaten Apostolien tekojen sanoihin.

Suomalaiset piirteet värittävät suomalaisia kirkkoja, mutta etenkin niitä suuntia, jotka ovat muodostuneet Suomessa. Ilon ja riemunkin keskellä suomalainen kristitty muistaa muistuttaa Kristuksen kärsimyksistä ja elämän vaikeuksista. Ettei vain pääse leijumaan.

Että sellainen löytö tänään.

Uskonnollisista luokkadiskursseista

Tapoja suhtautua yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen on monia, niin myös uskontojen sisällä. Kristinuskossa löytyy monia eri teologisia painotuksia - ts. uskonnollisia diskursseja - ja niin myös suhteessa yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen, etenkin sen oikeutuksiin ja suhtautumisessa siihen.

Tieteellisesti tunnetuin on setä Maxin "protestanttinen etiikka" ja siihen liittyvä kalvinistinen teologia, varsinkin predestinaatio, ennaltamääräys-oppi. Jos kyseistä linjaa seurataan loppuun saakka, voidaan sillä oikeuttaa kaikki yhteiskunnallinen eriarvoisuus. Onhan näin jo aikojen alusta päätetty. Samaan syssyyn voidaan laittaa diskurssi, joka etsii sosiaalista harmoniaa ja tyytyy siihen, mitä on annettu. Eihän Paavalikaan kehottanut orjia kapinaan ja kehottihan Jeesus maksamaan veronsa ja Pietari kunnioittamaan esivaltaa. Ajatukseen kuuluu yhdessä muodossaan ajatus siitä, että pianhan tämä kaikki päättyy ja alkaa uusi elämä uudessa Jumalan luomassa maailmassa. Miksi siis muuttaa nykyistä, kun pitäisi keskittyä tulevaisuuteen ja kaikkien pelastamiseen?

Toisenlaista kantaa edustaa - myös amerikkalaisesta unelmasta ja oikeistopolitiikasta tuttu - vapaan tahdon diskurssi. Jokainen on oman onnensa seppä. Eri muodoissaan tällä diskurssilla voidaan niin oikeuttaa eriarvoisuus kuin nousta yksilöllisesti sitä vastaan. Ensin mainittuja uskonnollisia diskursseja täysin toisessa ääripäässä odottaa vapautuksen teologiastakin tuttu luokkatietoinen Kristus, joka tuli tuomaan oikeutta ja tasa-arvoisuutta kaikille ihmisille. Pelastus voidaan saavuttaa jo tässä ajassa, ainakin osittain.

Suhtautuminen yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen uskonnollisisssa diskursseissa on paljolti kiinni myös siitä, mitä uskonnolla ja pelastuksella tarkoitetaan. Jos uskonto nähdään erillisenä "tästä maailmasta", niin yhteiskunnalliset eriarvoisuudet ovatkin toissijaisia uskonnollisissa diskursseissa. Jos taas uskonto ja pelastus nähdään kokonaisvaltaisempana, on kantaaottavan otettava kantaa myös eriarvoisuuteen ja moniin muihin ympärillä näkyviin ilmiöihin. Muuten hänen diskurssinsa ja tekonsa ovat auttamatta ristiriidassa.

Tässä paljastuu myös julkisen diskurssin ristiriita. Ne jotka haluavat erottaa uskonnon täysin yksityisasiaksi, toisin kuin mitä se perinteisesti on (osana koko ihmiselämää), saattavat kuitenkin vaatia kirkolta vastuuta sosiaalisesta auttamisesta ja osallistumista yhteiskunnallisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Suomessa tämä selittyy osin sillä, että kirkko nähdään usein ensisijaisesti kulttuurisena eikä uskonnollisena instituutiona ja uskonto tästä organisaatiosta absurdisti kyllä erillisenä.

Muuta maailmaa, mutta muuta ensin diskurssisi.

Sosiaalisesta subjektista

Tieteellisen uskonnontutkimuksen eri vaiheissa on esiintynyt kolme erityylistä suuntausta selittää uskonnollista toimintaa. Ensin, lähinnä ennen 1950-lukua, vahvimpana suuntauksena oli luonnon - biologian ja luonnollisten taipumusten - korostaminen ihmisen uskonnollisuudessa. Tämä ei sinänsä ollut mitään radikaalia uskonnonvastaisuutta, vaan luonnollinen sovellus muissakin sosiaali- ja käyttäytymistieteellisissä teorioissa vallitsevista näkemyksistä ihmisestä ja sosiaalisesta maailmasta. Tunnetuin muoto tästä on eugenetiikka ja sen äärimuodot, geneettiset valikoinnit ja rotujen eriarvoistaminen.

Vähitellen luonnon tilalle nousivat kuitenkin sosiaaliset selitykset - englanninkielisessä psykologiassa "nature" vaihtui "nurture" -termiin. Jälleen jotkut menivät äärimmäisyyksiin ja selittivät kaiken käyttäytymisen johtuvan sosiaalisista suhteista, normeista ja paineista. Näin tulkittuna ihmisestä tuli luonnon orjan sijasta sosiaalisen orja. Yksilöllisyys ja yksilön vaikutus tekemiseen ja valitsemiseen ei molemmissa tapauksissa ollut täysin poissuljettu, mutta riippui paljon henkilöstä, kuinka paljon yksilön vapaudelle valita annettiin tilaa.

Sosiaalisten selitysten menettäessä ensiviehätystään, nousi esille joitakin yksilökeskeisiä selitysmalleja paikkaamaan edellisten teorioiden aukkoja. Rationaalisen valinnan teoria on yksi tunnetuimmista yksilön omaa päätöksentekoprosessia korostavista selitysmalleista. Kyseinen teoria ei edellytä sosiaalisen kieltämistä, vaan nimenomaan edellyttää ihmisen elävän ja tiedostavan (tai vähintään kohtaavan alitajuisesti) ympäristön asettamat rajoitukset ja reunaehdot toiminnalle. Kuitenkin RAT voi äärimmilleen vietynä esittää ihmisen yli-inhimillisenä tietokoneena, jossa subjekti jää edelleen statistin osaan.

Nykyisen tieteellisen ymmärryksen valossa kaikki kolme vaikuttavat ihmisen toimintaan. Mutta silti subjekti jää helposti pimentoon, orjaksi tai narriksi. Mutta tosiasia on, että on hyvin pitkälti ihmisestä itsestään kiinni, onko hän narri. Vaihtoehdoksi en ehdota täysin vapaata ihmistä, koska sosiaalisessa maailmassa elämiseen tarvitaan muunkin maailman huomioonottaminen. Narrin vaihtoehdoksi esitänkin toimijan, joka pyrkii sosiaalisten ja biologisten premissien maailmassa toimimaan ne tiedostaen ja niitä hyväksikäyttäen, parhaan taitonsa mukaan. Kuinka itsenäinen tästä yksilöstä tulee, riippuu onnistumisprosentista. Harva taitaa kuitenkaan kovin korkealle osua. Pessimismi on elämän suola.

Epäluuloa ja luottamusta

Tilastot kertovat joskus hämmästyttävän tarkasti sosiaalisen kontaktin vaikutuksen yksilöihin. Toisinaan vaikutus on negatiivinen, mutta myös toinen vaihtoehto on mahdollinen. Michael R. Welch kumppaneineen teki tutkimuksissaan mielenkiintoisen havainnon. Ensimmäinen havainto ei ollut mitenkään uusi tai ihmeellinen, koska he havaitsivat konservatiivisten kristittyjen ja helluntailaisten suhtautuvan suurempien kirkkokuntien jäseniä epäluuloisemmin yhteiskuntaan, työtovereihin ja naapureihinsa. Synti-pyhyys, maailma-seurakunta -jaottelut sisältävät siemenen epäluuloon ja rajojen nostamiseen.

Mikä oli merkittävää, oli kuitenkin uskonnollisen yhteisön vaikutus. Samojen epäluuloisten ihmisten yhteisöissä ne, jotka osallistuivat seurakuntansa toimintaan ahkerimmin ja kokivat yhteisönsä opit vahvimmin omakseen, luottivatkin ulkopuolisiin enemmän kuin keskivertokristityt ameriikassa. Suuri syy dramaattiselle muutokselle on yhteisöllisyyden vaikutus yksilön käyttäytymiseen. Itsenäisenä soturina ja eksegeetikkona Raamatun ja oppien tulkinnat sekä omat mielipiteet ovat vapaammin sovellettavissa kuin yhteisön sosiaalisen kontrollin alla. Yhteisön sosiaalisuus opettaa todennäköisesti kohdeyhteisöjen jäseniä sosiaalisuuteen jo itsessään, mutta toinenkin ulottuvuus on mahdollinen: kyseiset yhteisöt opettavat erään Jeesuksen opetuksia lähimmäisenrakkaudesta. Tällöin kontroversiaaliset dikotomiatkin voidaan kääntää positiiviseksi energiaksi.

Lähimmäisenrakkautta tämä maailma kipeästi kaipaakin. Tosin samaan hengenvetoon on toivottava, että lähimmäisenrakkaus ei toimisi vain yhteen suuntaan; lähimmäisenrakkautta tarvitaan niin yhteisöjen ulkopuolisia kuin sisäpuolisiakin kohtaan.

Peace and love for all, but mostly for me.

Oopiumista kansalle

Reilu sata vuotta sitten setä Karl kirjoitti yhdessä ystävänsä Friedrichin kanssa kuuluisat sanat: uskonto on oopiumia kansalle. Tai ei nyt ihan noin täsmällisesti, mutta tuossa muodossa se on tullut tutuksi siitä lähtien. Setä Karlin lausuntoa voi tulkita muutamilla eri tavoilla. Positiivisesti tulkittuna se tarkoittaisi, että uskonto toimii lohduttajana ja elämän merkityksellisyyden pelastajana kaiken kurjuuden keskellä. Laajempi asiayhteys kirjoituksessa kuitenkin paljastaa, että uskonnon toinen puoli setä Karlille oli vallankäyttö, herrojen tekojen hyväksyttäminen. Negatiivisesti tulkittuna lausuma siis tarkoittaa, että uskonto saa ihmiset sulkemaan silmänsä kurjuuden todellisilta lähteiltä - ja että uskonto tällaisena on herrojen sanelemaa ja heidän välineensä vallan säilyttämiseksi. Neutraalimpi tulkintatapa välttää uskonnon välineellistämisen ja asettaa sen vain olosuhteiden kompensoijaksi.

Mutta viekäämme mielikuva oopiumista toisille ulottuvuuksille ja meidän päiviimme. Mikä mahtaisi olla nykypäivän oopiumia kansalle? Kysymys nousi mieleeni menneiden talviolympialaisten aikaan, kun muutamaksi viikoksi monen kengänkuluttajan koko muu elämä unohtui ja urheilijoista tuli maailman keskipiste. Väittäisinkin, että urheilu - ja etenkin olympialaisten kaltaiset hetkelliset suurtapahtumat - ovat oopiumia kansalle. Kannustaessaan ja kritisoidessaan penkkiurheilija - useimmin alemman yhteiskuntaluokan edustaja tässä tapauksessa - unohtaa hetkellisesti yhteiskunnan eriarvoisuuden ja epäkohdat. Hetkellinen nationalistinen illuusio saa hänet luulemaan olevansa osa yhtenäistä ja tasa-arvoista kansaa, ja ainoan merkittävän ja taistelemisen arvoisen asian olevan juuri sillä hetkellä seurattava urheilumuoto. Kisojen jälkeen koittaakin krapula, kun elämä onkin yhä kurjaa ja epätasa-arvoista. Rikkaat jyräävät ja köyhät kärsivät. Mutta sainhan hetken kokea onnea kaikkien, myös rikkaiden, kanssa? Dream on! Näin köyhää on jälleen jymäytetty ja rikas voi jatkaa riistoaan hieman helpommin.

Toinen oopiumin muoto voisi olla viihde, televisio- ja elokuvaviihde. Vieraantumalla todellisuudesta proletariaatti voi elää autuaassa illuusiossaan täydellisestä maailmasta, jossa kaikki on mahdollista. Seuraamalla tähtien ryysyistä-rikkauteen-satuja, hän voi samaistua mahdollisuuksien kultamaahan, jossa kaikki toiveet toteutuvat ja jokaisella on mahdollisuus. Ja hevonheinät! Aniharva näyttelijä nousee köyhyydestä rikkauteen, ja silloinkin helpoin tie on suoraan alas pienen julkisuuden jälkeen. Rikkaat tuottajat vetävät höynäytettäviltä katsojilta viimeisetkin pennoset pois, antaen tilalle lumetodellisuuden, johon turvaamalla nämä voivat tuuduttautua auvoisaan uneen ja unohtaa riiston, mitä juuri kokivat. Monet tyytyvät oopiumiin, koska se on karua todellisuutta onnellisempi. Olkoonkin sitten lumetta, ainakin saan haaveilla elämästä?

Näin se maailma pyörii. Kyllä sosiologia on kivaa. Lisää oopiumia kansalle!

Ytimekkyydestä

Olen kesästä lähtien lukenut päätäni puhki teoriakirjallisuutta ja aiempia tutkimuksia liittyen tutkimusaiheeseeni. Kaiken informaatiotulvan keskellä oli hyvä pysähtyä tällä viikollakin siihen tosiasiaan, että se teoriaosa on kuitenkin määrällisesti pieni osuus väitöskirjasta. Suurin osa keskittyy itse aineistoon ja aiheen käsittelyyn. Erityisen miellyttävä muistutus se on senkin vuoksi, että aineiston keruu ja analysointi on omasta mielestäni myös tutkimuksen miellyttävin osuus. Sitä voisi tehdä vaikka loputtomiin - kunhan joku vain maksaisi siitä.

Mutta mitä väitöskirjaan tulee, niin täytyy jo nyt pyrkiä ytimekkyyteen. Ytimekkyys tässä tarkoittaa noin 40-50 sivua, joten ytimekkyyskin on suhteellista. Kyseiseen mittaan täytyy kuitenkin ahtaa kaikki johdannosta teorioihin, tutkimusongelmasta aiempiin tutkimuksiin ja aiheen esittelyyn. Siinäpä sitä lyhennellään.

Todellisuuden toiselta puolelta

Törmäsin tänään rutiininomaisella kirjakauppa-katsauksellani yhteen pysäyttävään elämänkertakirjaan: "Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina". Kirjan päähenkilö oli lapsuudessaan lapsisaarnaaja kartanolaisuus-nimellä tunnetussa uskonnollisessa liikkeessä. Olin toki aiemmin kuullut ja lukenut jotain epämääräistä kyseisestä 1920-1950 -luvuilla vaikuttaneesta ryhmästä, mutta oli suhteellisen pysäyttävää lukea itse kaiken keskellä kasvaneen ihmisen kertomuksia lapsuudestaan. En tietenkään lukenut koko kirjaa, koska en ole rikas ja pysty kuluttamaan 35 euroa aina kun näen mielenkiintoisen kirjan, mutta jo muutama kappale jätti mieleenpainuvat muistot.

Kartanolaisuus on tunnettu ensinnäkin unissasaarnaajistaan ja lapsisaarnaajistaan. Hurmos ja kohtikäyvä julistus olivat liikkeen tunnusmerkkejä. Huomattavasti synkempi puoli ryhmän julkisuudesta liittyy taas sen tiukkoihin ja yhteiskunnan kehitystä vieroksuviin opetuksiin, kuten opetukseen seksuaalisuudesta. Pahin huoruuden muoto heidän mukaansa tapahtui avioliitossa, koska se oli "laillistettua huoruutta". Tämä kaikki oli toki jo tuttua ja pientä, se mikä nyt pysäytti, oli Laitisen omat muistelmat lapsuudestaan. Kun esimerkiksi pikkupoika keksi yhden kerran tehdä tarpeensa pieneen maakuoppaan, syytti ja rankaisi hänen äitinsä häntä huoraamisesta maan kanssa. Lisäksi häntä nöyryytettiin monin tavoin, ehkä lievimpänä puettiin tyttöjen vaatteisiin kaupungille mentäessä.

Tämänkaltainen käyttäytyminen ei enää ole vain järjetöntä. Pikemminkin se on tämän todellisuuden jostain täysin päinvastaiselta, pimeältä puolelta. Sairaita ja pakkomielteillään toisia dominoivia henkilöitä on vaikea ymmärtää, edes hahmottaa, miten ihmisestä voi tulla niin häiriintynyt. Asiaa pahentaa se, että pahimmat näistä uskovat vielä olevansa itse äärimmäisen oikeassa, muiden ollessa häiriintyneitä. Todellisuuden vääristyminen on vakava asia, mutta kun se vaikuttaa myös toisiin, muuttuu se kauheudeksi ja julmuudeksi. Näiden häiriintyneiden johdosta leimaantuvat myös monet, joita näihin verrataan.

Kuka pelastaisi tämän maailman ihmisten järjettömyydeltä? Onneksi kaikki eivät sentään ole häiriintyneitä. Mutta ei siihen aina paljon vaadita.

Liikaväestöstä

Hyvinvointivaltion suurin haaste on sen itse tuottama: liikaväestö ja sen pysyvyys. Aiemmin, vanhoina hyvinä aikoina, väestönkasvua rajoittivat taudit ja sodat. Töitä ei aina riittänyt kaikille, mutta työttömät voitiin aika ajoin kutsua kätevästi armeijan joukkoihin, etulinjan tulenruoaksi. Samalla evoluution pyörä pidettiin pyörimässä, kun alemmat luokat, kouluttamattomat ja työttömät kuolivat sodissa, tai niistä selvinneinä erilaisten tautien kourissa. Työttömyystilastot pysyivät jokseenkin kurissa, eikä nälkään nääntyneitä ihmetelty - se kun oli "luonnollista".

Hyvinvointivaltion perusideoihin kuuluu yhtäläisten (perus)mahdollisuuksien turvaaminen kaikille valtion kansalaisille, niin työmarkkinoilla, terveydenhoidossa kuin koulutuksessa. Terveydenhoidon kehittäminen mullisti kuolleisuusluvut. Ensihätään paljon lapsia tekemään tottuneet jatkoivat lapsien tekemistä aivan kuin ennenkin, paitsi että puolet lapsista ei kuollutkaan ensimmäisinä elinvuosinaan. Viime vuoden kohu sikaflunssan ympärillä tuntuu historiallisessa mittakaavassa naurettavalta: eihän kuolleita ole kuin muutama.

Toinen merkittävä muutos on odotettava rauha naapurivaltioiden kesken läntisessä Euroopassa. Kun eri maissa saavutetaan suhteellinen hyvinvointi, erot pienenevät ja intressit eivät ole ristiriidassa, valtioiden sotimisen todennäköisyys pienenee huomattavasti. Kehityksen seurauksena sodissa kuolleiden määrä vähenee ja alempien yhteiskuntaluokkien enemmistöstä tulevat rivisotilaat jäävät työmarkkinoille.

Suomen uusi merkittävä yhteiskuntaryhmä, pitkäaikaistyöttömät ja muuten syrjäytyneet, ei ole historiallisesti mikään uusi asia. Kyseessä on tuttu liikaväestön ongelma. Kyseisen ryhmän pysyvyys sen sijaan on uusi ja suoraa seurausta hyvinvoinnin lisääntymisestä ja kuudestakymmenestäviidestä rauhan vuodesta.

Tarvitsemmeko siis huonompaa terveydenhoitoa ja sotia? Ei tietenkään, mutta kyseinen dilemma osoittaa, ettei hyvinvointivaltion muodostuminen ole poistanut yhteiskunnallisia ongelmia. Toivoa on, mutta töitä on tehtävä. Ehkä kapitalismin ohessa tarvittaisiin uusi annos sosialismia. Eräänlaista sosialismikapitalismia, jossa ihmiset keskittyisivät kuluttamaan ja käyttämään palveluja riittävän hyvällä hinnalla, jotta kaikille löytyisi töitä. Säästäminen sikseen, hoitakaamme työttömyys pois. Uutena ongelmana ovat vain ylikansalliset toimijat. Jonkun täytyisi niitäkin kehottaa sosialismikapitalismiin...

Opetuspätevöitymisistä

Kaiken muun kiireen ohella suoritan muutamia opintoja historiasta, saavuttaakseni muodollisen opettajanpätevyyden myös kyseisessä aineessa. Tällä viikolla luen kaksi kirjaa tenttiin diktatuurien historiasta, tarkemmin sanottuna stalinismin ja natsismin historioista. Vaikka jonkin verran olen aiemminkin näistä suuntauksista lukenut, mielenkiintoisia asioita paljastuu vieläkin.

Tiesin kyllä Sirola-opistosta ja siitä, että suomalaiskommunistit kävivät imemässä bolsevismiaatetta neukkulassa, sitä tänne kaupitellakseen. Mutta Moskovan lenin-koulu oli uusi tuttavuus. Kyseisessä opinahjossa useampien kansalaisuuksien edustajat kävivät pätevöitymässä johtajiksi pyhälle puolue-aatteelle ja palasivat kotimaihinsa opettamaan sekä agitoimaan kommunismin autuudesta, unohtamatta kapitalismin kieroutta. Kolmiporraksisen valistusjärjestelmän kaksi ensimmäistä porrasta toteutettiin aina omassa maassa, mutta ylin oppi ja täydellinen tieto käytiin omaksumassa Moskovassa. Näin Stalin myös varmisti, että muidenkin maiden kommunistit pysyisivät pyhässä totuudessa täysin suorina, tippaakaan hairahtumatta. Jos joku sattui nimittäin hairahtumaan, hänet voitiin siirtää esimerkiksi Siperiaan...

Opettajia on monenlaisia, toiset hyödyllisempiä ja toiset taas...

Stalinin silmäterän, lenin-koulun, historia jäi suhteellisen lyhyeksi, vain reilun kymmenen vuoden mittaiseksi. Se onnistui hajoamaan jo ennen toista maailmansotaa. Onneksi kommunismin levittämiseen löytyi vieläkin tehokkaampi keino, nimittäin se sota. Tai karmeaahan se oli, ei siinä onnesta voi puhua kuin Stalinin kohdalla. Propaganda ja opetus tosin säilyi ja vahvistui ilman lenin-kouluakin. Kyllä ihmiset aina hölynpölyn löytävät, ei siihen kouluja tai muodollisesti päteviä opettajia tarvita...

Vapaiden maasta

Ameriikan yhdysvaltoja kutsutaan kansallisessa propagandassa vapaiden maaksi (land of the free), mikä nostaa mieliin yleviä mielikuvia rauhan ja tasa-arvon tyyssijasta. Tähän autuuden pesään Euroopassa vainotut vähemmistöt, yksinyrittäjät ja roskasakit saapuivat mielessään ylevä periaate: vapaus ja oikeus olla yksilö, jota ei mikään ylimysryhmä hallitsisi ja komentelisi. Ikävä vain, että maahan päästyään he itse muodostivat omia herraspiirejään ja suosivat omia ryhmiään niin paljon, että maasta tuli hyvinkin hierarkinen. Tämän nokkimisjärjestyksen perinne elää yhä "vapauden ihannemaassa".

Anglikaanit, kongregationalistit ja presbyteerit pääsivät kehittämään uusien alueiden hallintoja ja olivat ensimmäisillä sijoilla markkinoiden järjestyessä. Siinä ohessa kyseisten ryhmien ulkopuolelle ja kilpailusta jälkeen jäivät monet muut ryhmät, joita enemmän tai vähemmän syrjittiin eliitin toimesta. Suoraa syrjimistä ei aina tarvittu, kun oma ryhmä kehitti tavat ja protoollat toimia ja hallita. Näin säädökset ja toimintatavat olivat tutuimpia oman ryhmän jäsenille, jotka hyötyivät etulyöntiasemastaan. Alkuasetelma ei automaattisesti tarkoita sitä, että vapauden ihanteessa tämä nokkimisjärjestys jäisi voimaan. Mutta hämmästyttävä kyllä, uusimmat luokkatutkimukset uskonnollisista ryhmittymistä todistaa, että nokkimisjärjestys toimii edelleen.

Nokkimisjärjestys ei Yhdysvalloissa ole räikeän jyrkkää ja selvärajaista, mutta tilastot osoittavat, että tiettyjen ryhmien jäsenillä on selvä yliedustus ylemmissä yhteiskuntaluokissa, korkeammassa koulutuksessa jne., noudattaen hämmästyttävän paljon kolmensadan vuoden takaisia voimasuhteita. Mitään hämmästyttävää tällaisissa tilastoissa ei ole, onhan ihmisluonto ja järjestäytynyt yhteiskuntarakenne altis muodostamaan nokkimisjärjestyksiä ja pitämään niitä yllä. Asetelma vain on ironinen: vapauden ihanteen maassa elitismi ja luokkajaot ovat pitkäikäisiä ja sitkeitä.

Poliittisesta korrektiudesta tieteessä

Poliittinen korrektius ei koske ainoastaan politiikkaa ja arkielämää. Hämmästyttävän usein siihen tahtoo törmätä myös niinsanotuissa tieteellisissä teksteissä ja keskusteluissa. Sen sijaan, että puhuttaisiin asioista suorilla termeillä, on monesti helpompaa ja vaivattomampaa käyttää termejä, jotka eivät nosta suuria tunteita pintaan. Mitä monitulkintaisemmiksi termit käyvät, sitä helpompi on "loukata" jotain toista osapuolta, vaikka kyseessä olisi vakiintunutkin tieteellinen termi. Joissakin tapauksissa poliittinen korrektius johtaa terminvaihdoksiin ja uusiin määritelmiin, mikä osaltaan johtuu myös normaalista kehityksestä.

Yksi eteeni tullut termi, mitä jotkut haluavat välttää, on luokka. Koska se voi nostaa negatiivisia mielikuvia, ei ole hyvä puhua luokasta. Samoin on kyse köyhyydestä ja kurjuudesta; tällöin käytetään mieluummin termejä huono-osainen ja syrjäytynyt, kuin voimakkaampia termejä. Sanojen vaihtelulla on omat perustelunsa ja paikkansa, mutta toisinaan termien kiertäminen paljastaa kirjoittajan tai puhujan ajatusmaailmasta kierouden: asiaa ei varsinaisesti vastustetakaan, vaan siitä käytettäviä sananmuotoja. Kuka saa määritellä ja haukkua ketäkin miksikin - kyse on vallasta ja sen käytöstä. En hyväksy barbaarisia termejäsi, siksi käytän näitä sanoja. Ei siksi, että olisit väärässä, vaan siksi, että haluan toimia toisia miellyttäen...

Kulttuurin ylikäytöstä

Sanoilla on ikävä taipumus muuttua itsestäänselvyyksiksi, kun niitä riittävän kauan toistaa ja käyttää. Tällöin niiden alkuperäinen käyttöarvo kokee arvonlaskun, saattaapa kielenkäyttö alkaa muistuttamaan turhantärkeää sanoilla kikkailua. Tänään käräytin itseni rikoksesta täysin tuoreeltaan. Huomasin kuinka kulttuuri-sanasta on tullut kätevä yleissana, jota voi käyttää eri määreillä maustettuna tilanteessa kuin tilanteessa. Usein koko kulttuuri-sanan voisi vaihtaa sanalla tapa. Liikennekulttuuri: eikö kyseessä ole vain liikenteessä toteutuvat käytännön tavat toimia? Yrityskulttuuri: mitä muuta se on kuin yrityksen tavat toimia? Kulttuurinen tapa: miksi toistaa samaa ajatusta, jos kyseessä on vain tapojen mukainen tapa? Mutta onhan se paljon mukavampaa käyttää hienoja sanoja, joita rahvas ei osaa käyttää.

Pitää miettiä, josko voisi tapojaan parantaa - siis evaluoida, kykenisinkö kontrolloimaan ja reprodusoimaan puhekulttuuriani.

Eugenetiikasta ja deprivaatiosta

Viime vuosisadan alussa ja sitä edeltävän lopussa monien pää meni sekaisin uudesta ajatuksesta: evoluutiosta. Sen sekoituttua muihin ajatuksiin saatiin aikaiseksi monin paikoin sekava soppa. Rodunjalostus ja sterilisaatiot ovat tuttuja ääriesimerkkejä kyseisestä taloudenhoidosta, mutta vaikutukset yltävät pidemmälle.

Noin sata vuotta sitten etsittiin primitiivisiä muotoja lähes kaikesta. Primitiivisen vastakohtana oli luonnollisesti kehittynyt ja sivistynyt, mitä etsijä edelleen luonnollisesti itse edusti. Myös joillakin uskonnontutkijoilla oli agenda löytää primitiivisiä uskonnollisuuden muotoja, ei ainoastaan yksilöillä ja uskonnoilla, vaan kansanryhmistä ja etnisistä joukoista. Yksi tutkijoista oli Frederick Morgan Davenport, joka yhdisti primitiivisyyden herätyksiin, ekstaattisiin kokemuksiin ja tunteellisuuteen, mutta myös esimerkiksi maantieteeseen, kuten ympäristön monotonisuuteen (liian laakee aakee). Kehittymättömämmät ihmisryhmät olivat hänen mielestään alttiimpia liittymään primitiivisiin uskonnollisiin ryhmiin. Maaseudun köyhät ja virikkeettömät ihmiset olivat hänen ensisijainen kohteensa primitiivisten ihmisryhmien paikantamisessa.

Vaikka kaikkea Davenportin ajatuksia ei voikaan ohittaa olankohautuksella, osa hänen ajatuksistaan on nopeasti kyseenalaistettavissa. Ensinnäkin hänen mielenpiteensä maaseudun deprivaatiosta ja kehdosta primitiivisyydelle. Jo hänen aikalaisensa huomauttivat, että ylijäämäjoukko, työttömät, loiseläjät ja ynnämuu-sakki hakeutuivat suurempiin asutuksiin työpaikan tai muun vietin viemänä. Maaseudun erilaista uskonnollisuutta ei näin voitu silloinkaan selittää deprivaatiolla ja huono-osaisuudella, saati primitiivisyydellä.

Tärkeämpi kritiikki nousee itse primitiivisyydestä. Mikä on primitiivistä ja kuka sen saa määrittää? Uskonnollisuudesta puhuttaessa, onko primitiivisempää näyttää tunteitaan vai sulkea ne kokonaan elämän ulkopuolelle? Teknologiasta on helpohkoa sanoa, mikä on alkeellisempaa ja mikä kehittyneempää, mutta kun kysymys kohdistetaan uskonnollisuuden muotoihin, kysymys on vaikeampi. Haastetta lisää vielä uskontojen kokonaisvaltaisuus. Jonkun alkuperäiskansan uskonto voi sisältää oman varjonkin pelkäämistä, mutta samalla luonnon tasapainon kunnioittamista meitä länsimaiden herraskansoja enemmän.

Menneillä mietinnöillä ei pitäisi itsessään olla paljon merkitystä sata vuotta niiden esittämisen jälkeen. Merkittäviksi ne kuitenkin tulevat, jos niillä on joku kiinnityskohta nykypäivään. Tässä tapauksessa merkittävää on deprivaation rooli uskonnollisuudessa ja uskonnollisten ryhmien muodostumisessa, tai niitä koskevissa teoretisoinneissa. Samoihin sudenkuoppiin ei enää juuri langeta, mutta lankeamisista voi ottaa opiksi. Jos mietinnät aihepiirin ympärillä johtivat aiemmin harha-askeliin, voi kukin miettijä pohtia, miten itse pysyä suoremmilla poluilla.

Ihmisten uskonnollisuuden muodoissa on eroja, mutta miten niitä selitetään, on toinen juttu. Parempi tukeutua faktoihin kuin filosofointiin ilman konkretiaa.

Uskonnosta ja kulttuurista

Viimeaikaiset pohdinnat islamilaisten symbolien sallimisesta tai kieltämisestä eri maissa on pitänyt edelleen yllä myös terroristi-keskusteluista tuttua keskustelua uskonnon ja kulttuurin mahdollisista eroista. Onko hijab islamin vai kulttuurin tunnus? Onko terroristin vakaumus islamia vai vääristynyttä kulttuuria? Keskustelu ohittaa pari merkittävää pointtia.

Ensimmäinen on se, että uskonto on kulttuuri ja kulttuuria. Yhteisöjen ja ryhmien piirissä kehittyy tapoja ja tavat muodostavat kulttuurin. Tavat ovat osa uskontoja, eli uskonnotkin ovat siinä mielessä kulttuureja.

Toinen - ja merkittävämpi - on se, että kirjoittajat ja keskustelijat pyrkivät ylipäätään määrittelemään "ainoan ja todellisen uskonnon", oli sitten kyseessä islam tai kristinusko. Tässä leikissä terroristien ja huivinkäyttäjien islam redusoidaan pelkiksi kulttuurisiksi ilmiöiksi ilman uskonnon hyväksyntää ja jollakin tapaa oikean uskonnon vääristymäksi, jonka varjolla jotain tehdään. Kuitenkin käytännössä kaikki terroristit ja huivinkäyttäjät ovat uskonnollisia ja usein motivoituneitakin sellaisia ihmisiä.

Ratkaisu saavutetaan, kun ymmärretään, että terroristien islam ja esimerkiksi suomalaisen tataarin islam ei ole samanlaista islamia. Ei ole olemassa yhtenäistä islamin uskontoa, aivan kuin ei ole olemassa yhtenäistä kristinuskontoa. Yksi tekijä, mikä tekee ongelmasta vaikeamman tunnistaa ja ratkaista, on se, ettei islam ole jakautunut lukemattomiin erilaisiin lohkoihin omilla erityispiirteillään, kuten kristinusko. Tällöin koko laaja massa samaistuu mielikuvissa helposti yhdeksi elementiksi, jota haluttaisiin ymmärtää samalla tavalla, riippumatta muista tekijöistä.

On olemassa erilaisia uskontoja samankin uskonnon sisällä. Kun kaikki osapuolet vielä ovat mielestään lähempänä totuutta, on soppa valmis. Jollakin keinolla nämä kannattaa eroitella, muuten tulee nielaistua sopan mukana myös syanidi.

Menestyksen ja nöyryyden ristiriidasta

Max Weberin kuuluisan protestanttisen etiikan teesin mukaan kalvinistinen kristillisyys suosii kapitalismin ja yritteliäisyyden nousua. Tästä seuraa mahdollinen menestymiseen johtava kierre, jos kristitty ei kohtaa oman uskontonsa toista, vastakkaista vetovoimaa: vaatimattomuuden ja nöyryyden kutsua. Saman ristiriita tulee esiin kristinuskon sosialistisessa puolessa, köyhien ja heikompien puolelle asettumisessa, kun se yhdistetään herätyskristilliseen oman valinnan ja pelastuksen korostamiseen.

Weberin teesi protestanttisesta etiikasta yleistetään helposti kaikkeen protestantismiin, vaikka hän tarkoitti vain predestinaation ohjaamaa kalvinismia: kun ihminen tietää voittavansa, hän Weberin mukaan toimii sen mukaan. Todellisuus voi toki olla päinvastainen, mutta näin ajatteli ystävämme Max. Suomalaiseen protestantismiin kuuluu eetos omasta pienuudesta ja suorittamisesta, pärjäämisestä sillä mitä on annettu. Oikeastaan voidaan ajatella kyseessä olevan kompromissi menestyksen ja nöyryyden ristivedossa. Omaehtoinen menestys ei ole ensisijainen tavoite, mutta jos sitä suodaan, niin sen kanssa on sitten elettävä ja toimittava sen mukaisesti.

Uskonnollisissa liikkeissä ristiriitaan suhtautuminen - sen erilainen painottaminen - voi saada aikaan myös sosioekonomista ohjautuvuutta. Jos menestystä vähätellään runsaasti, voi seurauksena olla alhaisempi koulutustaso ja tulotaso. Tähän mahdollisuuteen viittaa ainakin Christian Smith Ameerikan yhdysvalloissa. Laajempana seurauksena on koko ryhmän alhaisempi luokkastatus. Henkilökohtaisempana seurauksena yksilöille on rajoittuneempi resurssien kirjo elämässä pärjäämiseen. Tosin pienestäkin se ihminen ponnistaa, mutta silti helpompi on aina helpompi.

Valmiista kyselytiedostoista

On kerrassaan hienoa, että Suomessa on arkistoja, joista voi tieteelliseen tarkoitukseen tilata valmiita kyselyaineistoja aiemmista tutkimuksista. Kokonaan toinen asia on, kuinka käyttökelpoisia ne ovat muissa tutkimuksissa. Ja vaikka niiden kysymykset sopisivatkin oman tutkimuksen kysymyksenasetteluihin, niin ongelmia riittää senkin jälkeen.

Aloin nimittäin tutustumaan Suomen uskonnollisuus-kyselytiedostoihin, joissa on runsaasti hyvää ja hyödyllistä tietoa. Mutta mutta, kuinkas ollakaan, törmäsin heti mielenkiintoisiin haasteisiin. Nimittäin ihmisten haluun kertoa elämästään. Tällä kertaa ammattia kysyttäessä puuttuvia vastauksia (tai armeijassa olevia/työskenteleviä) oli (vuoden 2008 kyselyssä) yli kolmannes. Jotta laadipa siitä hieno ja yleistettävä kaavio.

Kyllä kyselyt ovat niin mukavia. Kunpa vain vastaajatkin olisivat yhtä mukavia.

Oikeassa olemisesta

Ihmiskuntaa vaivaa tauti. Tauti on levinnyt jokaiseen sosiaaliseen ryhmään ja instituutioon (näin hieman yleistääkseni). Taudista ovat osallisia myös yksilöt, suurin osa ihmisistä kantaa tätä tautia. Se on vaarallinen ja tuhoava, mutta hoidettuna ja rajoitettuna siitä voi kuitenkin olla jopa hyötyä. On vain usein vaikea etukäteen tietää, milloin taudin hyötyvaikutus on taattu.

On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat olla oikeassa. Joskus tämä oikeassa olemisen tarve kuitenkin kasvaa mittasuhteisiin, joissa se muuttuu puolustustaisteluksi ilman totuuden etsintää. Tällöin vastaaja pyrkii vain pönkittämään omaa imagoaan ja ryhmänsä suvereenisuutta pitää mielipiteensä. Kaikki eivät kuitenkaan voi olla oikeassa, mikä luo ongelmia sosiaalisissa suhteissa. Jos joku vain myöntäisi olevansa vähemmän oikeassa, niin elämä helpottuisi.

Enemmän tauti vaivaa institutionalisoituneita organisaatioita, joiden julkisuuskuva täytyy olla johdonmukainen. Mutta ikävä kyllä yksilötkään eivät ole turvassa tältä taudilta. Totuuden etsintä on niin välttämätöntä joillekin, että he päättävät olla oikeassa, vaikka eivät ole asiaansa todeksi todenneetkaan. Kun totuus on valittu, on siitä ajan kuluessa vaikeampi irrottautua. Seurauksena on kasvojen menetys, stressi ja masennus, minäkuvan ja identiteetin murskajaiset.

Toisinaan kannattaa vain olla väärässä. Tai ainakin välttää väittämästä tietävänsä totuutta. Pätemisellä pärjää, mutta voi myös tuhota niin tuhottoman paljon.

Päivän Bourdieu

"Pikkuporvari on proletariaatti, joka tekee itsensä pieneksi tullakseen porvariksi." (Distinction, s.338 - oma suomennos.)

Moni urautuu toisten muovaamaan muottiin, jotta voisi olla osa jotain uutta. Tai kuten Kummeli tämän ilmaisisi: sä nöyryyytät ittes.

Itsestäänselvyyksistä

Omaa väitöskirjaani koskien olen törmännyt toistuvasti yhteen itsestäänselvyyteen. Nimittäin siihen, että kaikki asiasta kirjoittavat tuntuvat pitävän itsestäänselvyytenä sitä, mitä luokka itse asiassa on. Kukaan ei vaivaudu avaamaan käsitettä perustavalla tasolla, ainoastaan siitä seuraavia teorioita ja hypoteeseja. Luokka on niin tuttu käsite, ettei sen määrittelyä kukaan tunnu edes kaipaavan. Silti, tai ehkäpä juuri siitä johtuen, näyttää siltä, ettei yhtenäistä käsitystä luokasta ole olemassa edes pienessä määrin. Kukin tutkija saattaa itse tykönään lisätä uusia attribuutteja oletusten päälle ja kumota toisia, mutta tyhjentävää selitystä itse termistä ja siitä, mihin se kohdistuu, ei tunnu löytyvän. Kuinka yksinkertaista olisi vain sanoa luokan olevan sosiologiassa analyyttinen termi, jota käyttäen tutkitaan yhteiskunnallisia jakoja sosioekonomisella tasolla. Mutta tämänkaltaista lausetta ei tahdo löytyä, ei sitten mistään. Ainoastaan omista kirjoituksista. Tämä vaatii tietenkin laajemman selityksen ja selvityksen, mitä luokka ja sen käyttö merkitsee, mutta alku se on jo tuokin.

Kun jotain termiä käytetään usein, tahtoo sen merkitys ja selitys tulla itsestäänselvyydeksi. Jos termin rajoja ei valvota, saattaa se lopulta menettää yhteytensä alkuperäiseen käyttötarkoitukseen ja muuttua merkitsemään jotain muuta. Tästä syystä eri termien ja asioiden selventäminen kerta toisensa jälkeen ei ole turhaa, vaan jopa välttämätöntä. Kieli ja käsitteet muuttuvat, ymmärrys kasvaa ja tajunta laajenee. Mutta olisi hyvä myös tietää, mihin tajunta on laajentumassa ja mitä kulloinkin milläkin termillä tarkoitetaan ja mihin sitä käytetään.

Nollatutkimuksista

Populaarissa kielenkäytössä nollatutkimuksella on joskus harhaanjohtava sivumaku. Nollatutkimukseksi, eli ennalta arvattavaksi ja hyödyttömäksi, leimataan myös tutkimukset, joista on se hyöty, että ne todistavat faktuaalisesti asioiden olevan juuri niin kuin niiden ajateltiin olevan. Ilman tutkimusta monet asiat jäävät mielikuvien ja intuition tasolle, alttiiksi polemiikille ja kritisoinnille. Tilanteen tyynnyttäminen status quo:ksi on sekin hyödyllistä, vaikka tulos päällisin puolin näyttääkin ontolta ja nollatutkimukselta.

Silti harva haluaa tehdä nollatutkimusta. Syy on selvä, sellaiset tutkimukset eivät tuo esiin mitään varsinaista uutta, eivätkä siten mainetta saati kunniaa. Joissakin tapauksissa "nollatutkimus" on sitä vain pienen ryhmän kesken, tutkimuksen tuodessa kohteen suuremman yleisön tietoisuuteen ja saaden siitä itselleen oikeutuksen olla tieteellinen tutkimus.

Joinakin päivinä mietin, onko omasta tutkimuksestani tulossa niin sanottu nollatutkimus, eli tuoko se oikeastaan mitään merkittävää päivänvaloon. Onko tutkimus jo valmis hypoteesia muodostettaessa, jolloin on sekin mahdollista, että tulkitsen aineistonkin sen valossa ja vain sitä tukien? Näin tuskin täysin tapahtuu, ainakin ambitioni ja kunnianhimoni pyrkivät siitä skenaariosta etääntymään kauaksi.

Suomen yhteiskunta tuntuu vain nykyään olevan niin tasapaksu ja ennalta arvattavissa, ettei sen pienistäkään poikkeamista tahdo löytää mitään erikoista ja hämmästelyn arvoista. Mokoma maltillinen, keskiluokkainen takapajula! Mutta jos aineisto ei anna suuria elämyksiä, niin kaiketi sitten täytyy niitä elämyksiä luoda teoreettisen keskustelun ja teoriakehittelyn muodossa. Näin saadaan luotua hienojen hypoteesien jatkoksi teoria, jota uudelleentestataan seuraavilla kohteilla. Ja pätkätyöläisen ura on valmis.

Kunhan vain joku rahoittaisi tätäkin nollatutkimusta.

Homeesta

Home on oiva juttu. Lähinnä silloin, kun se on syötävässä muodossa juustossa. Kun hometta löytää seinästä, on juttu aivan toisenlainen. Joulukuussa löysin ilokseni kylpyhuoneen seinästä uuden kasvuston. Hieno tummanvihreä peite oli alkanut poissaollessani vallata kaakeleiden saumoja. Lomailussa on se ikävä puoli, ettei siivous onnistu etätöinä. Toisaalta silloin tämänkaltaiset totuudet paljastuvat ja homekin pääsee kasvamaan ihan kaikessa rauhassa. Iloisena astelin suoraan tietokoneen ääreen. Täyttämään vikailmoitusta huoltomiehelle, näet. Viime perjantaina vihdoin kävi Lassila&Topinojan vahinkosaneerauksen työnjohtaja mittailemassa kosteusarvoja ja urkkimassa seiniä ja lattioita. Pahalta näyttää, totesi mies heti ensi töikseen.

Tällä viikolla ehkä jo saan tietää, kuinka suuri remontti kylpyhuoneeseen tehdään ja ehkä ensi viikolla saisin tietää, mitä väliaikaisratkaisuja (tai pysyvämpiä) tehdään, jotta hygieniatasoni hoitaminen onnistuisi myös remontin aikana. Ylioppilaskyläsäätiölle laitoin jo syksyllä hakemuksen isommasta asunnosta uudemmissa taloissa, mutta se nyt seisoo siellä jonossa, eikä siitä välttämättä ole tähän hätään apua.

Mutta minkäs teet, elettävä se on remontinkin yli. Toivottavasti tämä home olisi hetkeen viimeinen seinähome asunnossa. Terveyskin voisi parantua, eikä niin usein tarvitsisi aamulla epäillä flunssan iskevän.

Katsotaan, sanoi remonttimies.

Kollektiivisesta surusta

Kerta toisensa jälkeen niin suomalaiset kuin monet muut länsimaiset rationaaliset ihmiset luisuvat toteuttamaan mielenkiintoista, tuttua mutta silti hyvin uutta konventiota, jonka yhteys alkuperäiseen on selvä, mutta korrelointi todellisien premissien kanssa tuntuu irrationaaliselta. Viimeksi tämänkaltainen episodi koettiin juuri ennen vuodenvaihdetta, yhden miehen surmatessa Vantaalla useamman kuin kaksi henkilöä. Seurauksena oli kollektiivinen suruaika, johon yritettiin vetää mukaan jokainen, tunsi hän surua tai ei.

Kollektiivisella surulla sinänsä on yhteisöissä tärkeä funktionsa, on ollut pitkään ja tulee olemaan, niin kauan kuin ihmiset elävät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Onnettomuuden kohdannutta halutaan auttaa ja osoittaa, ettei hän elä elämäänsä tyhjiössä, muista irrallaan. Lähipiiri tulee surusta tavalla tai toisella kosketetuksi. Mutta mikä nykyajan kollektiivisessa surussa on uutta ja ihmeellistä, on sen laajuus ja kaikenkattava luonne. Irrallisena lähiyhteisöstä se silti yrittää pysäyttää ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan tunne olevansa onnettomuudesta kosketettuja, tuskin millään muotoa kyseiseen yhteisöön ja lähipiiriin kosketuksissa nyt tai tulevaisuudessa.

Ensimmäinen massasurun aalto koettiin viitisentoista vuotta sitten, kun entinen prinsessa, arvostaan jo alennettu, Diana, kuoli. Massahysteria oli suurin Englannissa, mutta kaikkien hämmästykseksi suuret joukot ympäri maailmaa yhtyivät tähän kollektiiviseen surunilmaukseen. Suomessa tämän vuosituhannen suuronnettomuudet ja joukkosurmat ovat entisestään lujittamassa kyseistä trendiä myös suomalaisiin. Kysymys kuitenkin kuuluu, miksi minun pitäisi surra? Entä jos en koe surua? Kuoleehan noita ihmisiä, tapahtuuhan noita onnettomuuksia, mutta elämä jatkuu - ei tämä minua millään tavalla koskettanut.

Mutta kun ei. Ei saa olla tunteeton. Ei ainakaan silloin, kun on kollektiivisen surun aika. Ihmisillä näyttää nykyään olevan suuri tarve kokea tunteita, joita ei osata paikallistaa tai joita ei edes ole. Heillä on tarve kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön, vaikka tosiasiassa yhteisöllisyys on menetetty ja siitä osa onnettomuuksistakin johtuu. Osasyy kollektiiviseen suruun on turvattomuuden tunne. Kun onnettomuus on julkinen ja hyvin tunnettu, mutta kohde on epämääräinen ja tuntematon, tulee onnettomuus itse asiassa läheisemmäksi kuin surtava ihminen. Suru voi näin kohdistuakin tuntemattoman uhan pelkoon; entä jos minunkin käy noin?

Itse voin tunnustaa, että en ole surrut tai ahdistunut niin koulusurmien, tsunamin, kuin muinaisen Estonian uppoamisenkaan johdosta. En ole välttämättä tuntenut mitään, enkä ole viitsinyt kehittää uusia tunteita olemattomien tilalle. Silti en ole mennyt tuomitsemaan kaukaisia surevia, ihmetellyt vain etäältä. Mutta kuinkahan moni tunnistaa mainitsemiani syitä suruun itsestään? Entä löytävätköhän he niihin piileytyviä vastauksia päästäkseen surusta turvalliseen yhteisöllisyyteen? Tuskin kovin moni, koska uuden kollektiivisen surun yksi ihmeteltävä puoli on sen individuaalisuus ja itsekkyys. Haluan näin osoittaa kaipaavani yhteisöllisyyttä, mutta silti haluan pysyä itsenäisenä. Anna minun etäsurra tuntematonta. Etenkin netin välityksellä lisääntyvä virtuaaliyhteisöllisyys antaa vapauden harjoittaa näennäistä yhteisöllisyyttä omien ehtojen ja aikataulujen mukaan.

Tervettä vai hullua? Päätä itse.

Uudesta vuodesta

Näyttää siltä, että maan vetovoima kasvaa vuosi vuodelta. Tähän lopputulokseen olen tullut, kun olen tänä vuonna aloittamassa muutaman kuukauden tauon jälkeen kuntosaliharjoittelun. Molempina päivinä, jolloin olin ajatellut nousevani aikaisin, olen tarvinnut ylimääräisiä ponnisteluja päästäkseni ylös vuoteestani. Ehkä pitäisi sanoa itselleni, kuten Jeesus aikoinaan rammalle: nouse, ota vuoteesi ja käy. Tosin se pitäisi muuttaa muotoon: nouse, kokoa sohvasi ja mene suihkuun.

Mielenkiinnolla odotan huomista (tai sitä päivää, kun salille vihdoin pääsen), miten painovoiman voimistuminen vaikuttaa kuntosalin painoihin. Eivätköhän ne sieltä nouse. En tosin tiedä kenen toimesta, mutta tuskin ne käyttämättöminä siellä lojuvat.

Vaihtoehtoinen tekosyy saamattomuudelleni tänä viikonloppuna on se, että unohdin pestä urheiluvaatteeni. Ja jos tämäkään ei mene läpi, niin vedän kovat kortit pöytään: en ole voinut ihan parhaalla mahdollisella tavalla; hieman tuppaa heikottamaan. Heikotus voi tosin johtua heikkopäisyydestä tai vähäisestä ruoansaannista, mutta heikottaapa kuitenkin.

Kohti uutta vuotta, ja sen taakse! (To the future, and beyond!)