Katolisten katoista

Rooman matkani avasi silmiäni näkemään käytännössä yhden tiedostamani totuuden: luterilaiset ovat menettäneet paljon tehdessään kirkoistaan karuja ja koristelemattomia. Asiaan liittyy tietenkin myös taloudelliset seikat, mutta lähtökohta on kuitenkin periaatteellinen ja opillinen.

Rooman kirkot olivat toinen toistaan värikkäämpiä ja kauniimpia. Niiden kattoja katsellessa mietin, mihinkä sitä sikstiiniläiskappelin kattoa tarvitaan, kun muutkin ovat täynnä taidetta ja kertomuksia. Paitsi että katot olivat kauniita, herättivät ne mielikuvituksen ja inspiroivat jokaista näkijäänsä. Mitä sitten tekevät meidän protestanttiset kirkkorakennuksemme? Vaivuttavat uneen? Oli miten oli, niin jos minulla joku syy olisi kääntyä katoliseksi, olisi se katolisten katot.

Opettamisen ilosta

Syksyllä sain muutamia kertoja käydä luennoimassa kristillisen opiston oppilaille uskontososiologiasta. Paitsi että sain ylläpidettyä opettamisrutiinia, onnistuin myös valmistamaan materiaalia uskontososiologisista aiheista. Itseaiheutettu kiire yhdistettynä varhaisdementiaan on lykännyt kyseisenkaltaisten kurssien ja materiaalien kasaamista, minkä tähden oli hyvä, että vihdoin sai jotain aikaiseksi. Jatkossa näitä kenties voisi käyttää hyväksi muilla kursseilla ja luennoilla. Hyvä minä, en ole siis ihan täysi luuseri. Kaiketi.

Elämän helppoudesta

En otsikosta huolimatta väitä, että elämä olisi itsessään helppoa - sen sijaan väitän, että helppous elämässä ei ole aina hyvä asia. Tämän asian eteen joutuvat monet lahjakkaat ihmiset, jotka tarvitsevat tiettyjen suoritusten saavuttamiseksi vähemmän ponnisteluja kuin ns. tavalliset ihmiset. Lahjaton voi luulla, että nopeasta oppimisesta olisi suora tie autuuteen, mutta näin ei ole. Jos oppimiseen ei tarvita suuria ponnisteluja, käy oppiminen suorastaan tylsäksi. Miksi ponnistella, kun kaikki on niin helppoa? Seurauksena on suoritustason laskeminen, kun välttämättömän saa aikaiseksi lepotilassakin.

Lahjakkuus ei takaa korkeaa tieteellistä tasoa. Sen lisäksi tarvitaan ponnisteluja ja korkeampia tavoitteita sekä tunnetta, että tavoitteiden saavuttamiseksi täytyy ylittää itsensä. Ongelmana tahtoo vain olla, että Suomen lahjakkaat tasapäistetään muuhun populaatioon verrattuna jo alakoulun ensimmäisillä luokilla, tylsistymään penkkeihinsä. Laiskuuden kulttuuri on vaikeasti pois opittava kulttuuri, samoin on lahjakkaiden alisuorittamisen laita. Mikä heikompilahjaisemman silmään näyttää hyvältä suoritukselta, tuntuu lahjakkaan mielestä laiskan huolimattomalta sutaisulta.

Miten siis saisin itsestäni irti enemmän? Nostamalla vaatimustasoa ja kehittämällä itselleni kuvitteellisen vaatijajoukon, jonka edessä minun on pelastettava kasvoni? Kenties, voisihan sitä kokeilla.

Alkuperäisestä

Tänään, Suomen itsenäistymisen muistopäivänä, jotkut muistelevat vieläkin "Suomen alkuperäisiä rajoja". Kysymys kuitenkin nousee, mikä on "alkuperäistä". Ensimmäinen valtio, johon suomalaiset kuuluivat, oli Ruotsi. Pitäisikö meidän siis palauttaa nämä rajat? Tätä ennen pohjolassa ei juuri rajoja ollut. Pitäisikö meidän siis poistaa kaikki rajat? Pohjoismaissa tämä osittain toimii, mutta Venäjän suuntaan rajat eivät ole kovin avoimia. Maailma muuttuu, rajat ja ihmiset siirtyvät. Nykyiseen tyytyminen ja siitä elämän kehittäminen on monesti kannattavampaa, kuin menneen perään haikaileminen. Koska sukuni on Karjalasta, näkisin periaatteessa mielelläni Karjalan osana Suomea. Mutta kuinka viisasta se käytännössä olisi? Mitä siitä seuraisi? Monet ovat vaihtoehdot, eivätkä vaihtoehtoiset kehityspolut olisi välttämättä olleet sen autuaampia. Ilman sotakorvauksia Suomen teollisuus ja laivanrakentaminen esimerkiksi eivät olisi kehittyneet niin paljoa.

Herätyskristilliset kirkot ja liikkeet penäävät joskus paluuta "alkuperäiseen kirkkoon". Mitä se käytännössä tarkoittaisi? Organisoimatonta, kouluttamatonta, yhteiskunnan silmissä vihamielisen leiman omaavaa uskontoa? Maailma muuttuu, muuttuvatko liikkeet siinä ohessa? Muuttuvat, vaikka monesti viiveellä. Vuosisatoja sitten pidettiin muun muassa kauhistuksena, kun jotkut ehdottivat moniäänistä laulua kirkoissa. Tähänkö herätysliikkeet haluaisivat palata? Tuskin sentään.

Maailman ja ihmisten muuttumista ei voi estää. Tärkeämpää, kuin "alkuperäisen" haikaileminen, on nykyisen kehittäminen sellaisen moraalin ja etiikan mukaan, minkä parhaimmaksi ymmärtää ja minkä kanssa voi elää. Huomioonottava ja ystävällinen maailma on parempi kuin katkera ja sulkeutunut menneessä eläminen.

Baptistit ja muut alemmat kastit

Lievästi provosoiva otsikko syntyi mielessäni, kun tarkastelin tänään tilastoja amerikkalaisista uskonnollisista liikkeistä. Niiden yksi johdonmukainen piirre oli se, että käytännössä kaikissa sosioekonomisissa mittari-rankingeissa alimpaan viidennekseen kuuluivat yhtenä baptistit. Oli kyseessä sitten koulutus, työ tai tulotaso, baptistit menestyivät aina yhtä "huonosti". Tilastoissa eivät olleet mukana pienimmät liikkeet ja kultit, mutta vakiintuneimmista liikkeistä tilastot antoivat selkeän ja johdonmukaisen kuvan - mitä tulee baptisteihin ameriikassa. Helluntailaiset löytyivät suunnilleen samoilta sijoilta, mutta mutta: erikseen oli listattu muutama helluntailiike, kuten Assemblies of God, jotka asettuivat selkeästi korkeammalle rankingeissa.

Mikä selittää baptistien alhaisen sijoittumisen USA:n uskonnollisessa kastijärjestelmässä? Selittäviä tekijöitä on varmasti useita, enkä ole varsinaisesti baptismin asiantuntija. Mutta muutama johtopäätös voidaan vetää. Yksi tilastoiden toinen kummajaisuus USA:ssa on myös afrikkalais-amerikkalaisten uskonnollisen sitoutumisen epäsuhtainen painottuminen baptisteihin. Yli puolet heistä kuuluivat baptisteihin vuonna 1990. Koska afroamerikkalaisten yleinen koulutus- ja toimeentulotaso on USA:ssa alhaisempi, voidaan tällä jo selittää jotakin. Toinen ja edellisen kanssa yhteneväinen selitys on baptismin vetovoimalla köyhempiin ja alempiin sosiaaliluokkiin. Eikä tämä rajoitu vain USA:han, vaan näin kävi myös Suomessa 1800-luvun lopulla.

Suomessa baptistien ensimmäiset kannattajat kokivat konkreettista vastustusta, kun monia vietiin oikeuteen. Baptismin saadessa kannattajia lähes tyystin työväenluokasta ja köyhemmästä väestöstä, ei sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti vahvoja auktoriteettejä ollut puolustamassa liikettä ja tuomassa sille arvostusta ja oikeutusta. Ulkomaisena liikkeenä se jäi pieneksi, eikä edelleenkään ole tunnettu suurrikkaiden uskontokuntana. Maallikkosaarnaajat ja jokamiehen pappeuden korostus on antanut baptismille kannatusta varsinkin niiden joukossa, jotka eivät muilla keinoilla ole elämässään arvostusta saaneet. Toki syitä valintaan on muitakin, mutta tämä selittää jäsenkunnan painopisteen kallistumisen alempiin yhteiskuntaluokkiin: baptismi on perinteisistä kristillisistä liikkeistä kenties vahvimmin työväkeen vetoava uskontokunta.

Helluntailaisuuden muodostuessa Suomessa, mukaan tuli ihmisiä suunnilleen kaikista yhteiskuntaluokista, vaikka suuri massa ehkä olikin keskivertoa työväenluokkaisempaa. Perinteinen helluntailainen julistus ja jäykkiä organisaatioita kaihtavat diskurssit ovat myös vedonneet kouluttamattomaan väestöön. Kun herrojen ja kirkon mielipide oli ajoittain kielteistä, madalsi se kynnystä lähinnä niille, jotka eivät herroista piitanneet. Sukupolvien vaihtuessa liike ja sen jäsenet ovat muuttuneet ja keskiluokkaistuminen on monin paikoin voittanut ja muuttanut liikettä kapitalistisessa ympäristössä. Helluntailaisten asema Suomen uskonnollisessa kentässä on muuttunut, mutta miten on käynyt baptistien? Muutosta on toki se, että liike on hyväksytty ja sen julkisuuskuva (mitä eivät kaikki kuitenkaan tiedosta) on nykyään positiivinen. Se mikä ei ole muuttunut, on vetovoima alempiin yhteiskuntaluokkiin. Liike ei näyttäydy maailmaasyleilevänä herrojen temmellyskenttänä, vaan ennemminkin tavallisten ihmisten tavallisten haasteiden liikkeenä. Se ei välttämättä ole paha asia. Ei lainkaan.

Luokittelujen moninaisuudesta

Uskonnollisia liikkeitä luokitellaan monin eri tavoin. Suosittuja ovat jaottelut suhteesta ympäröivään maailmaan, omaan ainutlaatuisuuteen, opilliset erot, ritualistiset erot, joitakin mainitakseni. Uudet ajat asettavat uusia haasteita ja uusia vaatimuksia. Koska ihminen ja yhteiskunta muuttuvat, myös osat yhteiskunnassa, ihmisten piirit muuttuvat. Intressit ja kriteerit vaihtuvat tai saavat eri painotuksia, mikä asettaa tutkijan ja tulkitsijan eteen haasteita pysyä perässä, ajankohtaistaa näkemyksiään ja selityksiään.

Uusien virtausten lisäksi käy kuitenkin myös niin, että vanhoja, aiemmin käsittelemättömiä tai sivuutettuja, kriteereitä löydetään selittämään ilmiöitä ja sitoumuksia. Kuten muotivirtaukset, ihmisten kiinnostukset ja puheenaiheet tahtovat kiertää kehää. Mitä uutta auringon alla? Kiista rationaalisuuden ja intuition välillä putkahtelee esiin aina välillä. Kapitalismin ja sosialismin kiista näytti jo kuolevan, mutta katso: se elää yhä. Näillä kaikilla on merkitystä myös uskonnollisten liikkeiden tutkijalle. Paitsi ihmisten orientoituminen ja elämänfilosofia, myös liikkeiden vetovoima heijastelee aikaansa; alistumalla, muuttumalla tai torjumalla liikkeet säilyttävät vetovoimaansa samoin ajattelevien ihmisten ja ryhmien keskellä.

Miten tästä kaikesta pääsee tieteelliseen teoriaan? Vaikea sanoa, mutta yritys on kova. Väitöskirjassani pitäisi tämänkaltaiseen ajatuksenjuoksuun ottaa kantaa ja sitä kehittää. Miten liike muuttuu; muuttavatko sitä muuttuneet ihmiset vai muuttuuko liike muuttuvien ihmisten tavoittamiseksi? Joku näin, toinen toisin, sanoisin. Onneksi ja harmiksi keskityn vain yhteen liikkeeseen, mutta eiköhän siitäkin jotain irtoa.

Teologiaa ja käytäntöä

Länsimainen kristillisyys on hyvin teologiapainotteista. Opinkohtien muotoilu ja niiden puolesta tai vastaan kiihkoilu muistuttaa pilkunviilausta äärimmäisessä muodossa. Perinteet tälle traditiolle luotiin jo ajanlaskumme ensimmäisen kolmen vuosisadan hellenistisessä maailmassa, jossa filosofiset pohdinnat johtivat kristittyjä määrittämään jumalansa luontoa ja toimintaa. Kun vielä pyhät kirjoitukset määritettiin, alkoikin toinen merkittävä kehitys, nimittäin opin etsiminen Raamatun lehdiltä.

Katoliset kristityt oivalsivat jo kauan sitten, ettei Raamattu anna missään kohtaa valmiita opinkohtia, minkä vuoksi myös ihmisen päättelylle jätettiin tilaa. Muun muassa tätä protestoivat kristityt näkivät kehityksen menneen kuitenkin liian kauas Raamatusta, joka kuitenkin ymmärrettiin olevan lähimpänä sitä, mitä Jumala puhuisi. Ongelma ei kuitenkaan poistunut. Raamatun tekstillä perustellut opinkohdat jäivät tulkintojen armoille.

Nykypäivän tieteellisen todistusvoiman ihannoinnin maailmassa peräänkuulutetaan objektiivista totuutta. Kristilliset oppirakennelmat pyrkivät tavallaan samaan mekaaniseen totuuden määrittelyyn, siinä kuitenkan onnistumatta. Raamattu kun kertoo vain osia sieltä ja täältä, eikä näkymätöntä voi haltuun saada. Protestanttiset ja etenkin evankeliset ja herätyskristilliset kristityt painottavat jokaisen oman Raamatun tuntemisen ja lukemisen tärkeyttä. Nykyaikana lukeminen ja tiedon etsintä vain yleistyy. Samalla moni saattaa huomata, miten hatarilla pohjilla monet kirkkojen oppirakennelmat seisovat. Puhumattakaan siitä, että ne ovat monesti etääntyneet kauas arkielämästä. Mitä merkitystä minulle on sillä, onko Poika lähtöisin Isästä vai syntyisin tästä, saattaa arkikristitty kysyä.

Oppiriidat ja ainoan pelastuksen tiet ovat ehkä pääosin menneiden vuosikymmenien ja -satojen pölyjä, mutta silti kristityt tekevät pelastuksensa opinkappaleillaan usein kovin monimutkaiseksi. Käytännön kristillisyys voisi kuitenkin olla hyvin yksinkertaista; eihän Pietarikaan sanonut vanginvartijalle, kuin: "usko, niin pelastut". Näin yksinkertainen kristillisyys ei kaikille käy. Eikä se välttämättä mene kaupaksi kaikille sekularisoituneille etsijöille, uskonnollisille shoppaajillekaan. Tuote täytyy esittää paljon mielenkiintoisemmin, jotta se menisi kaupaksi. Toisaalta: Usko, toivo ja rakkaus. Onhan siinäkin jo brändi, yksinkertainen mutta käytännöllinen. Käytännön kristillisyys myös olisi henkilökohtaisempaa, kokemusperäistä. Tietopohjaisen uskonnollisuuden kun uskon kokeneen tai kokevan monien kohdalla rajun inflaation. Ehkä toivoa kirkoille vielä on, ehkä.

Haastatteluista

Kunnon humanisti elää haastatteluista. Ilman niitä ei ole kunnon tutkimusta eikä konkreettisia tuloksia. Pelkillä kyselyillä ja tilastoilla hän ei kykene tyydyttämään pohjatonta tiedonjanoansa, minkä tähtäimessä on täydellinen (siis utopistinen) ymmärrys kohteensa mielestä ja ajatuksista. Luonnollisesti tämä on silkkaa kärjistystä ja liioittelua, mutta jotain totuutta tässäkin lienee.

Oma tutkimukseni pitää sisällään myös haastatteluja, ja mitä pidemmälle suunnittelu (ennen ensi syksyn aineistonkeruun aloitusta) etenee, sitä tärkeämpään osaan ne ovat nousemassa. Ihmisten kokemukset ovat olennainen osa luokkatietoisuutta ja rajallisuuksien tiedostamista. Kokemusten lisäksi mielipiteet ja ihanteet vaihtelevat opitun ja ympäristön vaikutusten mukaan. Tietyt perinteet suosivat enemmän yritteliäisyyttä, kun toiset tyytyvät selviytymiseen. Mitä kaikkea haastattelut tuovat esiin, siitä silloin enemmän.

Maisteritutkintoa tehdessä tein kolme projektia, joihin sisältyi haastatteluja. Suurin niistä oli tietenkin Gradu, jonka haastatteluja litteroin (kirjoitin merkkijonoiksi) useita päiviä. Parasta haastatteluissa on ehdottomasti ensimmäiset haastattelut ja niiden intoa sekä tiedonjanoa täynnä oleva ilmapiiri. Mitä pidemmälle haastattelupäivä etenee, sitä mekaanisemmaksi haastattelut tahtovat kääntyä. Mutta vähiten mielekästä haastatteluissa on kuitenkin litterointi. Mitä tarkempi litterointitapa, sitä vähemmän siitä iloa irtoaa. Mitä tästä opimme? Täytyy tehdä vain tarvittava määrä haastatteluja ja tehdä tutkimus, joka ei vaadi tarkkaa litterointia. Vai mitä kielitieteilijät?

Mielenkiinnolla odotan haastattelujen alkua, mutta sitä ennen täytyy keksiä jotain aiheita, minkä pohjalta haastattelua eteenpäin viedään. Turha tieto on turhaa, vaikka puhetulvaa ei pidäkään tyystin katkaista. Siinäpä sitä miettimistä ensi kevääksi. Vielä runko on kovin ohut.

Todistamista ja tulkintaa

Kieli on haaste. Kieli on mahdollisuus. Kieli voi luoda ja rajoittaa, sillä voi todistella ja kumota sekä nolata niin itsensä kuin toisensa. Kieli ei tietenkään ole mitään ilman aivoja, joissa kieltä käsitellään ja tulkitaan sekä jalostetaan eteenpäin. Ihminen käyttää kieltä joskus hyvinkin itsepäisesti. Eikä tällöin aina ole kyse siitä, onko henkilö oppinut vai muuten vain sitoutunut mielipiteisiinsä. Oman kielen oikeassa olemisen harha on lumoavaa. Hieno perustelu, jonka ymmärtää kumoavan kaikki vastaväitteet, voi olla kuitenkin sama perustelu, jota vastapuoli käyttää osoittaakseen oman kantansa pätevyyden.

Tällä viikolla yksi professori iloitsi ja riemuitsi, kuinka dna-ketjujen samankaltaisuus ihmisillä ja monilla eläimillä todistaa mahtavasti siitä, että nämä ovat sukua, ja samalla kumoaa kaikki vastaväitteet, etenkin ns. älykkään suunnittelun agendan. En voinut kuitenkaan olla toteamatta, että saman väitteen voisi asettaa kreationistin suuhun, ja "ping", katso: kreationisti iloitsee, kuinka samankaltainen dna-ketju todistaa, miten yliluonnollinen olio on käyttänyt samanlaisia rakennusaineita kaikkien elävien olentojen luomiseen, mutta silti tehnyt ihmisestä erilaisen. Niin vähän, mutta silti niin paljon. Molemmat iloitsevat, toistensa ohi, mutta ilo se on ilo yksipuolinenkin.

Yksi kielen haasteista on myös se, että osapuolet puhuvat helposti toistensa ohi. Kun samoille sanoille on molemmilla omat tulkintansa sekä mielipiteillä kuurot korvansa, ei auta, vaikka kuinka huutaisi. Toisen argumentointi ei avaudu, koska sille ei ole aakkosia omassa symboliuniversumissa.

Näiden keskellä pitäisi ihmisen vakuuttaa pätevyyttään milloin missäkin. Tosiasiaksi jää, ettei pätevyyttään voi vakuuttaa kaikille, vain tietylle piirille, joka tulkitsee sanoja suunnilleen samansuuntaisesti kuin puhuja. Ja tällöinkin sanojen tueksi vaaditaan esimerkkejä ja selitystä, jotta varmistetaan samantyylinen tulkinta.

Pessimistinen elämänasenne? Mitä muuta uutta?

Muistoja menneisyydestä

Teloin sunnuntaina oikean käden etusormeni Luigin rautoihin. Asiaan perehtymättömille kerrottakoon, että Luigi on Trattoria Romanan sisäänheittäjä, kovalevystä valmistettu minikokki-figuuri. Tänään vihdoin uskalsin avata siteet ja laastarit sormesta, paljastaakseni tuhon laajuuden. Toki olin antanut asianmukaiset ensiavut sormelle jo samantien onnettomuuden tapahduttua. Jälki toi mieleeni "nuoruuteni" päivät kahdeksan ja puoli vuotta sitten.

Trattorian ollessa vain kaksi kuukautta vanha hain töitä. Heidän epäonnekseen he laittoivat ilmoituksen myös työvoimatoimistoon, minkä satuin lukemaan. Kohta olinkin tyytyväisenä palkkatyöläisenä tiskaamassa Trattoria Romanan asiakkaiden likaamia lautasia sekä muita tiskejä. Työ oli työtä, mutta pidemmän päälle huomasin tutustuvani mielenkiintoisiin ja mukaviin ihmisiin.

Muutaman viikon työrupeaman jälkeen toinen tiskari päätti luopua vaativasta työstään. Vain muutaman päivä sen jälkeen suoritin liikkeen, jonka jäljet ovat vieläkin nähtävänä. En ennen tuota tiennyt, että taikinalasta voi olla tappava ase. Nyt tiedän paremmin. Kiireessä tiskatessani illan päätteeksi, satuin lipsauttamaan taikinalastan terää hieman syvemmällä sormessani. Verenvuoto oli sen verran runsas, että hetken harkitsemisen jälkeen lähdimme käymään Tyksissä. Parasta siinä reissussa olivat tietenkin ne lukuisat sairaanhoitajaharjoittelijat, jotka kävivät kyselemässä, miten voin. Minähän tietenkin voin hyvin heikosti... Mutta pidemmän päälle pysyvämmäksi muistoksi jäi haavan arpi useammasta tikistä sormessani.

Kun tänään avasin sormenani peittävät laastarit, huomasin, kuinka lähellä uusi Tyks-reissu oikeastaan oli. Haavalla on mittaa lähes kaksi senttiä ja syvyyttäkin muistan olleen ihan riittävästi. Puhumattakaan siitä, että haava sijaitsee täsmälleen sormen päässä, missä sijaitsee myös eniten hermopisteitä jne. Tällä kerralla päätin kuitenkin puristaa sormea ja työskennellä pääosin yhdellä kädellä koko sunnuntain. Olinhan luvannut auttaa Trattorian omistajaa näin joulukiireiden alla, eikä ystäviä niin vain jätetä pulaan. Onneksi oli hieman hiljaisempi sunnuntai. Mutta kyllä välillä tuntui, että turhan moni asia menee pieleen.

Sen tosin menetin, etteivät sairaanhoitaja-harjoittelijattaret tällä kertaa parveilleet vuoteeni ympärillä. Huoh. Ehkä vielä joskus...

Kerjuu jatkuu

Ei auta itku, kerjättävä on. Toinen vaihtoehto on tehdä työtä. Tai oikeastaan se ei ole vaihtoehto, vaan välttämättömyys niin kauana, kunnes kerjääminen tuottaa tulosta. Pekka ja Pätkä lauloivat aikoinaan jossain elokuvassa: "liian vähän rahaa, kaikki sanoo, ahaa, anna ei lainaa ees kroisoskaan, huutaa pois pois vuan..." Ihan näin synkkää ei elämä ole, ehkä hetkittäin, mutta ei kokonaan kuitenkaan. Täytyy vain improvisoida ja karsia. Kattavampi tutkimus olisi vaatinut enemmän rahaa, nyt täytyy tehdä lyhyemmin, koska aineistonkeruu täytyy alkaa syksyllä joka tapauksessa. Seuraavat haut ovat vasta seuraavalle vuodelle (siihen kolmanteen hakemukseen en paljon luota, kun myöhästyin vähän). Täytyy kinuta myös yliopistolta matka-avustuksia ynnä muita rahoja, eiköhän tämä tästä.

Katsotaan, sanoi tutkija.

Konsultoinnista

Tänään olen miettinyt, josko isona menisin johonkin konsulttifirmaan töihin, arvioimaan ja neuvomaan tyhmempiäni. Olenhan ensiluokkainen vikojen havaitsija, mitä tulee toisten ihmisten tekemisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Omista viis, kunhan naapurin virheet huomaa ja löytää näsäviisaita valmis-pakettiratkaisuja asiaan kuin asiaan. Eikös se ole sitä konsultin työtä?

No ehkä en varsinaisesti täysiaikaiseksi arviointitutkijaksi aio heittäytyä, mutta miksei sitä konsultoinnista voisi jotain uraa kehittääkin. Mahdollisten tulevaisuuksien kirjo sen kuin kasvaa. Pitäisi vain joskus jotakin tehdä myös. Ehkä sitten isona.

Jk. Kirjoitan tätä yhdeksällä sormella, kun päätin eilen tuhota hermopisteitä oikean käden etusormen päästä. Fiksua. No tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyseessä keskisormi, mitkä useimmin ovat sabotoinnin kohteena.

Juhlavuosi

Tämä vuosi on juhlavuosi. En tarkoita omia juhliani, enkä kansainvälisiä (kuten Berliinin muurin murtumisen 20v.-juhla). Myöskään en tarkoita talvisodan alun 70-vuotisjuhlaa, tai Ruotsin-Venäjän sodan päättymisen 200-vuotisjuhlaa. Juhlavuosi jota tarkoitan, viittaa vuoteen 1889, milloin lainsäätäjät hyväksyivät merkittävän lain: eriuskolaislain.

Tänä vuonna tulee täyteen 120 vuotta erään kokoontumisvapauden peruskiveä suomalaisessa yhteiskunnasa. Ennen vuotta 1889 oli yli sadan vuoden ajan ollut kiellettyä kokoontua uskonnollisissa ja aatteellisissa tilaisuuksissa, jotka eivät olleet Kirkon ja pappien hyväksymiä ja toimittamia. Lakia ei aina valvottu niin tarkasti, mutta tarpeen tullen se voitiin nostaa esiin ja vetää ihmisiä oikeuteen tämän pykälän, "konventikkeliplakaatin", perusteella.

Tuota ennen Suomeen oli rantautunut kaksi perinteistä protestanttista liikettä: metodismi ja baptismi. Kumpikaan ei toiminut lainmukaisesti, mutta enemmän näistä saivat vastustusta kokea baptistit. Pelkkä oikeuteen vieminen ei suomalaisille avarakatseisille ihmisille riittänyt, vaan perinteen mukaan turvauduttiin myös väkivaltaan, kun mokomat toivat omia mielipiteitään tänne, meidän nurkille. Ei meidän takapihallemme!

Eroja baptistien ja metodistien kohtelun välillä selittävät ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin metodistit olivat ensisijaisesti suomenruotsalaisia ja monet niin sanottua parempaa väkeä. Toiseksi, ja vielä merkittävämmin, metodistit hyväksyivät monet luterilaiset opit ja tavat, kuten lapsikasteen vanhempien valintana. Baptistien pitäytyminen kasteessa vain niille, jotka sitä kykenivät itse pyytämään, nosti suuren porun useissa kylissä.

Syyt poruun olivat - vaikka sitä voi olla nykyään vaikea ymmärtää - usein luonnolliset ja helposti selitettävissä. Ilman kastetta lapsi oli perinteisesti pelastuksen ulkopuolella ja altis joutumiselle tuliseen pätsiin. Jos sattuisi kuolemaan, siis. Myös - ja vielä enemmän - tunteisiin vaikutti pitkä perinne ja yhtenäiskulttuuri, mitä ei oltu totuttu kyseenalaistamaan. Vieras pelottaa aina, harmi vain että reaktio pelkoon on usein väkivaltainen. Vieraus synnytti vielä enemmän juoruja ja päättömiä legendoja, mitkä vaikuttivat uuden liikkeen menestysmahdollisuuksiin.

Vihdoin vuonna 1889 tapahtui ensimmäinen askel kohti uskonnonvapautta. Sen jälkeen ei suomalaisilla ollut enää lain suomaa oikeutta syrjiä vieraita. Suora toiminta vähenikin siitä lähtien. Sen sijaan täytyi vihamielisyys kohdistaa sisältäpäin nousevia virtauksia kohtaan. Luterilaisesta kirkosta ei edelleen ollut mahdollista erota, ainoastaan ulkopuolisilla oli oikeus säilyttää uskonsa (kuten heidän jälkeläisillään). Kyllä suomalainen keksii uusia katkeruuden ja vihan kohteita, ei tarvitse pelätä.

Sen ajan uudet uskonnot rantautuivat ja muodostuivat täysin erilaisissa olosuhteissa, kuin nykyajan muoti-ilmiöt. Ei sinänsä, kyllä vieraita ja ulkomaalaisia edelleen voidaan karsastaa. Nyt sitä ei vain saa virallisesti näyttää. Mädännetään sen sijaan oma, lähtien kielestä. Kotimaiset kirosanat yleistyvät ja arkipäiväistyvät, mutta esimerkiksi neekeri-sana on totaalisen paheksuttu. Mihin tämä maailma on menossa? Sinne minne mekin, mehän sen maailman muodostamme. Ikävä vain, ettei sitä voi tehdä yksi ihminen. Täydellisyyttä ei näin ollen voida saavuttaa.

Ensimmäinen huti

Rasittavan jännityksen alla elää hän. Apurahapäätösten odottelu on pitkällistä, eikä hakemuksen jälkeen enää voi mitään tehdä, kuin odottaa. Tällä viikolla päätettiin yhden säätiön rahoista, ensi viikolla on seuraava kohde vuorossa ja kolmas odottaa vielä. Elämme jännittäviä aikoja.

Kordelinin säätiöltä ei tullut rahaa. Toisaalta pettymys tietenkin, mutta kun katselee, mitä muita kulttuurien tutkimuksen apurahoja myönnettiin, niin ei nyt huonoja projekteja nekään ole. Kaikkiaan neljä sai kulttuurien tutkimuksen alalta apurahaa Kordelinilta ja kaikki olivat hyvin perusteltuja valintoja. Ei ainakaan tarvitse valittaa, että minä olen parempi kuin sinä.

Ensi viikolla päättää rahoista Kirkon tutkimuskeskus. Sen lisäksi laitoin hakemuksen vielä Kulttuurirahastolle, miltä tosin päätös tulee vasta helmikuussa. Eli ensi viikosta on jo paljon kiinni, tarvitseeko vuosi aloittaa opintotuella vai jollakin oikealla rahalla. Sitä odotellessa.

Pääsiäisnoidista ja Joulupukista

Suomalaisnainen päätti Italiassa ottaa asiakseen krusifiksien poistamisen kouluista. Lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta löytyi myötätuntoa naisen agendalle: krusifiksit loukkaavat ihmisten uskonnonvapautta.

Kyllästyneenä tällaisiin valituksiin kirjoitan pari sanaa tähän. En tietenkään tunne täyttä todellisuutta italialaisissa kouluissa, mutta epäilen vahvasti, että krusifiksit julistaisivat seiniltä vakaumuksellista sanomaa pikkulapsille. Objektiivisesti katsottuna se viittaa historialliseen tapahtumaan, jossa mies kuoli, ei muuta. Tulkinnat ja selitykset tulevat muualta. Luonnollisempi reaktio olisi puuttua opetuksiin (jos niissä puolueellisuutta löytyy), ei krusifikseihin, jotka maassa muistuttavat yhdeksän kymmenestä kuuluvan kirkkoon.

Krusifiksi loukkaa vähemmistöjä, sanotaan. Kumma että muslimit eivät ole asiasta valittaneet, hehän ovat yksi vähemmistö. Ateistit näyttävät jaksavan valittaa, heitä se painaa kovasti. Ainakin tätä suomalaista naista. Yksi muslimi Italiassa pyysi päiväkodin krusifiksin vierelle myös koraanin lausetta. Ei siis krusifiksin poistoa, se olisi saanut hänenkin puolestaan jäädä seinälle.

Jos loukkaavia symboleja aletaan repiä valtioiden rahoittamista julkisista tiloista ja tilaisuuksista, mihin vedetään raja? Poistetaanko myös pääsiäisnoidat ja joulupukki? Monet uskonnolliset ihmiset loukkaantuvat näistä hahmoista ja niiden esittämisestä uskonnollisten pyhien yhteydessä. Mutta nehän ovat satuolentoja, vastaa ateisti. Ateistin mielestä jumalatkin ovat satuolentoja, eli tämä perustelu ei toimi. Ateisti vastaa, ettei niihin oikeasti uskota. Monet pikkulapset kyllä uskovat joulupukkiin ja pelkäävät noitia. Ei sekään siis toimi.

Provosointia? Sitäkin. Olen vain niin perin kyllästynyt valittajiin. Tässä tapauksessa tähän ateistiin. Jos ateisti ei usko, miksi nostaa niin suuri meteli asiasta kuin asiasta? En kyynisenä edes jaksa uskoa, että hän ajattelisi muiden parasta. Kun omaan silmään sattuu omat käsittelemättömät asiat, niin täytyy valittaa. Pääsisi sinuiksi itsensä kanssa ja varmaksi kutsumuksestaan, ateismistaan, niin ei tarvitsisi nipottaa. Itsehän hän lapsensa kasvattaa kotonaan. Koulu antaa tietoa, mutta kyllä kodin perinne vaikuttaa myös vahvana jokaisen lapsen valinnoissa.

Miksi maailmassa on niin paljon valitusta? Kaiken valituksen tähden minäkin sorrun valittamiseen. Onneksi voin pettää itseäni sanomalla, että valitan vain toisten valittamisen tähden.

Vali vali.

Lepopäivästä

"Muista pyhittää lepopäiväsi." Näin puhuu iso kirja. Lepopäivä on hyödyllinen, tämän huomasin viime viikolla ja etenkin tänä aamuna. Ilman lepoa ihminen ei jotenkin toimi, ainakaan vanhemmaksi tullessaan. Nuorena sitä jaksoi, eikä edes tiennyt mitä väsymys on. Sitä saattoi kyllä sammua, mutta väsymystä ei tunnettu, se jäi abstraktiksi unentarpeeksi. Tunteeksi ja fyysiseksi kuormaksi se ei yltänyt. Viikonlopun jälkeen tunsin olevani sekä vanha että väsynyt. Tarkoitukseni oli herätä aikaisin ja alkaa kirjoittaminen heti aamusta. Toisin kävi; huomasin aamulla olevani väsynyt. Kaiken kiireen lisäksi siihen johti se seikka, etten ehtinyt pitää viime viikolla ainuttakaan lepopäivää.

Tästä johtuen tänään aloinkin miettimään, miksi Raamatussa puhutaan vain lepopäivän pyhittämisestä, ei pitämisestä. Jollekin se voi tietenkin tarkoittaa samaa asiaa, mutta miksi sitten käyttää nimenomaan pyhittämiseen tarkoitettua sanaa. Joku voi selittää sen tarkoittavan myös erottamista yleensä, mutta silti tämä ei tänään minulle riittänyt vastaukseksi. Jonkun pitäisi oikeasti käskeä pitämään lepopäivä. Laki sitä jo vaatii, mistä saisi itselle myös sellaisen järjen, että pitäisi joka viikko yhden päivän lepoa?

Kyllä minä mielelläni pyhitän lepopäiväni, silloin kun sellainen eteen sattuu. Viimeiset pari viikkoa vain ovat olleet sen kaltaisia, ettei lepoa juuri ole suotu. Yhdenkin lähes-lepopäivän uhrasin onnitellakseni siskonpoikaa ja vierailemalla Maskussa. Ehkä ensi viikolla voisi pitää oikean lepopäivän. Se olisi mukavaa vaihtelua. Toivottavasti myös apurahapäätökset alkaisivat aktualisoitua. Toivossa on hyvä elää. Toivottavasti toivo ei jää täyttymistä vaille.

Jännitys tiivistyy

Edelleen odotellessani apurahapäätöksiä - joista ensimmäisen pitäisi tulla vielä tällä viikolla - stressitasoni nousee kumulatiivisesti. Samaan aikaan tapahtuva kiire onneksi helpottaa asiaa sen verran, että päätöksiä ei mieti aktiivisesti koko ajan. Ensi viikolla olisi seuraava apurahahakemus jätettävä, jos niitä vielä jättää. Senkin vuoksi olisi hyvä, jos huomenna postiluukusta putoaisi kaunis kirje, jossa ilmoitettaisiin minun ystävällisesti saavan ensi vuodeksi toimeentulon ja tutkimusrahoituksen. Sitä odotellessa on hyvä nukkua ja huomenna käydä ihmettelemässä aamutuimaan ranskankieltä...

Vanha suola

Käydessäni tänään tiistaina luennoimassa Turun kristillisellä opistolla kielellisestä lähestymistavasta uskontoon, mieleeni nousi nostalgisia muistoja gradutyöstäni. En tarkoita sitä kiirettä, tuskaa ja hikeä, vaan aihetta ja erityisesti diskurssien ihmeellistä maailmaa. Olen täysin tytyväinen väitöskirja-aiheeseeni, varsinkin kun sen kautta pääsee avaamaan uusia uria tutkimukselle. Mutta silti, kyllä ne diskurssit sitten vaan ovat hurjan kivoja.

Kieli ja kommunikaatio ovat niin monipuolinen kohde tutkimukselle, että siitäkin saisi elämäntyön tehtyä. Toisaalta jos haluaa monipuolisemmaksi asiantuntijaksi, niin on hyvä tutkia muitakin sosiologisia puolia elämästä ja uskonnollisuudesta. Mikä diskursseissa sitten niin kiehtoo? Ehkä se on niiden monipuolisuus ja tilannekohtaisuus. Ehkä koska siihen liittyy moniulotteinen vallankäyttö ja vaikuttamisen monet keinot. Kenties siksi, että niitä pakoon ei pääse, vaan niitä kohtaa koko ajan. Mahdollisesti senkin vuoksi, miten helposti niillä voidaan ihmisiä ohjailla ja kääntää puolelleen.

Länsimaiset kristilliset piirit ovat niin teologisoituneita, etteivät ne tiedä olevansa sosiaalisten diskurssien orjia. Mitä muutakaan ne pilkuntarkat kiistanalaiset opinkohdat ovat, kuin sosiaalisissa valtakamppailuissa syntyneitä jaettuja diskursseja, tapoja ilmaista oma tulkinta kyseisestä asiasta. Kristinuskon perustava sisältö on yksinkertainen, mutta se on kiedottu niin monimutkaisiin narraatioihin - riippuen viiteryhmästä - että viidakosta on vaikea päästä läpi. Sen tähden monet alistuvatkin diskurssien alle, koska niitä käyttämällä elämä on helpompaa kuin vastaan rimpuileminen. Tule sellaisenaan kuin olet, mutta kommunikoi niin kuin me.

Toisaalta, mitä muutakaan se on, kuin ihmiselle luonteenomaista toimintaa. Yhteinen ideaali on säilytettävä puhtaana, oli sitten kysymyksessä suomalainen nationalismi tai baptistinen kastekäsitys. Ällös tule sitä pilkkaamahan.

On ne diskurssit sitten niin kauhean kivoja.

Ps. diskursseista tietämättömille: diskurssit ovat muodostuneita merkityskokonaisuuksia (esim. velvollisuusdiskurssi vs. palkintodiskurssi)

Ahkera ihminen

En usein tätä myönnä, mutta tänään tunnen olleeni ahkera ihminen. Kirjoittaa täytyy ja tänään sille täytymiselle tuli täyttymistä oikein olan takaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että täytyminen loppuisi, koska kirjoitettavaa riittää täyttämään kaikki ne tarpeet, mitkä eri kirjoittamisprojektit ovat tullessaan tuoneet täytettäviksi.

Mutta koska kirjaimet alkavat vilistä tietokoneen ruudulla liian nopeasti ja eri riveillä kuin alunperin, on varmasti aika lopettaa. Ahkera ihminen on oikeutettu lopettamaan työnsä. Tämän opin jo lapsuudessa, kiitos siitä isälleni. Ja isoisälleni. Ja luulen, että he saivat kiittää opetuksesta isoisoisääni ja tämän isää ja niin edelleen. Sukuvika siis, taas tämäkin. Enkö siis ole ahkera omasta tahdostani, vaan koska näin olen oppinut ja minut siihen pelolla kasvatettu? Kyllä siitä osa puhdasta genetiikkaa on, dna julmuri, minkä olet minulle tehnyt. Isäni poika siis, halusin tai en.

Onneksi olen edes hieman oppinut laiskaksi, muutenhan oikein masentuisin. Täytyyhän ihmisen jotain yksilöllistä itsestään löytää, muuten iskee ahdistus. Olen ainutlaatuinen. Ahkera ja laiska samaan aikaan. Siihen pystyy vain suomalainen - syyllistämään itseään molemmista.

Ja ei kun suihkuun ja kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Kyllä, lukemisesta väsyneenä hän päätti rentoutua lukemalla.

Internet ja keskustelupalstat

Joskus mietin, olenko liian masokisti. Yksi tilanne, milloin moista mietin, on kun erehdyn selailemaan internetin keskustelupalstoja. Siellä sitä ihmisen luovuus pääsee oikeuksiinsa ja mielikuvitus lentoonsa. Taivas ei enää ole rajana ja keskustelun polku voi johtaa aivan toisaalle kuin alkuperäinen aihe.

Tällä viikolla oli opetushallinnon yksi virkamies antanut haastattelun, missä hän totesi, ettei uskonnonopetuksen poistamiselle ole tarvetta, eikä se nykyään ole tunnustuksellista. Tunnustuksellisellä hän luonnollisesti tarkoitti vakaumuksellista julistusta, oppiin kasvattamista. Tunnustuksellisuus-termistä kun siirryttiin 1990-luvulla oman uskonnon opettamiseen, koska ajateltiin termin kuvaavan väärin nykyiselleen kehittynyttä tilannetta.

Tästä kehkeytyi luonnollisesti kiivas keskustelu, missä viimeiset kommentit ovat uskomattoman älyvapaita ja täysin muusta asiasta kirjoitettuna. Aadamin ja evoluution väliset kiistat ovat luonnollisia tämänkaltaisten aiheiden lopullisia keskusteluaiheita, sehän nyt on selvää. Ei noita keskusteluja jaksa tervejärkinen seurata. Uskonto sitä ja uskonto tätä. Entäs se ihminen? Hyvä, että vastuu voidaan aina ihmiseltä sysätä jollekin toiselle taholle, tässä tapauksessa kasvottomalle uskonnolle, joka saa ihmiset toimimaan täysin ilman omaa tahtoa. Uskonto ei kuitenkaan tee mitään, ihminen tekee ja muodostaa myös niitä uskontoja.

Oi kun päätäni särkee.

Klassikkoja, suomalaisia ja ihmisiä

Humanistiset ja vielä enemmän yhteiskuntatieteelliset ihmiset viittaavat mielellään ns. klassikoihin, oletettuihin suurmiehiin (kyllä, naisia ei juuri ole viitattavien ns. suurten joukossa, vain pari uudempaa), jotka omilla kirjoituksillaan ja teorioillaan ovat jääneet tieteelliseen historiaan. Näiden suurten varjojen pimennosta on välillä helppo unohtaa muut suuret ajatukset, tai edes että niitä voivat muut ääneen lausua, tuskin ajatellakaan kyetä. Saati että suomalaisista voisi jotain ylevää sanoa. Ehkä Westermarck, se poikkeus sallittakoon.

Mutta kyllä ne suomalaisetkin ajatella osaavat. Viimeksi törmäsin tähän omituisuuteen lukiessani tänään J.P.Roosin tuotantoa. Erityisesti hänen pohdintansa elämäntapojen ja luokkajaon yhteyksistä oli mielenkiintoista luettavaa. Toisin kuin Ranskassa, Bourdieun maassa, eivät suomalaisten maut poikkea mahdottomasti toisistaan tai kerro luokka-asemasta samalla tavalla. Mutta, kuten Roos ilmaisi: hallitsevaan luokkaan ei pääse pelkästään muuttamalla elämäntapaa; sen sijaan valitsemalla 'väärän' elämäntavan duunari tai keskiluokkaan kuuluva henkilö pysty melko helposti putoamaan luokastaan. Lisäisin vielä: ja yläluokkainen nolaamaan itsensä kavereidensa kesken.

Kukin meistä arvioi toisiaan. Siitä ei pääse helpolla irti. Jokaisella meistä on käsityksiä siitä, mitä emme halua olla ja minkälaiseksi emme halua leimautua. Tietyn imagon saavuttaminen voi kestää kauan ja vaatia paljon ponnistuksia. Imagon tahriminen taas ei vaadi järjettömän paljon vaivannäköä. Olemme niin ihania, teemme paljon työtä saavuttaaksemme jotain, vain menettääksemme sen huolimattoman erheen tähden. Kateusko se sieltä paidan alta pilkistää, vai miksi niin helposti löydän virheitä toisista ihmisistä. Toisen luokitteleminen ei ole meille vaikeata, se on kuin sisäänrakennettu mekanismi. Toivottavasti sitä vain osaisi käyttää hyvin hyödyksi, ei vahingoksi.

Tieto ja tuskan lisääntyminen

Olen monesti toistanut kulunutta sanontaa: tieto lisää tuskaa. Enkä vain toistanut vaan myös itse kokenut. Tieto lisää myös vastuuta. Tässä mielessä tietoon voidaan joissakin yhteyksissä rinnastaa myös taito. Nimittäin jos osaat yhtä sun toista, niin sitä enemmän sinun oletetaan tekevän kaikkia niitä asioita, joita osaat. Silti ihminen ei ehdi kuin rajalliseen määrään asioita ja tekoja. Selitä siinä sitten jollekin, että eikö joku muu voisi välillä...

Mutta tiedosta tällä kertaa puhun. Tämänkertainen tiedon tuskaaluova ominaisuus liittyy käsillä olevaan kirjoitusprojektiini. Olen lukenut viimeisen parin kuukauden aikana niin paljon, että aivoni eivät ole taitaneet pysyä aivan kärryillä. Ainakin siltä tuntuu kun tiedon määrä ylittää muistiinpalauttamisen ja assosiaatioiden muodostamisen kyvyn. Uskottelen itselleni, että kyllä se kohta helpottaa ja pian yhdistän lukemiani ja pohtimiani palasia järkeväksi kokonaisuudeksi.

Asiaa ei luonnollisesti helpota se seikka, että sitä luettavaa tuntuu löytyvän koko ajan lisää. Ole siinä sitten ja pysy maltillisena sekä systemaattisena luku- ja tutkimisprosessissasi. Kuinka sitä tunteekin voimakasta vetoa yrittää lukea kaikkia samaan aikaan. Eihän siitä mitään tule, mutta kun yritettävä on. Pyrin silti pitämään itseäni edes hieman aisoissa, että saisin aloitettua sen kirjoittamisen ja pikku hiljaa lisättyä siihen uusia näkökulmia ja oivalluksia - sitä mukaa kuin lukeminenkin edistyy.

En edes uskalla laskea, kuinka monta artikkelia olen eri lehdistä ja kirjoista etsinyt, kopioinut tai tulostanut ja raahannut kotiini monisteina. Kyllä ne artikkelit jo yhden ison laatikon vaativat. Kirjat siihen vielä päälle ja oh, kuinka ihanaa elämäni on. Ja tässä on vasta pieni osa tulevasta kokonaisuudesta. Tietotulva suorastaan hukuttaa minut. Siksikö päätäni näin särkee?

Vanhuus lähestyy

Keski-ikä tuo mukanaan vanhenemisen traumat. Fyysinen olemus kärsii ja terveet päivät tuntuvat jääneen jonnekin lapsuuteen. Tällä hetkellä käsi ja polvi vihoittelevat, mikä toisaalta kiinnittää huomion pois selästä ja niskasta. Sairaaseen vatsaan on jo tottunut, eli sitä ei aina edes ajattele. Näkö ei ollut lapsenakaan kummoinen ja kaikki muukin poikkeuksellista.

Mutta jos haluaa nähdä positiivisia puolia vanhenemisessa, niin ainakin uudet vaivat peittävät vanhat alleen. Myös fyysisen vanhenemisen konkreettisuus auttaa unohtamaan abstraktit unelmat ja niiden lipsumisen tai edelleen kaukana olemisen. Toiset tekevät tiliä ja perustavat useampia perheitä. Mitä minä teen; mätänen yliopistolla tohtorintutkinnon parissa. Mutta kaikkeen tottuu, myös köyhyyteen ja kurjuuteen. Paitsi jos kokee sosiaalista nousua. Silloin pienikin tulonnousu tuntuu suurelta ja melkein peittää alleen fyysisen kankeuden.

Mitähän huominen tuo tullessaan? Täytyy mennä aikaisin nukkumaan jotta heräisi aikaisin ahertamaan unelmia lähemmäksi.

Riittävästi turkulainen

Tämän kuun alussa tuli täyteen 12 vuotta siitä, kun muutin Turkuun. Jos joku olisi silloin sanonut, että asun vielä 12 vuoden päästä Turussa, olisin pitänyt häntä pahanilmanlintuna tai vain nauranut mahdottomalle ajatukselle. Ei niin, että olisin ollut Turku-vastainen ja pitänyt muuttoa pahimpana virheenä mitä elämässäni olin tehnyt. Olen pitänyt Turku ihan hyvänä paikkana elää, ei täydellisenä mutta riittävän hyvänä. En vain tuolloin ajatellut missään kaupungissa kymmentä vuotta asuvani.

Syy tähän on osittain isäni. Vanhempia on aina hyvä syyttää, jos ei itseään halua. Isäni työn perässä kun muutimme useampaan otteeseen lapsena ollessani. Enkä ole 12 vuoden turkulaisuuteni aikana vieläkään tottunut paikallani olemiseen. Nyt tosin olen oppinut tyytymään senhetkiseen tilanteeseen. Tällä hetkellä tilanne on se, että väitöskirja pitää siteitäni ainakin jossain määrin Turussa seuraavat vajaat neljä vuotta. Tosin muutto esim. Helsinkiin ei tuottaisi käytännössä minkäänlaisia ongelmia opintojen kannalta, ainoastaan pieniä järjestelykysymyksiä tulisi eteen.

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi turhia. Pois Turusta voisin lähteä, mutta on Turussa paljon hyvääkin. Joskus. Ehkä. Ainakin kesä on kaunis. Ja nykyään lentoyhteydetkin ovat paremmat kuin kymmenen vuotta sitten. Tästä muun muassa johtuen Turku vaikuttaa ihan riittävän hyvältä paikalta, pääseehän täältä aina hetkeksi pois. Tarvitsee vain hieman rahaa ja aikaa, niin lentokone vie. Ehkä tämä köyhyysloukusta nouseminen saattaa vaientaa sisäisen muuttohaluni ja sittenkin pidän vielä hetken majapaikkaani Turussa. Ainakin tunnen paikan, mikä vanhemmiten on jopa positiiviseksi käännettävä seikka.

En ole täysin turkulainen, en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta mielestäni olen riittävän turkulainen, nimittäin uskon sietäväni Turkua riittävästi siellä hetken asuakseni.

Palkitsemisesta

Olen huomannut olevani laiska. Jos olisin kuunnellut lapsena isääni, olisin sen tiennyt jo kauan aikaa sitten. Laiskuudessa ei aina ole kyse negatiivisesta taipumuksesta. Joskus se ehkäisee stressiä ja joskus laukaisee sitä. Jos laiskuus kuitenkin saa yliotteen, haittaa se elämistä ja toimimista. Oman laiskuustaipumukseni aisoissa pitämiseksi olen kehittänyt itselleni tarvittaessa palkintoja. Onneksi laiskuus ei ole niin yleistä, että joutuisin koko ajan keksimään uusia lahjoja ja juoksemaan porkkanan perässä kuin hienompikin aasi. Palkintojen asettamista voisi oikeastaan verrata kieltäytymisiin, paastoon ja jopa asketismiin. Ei enää palkintojen saamisvaiheessa, vaan että palkinnon vuoksi asettaa itsensä näitä tiloja muistuttavaan asemaan.

Graduani kirjoittaessa pidättäydyin lukemasta muuta kirjallisuutta ja katsomasta elokuvia. Kirjoitustyön loputtua palkitsin itseni näillä hengentuotteilla. Välietappeihinkin jouduin välillä asettamaan, tosin pienempiä mutta kuitenkin, palkintoja. Nyt olen ajatellut palkita itseni ensimmäisen kirjoitusprojektini loppuunsaattamisesta sekä (mahdollisen) apurahapäätöksen saamisesta lomamatkalla. Vaikeaksi asian tekee se, että ei tiedä mihin mennä ja miten olla siitä liikaa haaveilematta.

Mutta ehkä palkitsen itseni kuitenkin Rooman matkalla joulukuussa. Sitä odotellessa täytyy jatkaa kirjoittamista. Tällä viikolla olenkin ahkerasti yrittänyt kirjoittaa ja osittain onnistunutkin siinä. Esimerkiksi kirjoitin useita sivuja erääseen tutkimusmenetelmäkurssin oppimispäiväkirjaan puuta heinää. Tarkoitan tietenkin, että kirjoitin tieteellistä tekstiä. Onneksi kasvatustieteen opinnot jäivät viime talvena taakse, joten ihan puppua ei tule enää kirjoitettua. Silloin kun mikä tahansa soopa tuntui kelpaavan. Sellaiset tilanteet ahdistavat minua, koska riman madaltuessa laiskuus tahtoo iskeä pahemman kerran ja vesittää kaikki kirjoittamisyritykset. Miksi kirjoittaa jotain täysin päivänselvää ja yksinkertaista? Sairaan tuskastuttavaa sellainen on. Silloin palkinnotkaan eivät tunnu herättävän motivaatiota. Tarvittaisiin varmaan ruoskaa silloin. Itsensä ruoskiminenhan on suomalaisten yksi kansanhuvi, harrastetaan sitä siis enemmän.

Ps. Ilmeisesti olen tällä viikolla ollut kiireinen, kun jo kolmena iltana peräkkäin huomasin unohtaneeni kirjoittaa tänne plokiin jotain. Ei siis aiheiden puuttumisen johdosta, vaan ajankulun autuuden johdosta.

Viisas, vihainen Marx

Ensimmäinen kirjoitusprojekti jatko-opinnoissa koskee luokkateorioita. Tänään olenkin lukenut ahkerasti setä Karlin tuotantoa. Vakaumuksellisena elitistinä täytyy kuitenkin myöntää, että pidän sittenkin setä Karlia ihan viisaana miehenä. Ymmärrän myös, että monen on vaikea asiaa näin nähdä, johtuen paitsi yli sadan vuoden historiallisesta erosta ja kaikenmaailman kommunisteista (etenkin stalinisteista) siinä välissä soppaa sekoittamassa, myös setä Karlin vihaisesta asenteesta. Hän näki niin paljon vääryyttä, ettei pystynyt pitämään sitä sisällään.

Setä Karlin eläessä 1800-luvulla maailma oli toisenlainen, etenkin Britanniassa. Myös tehtaat ja työväen elinolot olivat toiset. Vähänkin historiaa luettuaan jokainen alkaa hieman ymmärtämään, miksi setä Karl niin pahasti sanoi. Sen aikaisen vallattoman tehdas- ja kaivostoiminnan olosuhteista voidaan todella puhua riiston ja kurjuuden tyyssijana. Tehdaspamppujen enemmistö ei juuri pohtinut työntekijöiden terveyttä ja hyvinvointia, liikaväestöstä sai vain lisää halpaa työvoimaa.

Ei setä Karl sentään aina ollut niin viisas. Vanhempana hänestäkin karisi joitakin radikaaleja piirteitä, tai paremmin sanottuna kokemus teki hänestä viisaamman. Hän näki koko ajan kapitalismin kärjistävän kahden luokan kuilua ja lisäävän paineita vallankumoukselle. Nuorempana hän kannatti kuitenkin enemmän työväen omaa toimintaa vallankumouksen aikaansaamiseksi kuin myöhemmin; vanhempana hänelle riitti luokkatietoisuuden ylläpitäminen, kapitalismi kyllä tulisi tiensä päähän ihan itse. Lenin ja Stalin ottivat harppauksen Marxin linjoista ohi ja ajoivat vallankumousta aktiivisesti itse ylhäältä.

Se että pidän setä Karlia viisaana miehenä, ei kuitenkaan tarkoita, että olisin hänen kanssaan samaa mieltä, saati sitten että hän olisi ollut kaikessa oikeassa. Niissä olosuhteissa hänen kapitalismikuvauksensa vain sattui olemaan hyvin osuva ja mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Ikävä vain, että ennustus näyttää meidän päivinämme samanlaiselta kuin Jehovan todistajien tai Adventistien ennustukset Jeesuksen tulosta ja maailmanlopusta. Niitä on sitten jälkeenpäin selitelty, miksi näin ei tapahtunut.

Kuten aiemmin olen sanonut, keskiluokka petti setä Karlin. Muuttuja jonka hän katsoi olevan mitätön, olikin merkittävä. Sen lisäksi sosialismi ja sosialistiset puolueet itse kehittivät yhteiskuntia siihen, ettei vallankumousta tullut. Syntyi länsimaisia hyvinvointivaltioita, joiden sisällä kansa keskiluokkaistui ja tyytyi elämässä pärjäämiseen. Absoluuttisesta köyhyydestä päästiin suhteelliseen köyhyyteen. Ja niin edespäin.

Monia asioita jää, joita en ymmärrä. Yleensäkin, mutta nyt tarkoitan setä Karlia ja sosialisteja. Pari niistä - mitkä olivat jo Kommunistisen manifestin mukaan puolueen tavoitteita - oli esimerkiksi maaomaisuuden pakkoluovutus ja progressiivinen verotus. Olisin tyhmä ja poliittisesti epäkorrekti, jos en kannattaisi tasa-arvoa. Mutta tasapäistämistä en kannata. Ihmiset ovat erilaisia, annetaan niiden olla. Tasa-arvoiset mahdollisuudet on kyllä mielestäni taattava koulutuksen, työnsaannin ja mahdollisuuksien sekä saatavuuden muodoissa. Mutta tasapäistämisen motiivi piilee mielestäni pohjimmiltaan kateudessa. Jos jollakin on, mitä se minulle kuuluu. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.

Täysin toinen tilanne on silloin, jos toisella ei ole sen tähden, että hänelle maksetaan liian vähän turhan paljosta. Tämä oli setä Karlinkin yksi viisaus. Viisaana hän myös tiesi motiivin kapitalistisen riiston takana: ihmisen ahneus. Kommentoimatta vain jäi se, etteivät ne työläiset olisi välttämättä tyytyneet sen enempää tasapäistämiseen. Olisivat nekin hallitsemisesta pitäneet.

Ihminen kun ei tyydy mihinkään - siltä se joskus vaikuttaa.

Kulttuurisen pääoman periytyvyys

Herra Pierre, Bourdieu nimeltään, oli hyvin monisanainen. Aivan kuten maamiehensä, Michel, Foucault nimeltään. Molemmat kirjoittivat ranskaksi pitkiä ja monimutkaisia kirjoja, joiden ymmärtämiseen tarvitaan aivan oma harjaantumisensa ja vinoutunut mielenlaatunsa. Silti molempien herrojen kirjoja luetaan ahkerasti, eikä vähiten siksi, että heillä oli sekavasta kirjoitustavastaan huolimatta oikeasti jotain kirjoitettavaa. Ei vain tyhjän pyörittelyä, vaan he myös kirjoittivat toimivia ajatuksia.

Herra Pierre oli hyvin perinpohjainen määritellessään kulttuurista pääomaa. Hänen mukaansa kulttuurinen pääoma oli kaikkien ansaittavissa ja saavutettavissa, mutta huonosti perittävissä. Eli täysin toisin kuin taloudellisen pääoman kohdalla, käytännössä koko kulttuurinen pääoma oli yksilön itse saavutettava. Kulttuurisia objekteja, tauluja, kirjoja ja niin poispäin, oli kyllä mahdollista siirtää tuleville sukupolville, mutta niiden käyttämistä ei voitu aineellisesti siirtää. Sosiaalistumisen kautta jokainen perhe välittää omia kulttuurisia arvojaan ja pääomaansa, mutta sitäkään ei yksilöön voida asentaa, vaan se täytyy edelleen omaksua ja hyödyntää omassa elämässä.

Koska kulttuurinen pääoma on vaikeasti siirrettävissä, mutta käytännössä kaikkien omaksuttavissa, on se luokkajakojen yksi liukuvimmista muuttujista. Sosiaalinen nousu ei periaatteessa ole kiinni kulttuurisen pääoman tavoittamattomuudesta. Jokainen voi kiinnostua ranskalaisesta filosofiasta ja italialaisesta oopperasta, ainakin periaatteessa. Missä määrin mikäkin kulttuurin muoto määrittää luokka-asemaa, johtuu kustakin kulttuurista ja senhetkisestä historiallisesta tilanteesta - mikä milloinkin miksi mielletään.

Silti kulttuuristakin pääomaa omaksutaan pääosin samoissa luokka-asemissa kuin oma perhe. Luonnollista toisaalta on se, koska jokainen oppii kotonaan ja kaveripiirissään tietyt piirteet, mitkä määrittävät kullekin ryhmälle 'normaalia'. Muut ovat jotain toista. Eihän tuollainen mies ole kunnon mies, ja sitä rataa. Ihminen on monimutkainen ja omituinen olio, etenkin suomalainen. Valittamasta päästyään hän valitsee yhä saman asian ja jatkaa valittamista siitä, mitä toiset tekevät ja mitä hänellä ei ole. Nuorena suomalaiset ovat periaatteessa, teorian tasolla, samalla viivalla ja kykeneviä nousemaan tai laskeutumaan mihin tahansa asemaan yhteiskunnassa. Näin ei kuitenkaan käy. Monet uusmarxilaiset olisivat tässä vaiheessa valmiit osoittamaan kuuluisan riiston edelleen toimivan.

Itse näkisin asian paljon yksinkertaisemmin. Tai monimutkaisempihan se asia on, mutta siis toisin. Ei vähiten sen vuoksi, että etenkin sosiaalipsykologinen tutkimus on osoittanut ihmisen toimivan päättömästi. Päättömästi siten, että oman viiteryhmän arvoja ja käytäntöjä usein uusinnetaan, välttämättä siitä minkälaiset mahdollisuudet olisi kullakin muuttua ja vaihtaa levyä. Homo, homo sapiens - mieluummin jääräpäinen, jääräpäinen ihminen.

Outoja itsestäänselvyyksiä

Viime perjantaina huomasin taas, kuinka harvinaisemmistakin asioista voi tulla itsestäänselvyyksiä, jokapäiväisiä, arkisia tuttuuksia. Jokainen opittu asia on uusi, kun sen ensimmäisen kerran kohtaa. Silti riittävän monen toiston tai kuluneen ajan jälkeen siitäkin tulee tuttu, eikä asiaan enää kiinnitä samalla tavoin huomiota. Omat saavutukset voivat muuttua lopulta itsestäänselvyyksiksi ja arkisiksi, vaikka niiden eteen olisi tehnyt paljon työtä ja niistä olisi unelmoinut monta vuotta.

Uutuudenviehätyksen katoaminen johtaa joissakin tapauksissa arvon näennäiseen laskuun. Eikä sitä tai sen merkitystä joskus huomaa kuin vasta menettäessään sen, mitä joskus tavoitteli. Toisissa tapauksissa tutun asian harvinaisuuden unohtaminen voi johtaa ulkopuolisten silmissä ylenkatsomiseen ja ylpeyteen. Ne jotka eivät voi kuin haaveilla harvinaisuudesta, saattavat ihmetellä, kun kyseinen henkilö puhuu siitä kuin jokapäiväisestä kertakäyttöhyödykkeestä. Lahjojen unohtaminen ja käyttämättä jättäminen voi johtaa katkeruuteen niiden puolelta, joilla ei moisia lahjoja olisi. Olisi kiitollinen lahjoistaan, saattaa joku ajatella.

Perjantaina tein ensimmäisen tenttini jatko-opiskelijana. Saatuani tenttikuoren jäin hetkeksi tuijottamaan sen kantta ja rivissä seisovia erilaisia hieroglyfeja, kirjaimia. Kannessa nimittäin luki: pääopinto-oikeus Filosofian tohtori. Niin, tosiaan, tohtori, minä, oikeus, kaikki samalla rivillä toisiinsa yhteen semanttisesti liittyvinä. Miten sitä onkaan jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt totuttautua siihen tosiasiaan, että seuraava tähtäin on jo tohtorin tutkinto. Joskus se on suorastaan itsestäänselvyys, siinä mielessä etten sitä lainkaan ajattele. Kaikki eivät kuitenkaan edes aloita moista projektia. Vaikka tohtoreja valmistuukin nykyään entistä enemmän, on se edelleen harvinaista koko kansan mittakaavassa.

Harvinaista se on myös omassa suvussani. Äidin puolelta pikkuserkkuni on ainakin tohtori, onpa mies vielä professori ja laitoksen johtaja. Sattumoisin vielä samassa yliopistossa, jossa nyt opiskelen. Isäni puolelta en ole tohtoreista kuullut. Kovin korkeasti koulutettuja ei löydy. Serkkuni vaimo tosin - muistin juuri samalla - opiskelee lääkäriksi. Mutta siinäpä se melkein jo on. Nuoremmista serkuista ei vielä tiedä, nehän voivat innostua, kukaties.

Täytyy näin ollen muistaa omien päämäärien olevan itsestäänselvyyksiä vain itselleni. Muut ajattelevat omilla aivoillaan ja näkevät asiat omasta näkökulmastaan. Mutta miten olla nöyrä, ilman että näyttäisi pilkkaavan toisia itsensä vähättelyllä. Siinäpä suomalaiselle pohtimista. Ainakin kansanperinne jatkuu: itseään voi aina ruoskia.

Kirjojen ilot ja surut

Taas tänään mietin, missä vaiheessa ehtisin lukea kaikki tarvittavat kirjat, mitä lukea täytyisi. Ostin tänään vain yhden kirjan ja lainasin toisen, jotka nekin täytyy lukea. Sen lisäksi pitäisi ostaa ja lainata vielä tuhottomasti kirjoja, ihan vain nyt kolmenkin vuoden sisällä. Sen pidemmälle en uskalla edes ajatella.

Oma kirjastoni ei toistaiseksi sisällä kuin n.500 nidettä, joten mistään massiivisesta määrästä ei vielä puhuta. Silti olen jo joutunut rakentamaan lisää hyllyjä, jotta kaikki olisivat edes jotenkin esillä ja helpompi tavoittaa. Kunhan saan jotain rahoitusta tutkimukseeni, lisääntyvät kirjat taas entisestään, yhä kiihtyvällä tahdilla. Tähtäimessä on uusi kirjahylly. Se syö rahaa, mutta nykyinen näyttää pikku hiljaa täyteen pakatulta.

Suurin osa kirjoistani on tieto- ja tiedekirjallisuutta, romaaneja on noin neljä prosenttia, niistäkin yli puolet John Grishamia. Suuren lukumäärän, uusien kirjojen ja tiukan aikataulun johdosta odottaa uusin Grishamin kirja edelleen lukuvuoroaan. Edellisen Grishamin kirjan luin kesällä, Espanjanmatkalla, Samppalinnassa ja CafeArtissa, ainoastaan yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen. Uusin on odottanut vasta reilun kuukauden.

Pyrin ostamaan vain kirjoja, joita käytän ja luen. Silti monet kirjat saavat odottaa käyttöään ja useat ovat kesken. Kesken ovat esim. Neuvostoliiton vuosisata, Julma sota ja Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917. Historiaharrastukseni jäävät joskus varsinaisten töiden jalkoihin, kuten viimeisen vuoden aikana: ensin Gradun ja nyt väitöskirjaprojektien ohitettavaksi. Toki aion ne vielä loppuun lukea, kunhan jostain aikaa väännän.

Miten joillakin on aikaa katsella televisiota?

Bourdieu ja pääoma

Yhteiskuntatutkimuksen yksi merkittävä mies, Pierre Bourdieu ei ilmeisesti pitänyt Marxilaisesta kapitalismitulkinnasta. Nimittäin siitä, että pääoman käsite rajoitettaisiin vain taloudelliseen pääomaan. Yhteiskunnan pyörteissä taloudellinen kapitalismi ei ole edelleenkään saanut yliotetta muista elämän aloista. Bourdieu muistutti, että on olemassa myös sosiaalista ja kulttuurista pääomaa. Nämä kaikki jakavat ihmisiä ja asettavat heitä erilaisiin asemiin suhteessa toisiinsa ja mahdollisuuksiinsa toimia.

Yksi tunnetuimmista kulttuurisen pääoman esimerkeistä Bourdieulla on koulutus. Ranskalaisena hänen koulutussosiologiansa lähtökohdat eroavat hieman siitä, mitä suomalainen ajattelisi, esimerkiksi eliittikoulujen myötä. Mutta kyllä suomalaisetkin uusintavat luokkajakoja omilla koulutusvalinnoillaan. Koulutus taas määrää edelleen paljon sitä, mihin ammattiin ja tuloluokkaan ihminen ajautuu. Mutta ei tässä vielä kaikki. Koulutuksen myötä - yhdessä kaiken muun historian ja lähtökohtien kanssa - ihminen sosiaalistuu erilaisiin ympäristöihin ja tapoihin. Yllättävän paljon ja usein ihmiset jatkavat oman perheensä tiellä. Muun muassa tätä ja muitakin valintoja voidaan selittää kulttuurisella ja sosiaalisella pääomalla.

Pääoman käsite ei tarkoita absoluuttista jatkuvuutta ja toistoa, vaikkakin Bourdieun mukaan kulttuurinen pääoma onkin pysyvämpää kuin ekonominen pääoma. Ihmisillä on - tai ainakin pitäisi olla - vapaassa demokratiassa mahdollisuuksia edetä uralla, liikkua sosiaalisilla portailla, muuttaa elinympäristöään ja elinpiiriään. Miksi vaihtuvuus ja liikkuvuus sitten on niin vähäistä? Sosiaalistuminen selittää jotakin, mutta aikuisen ihmisen valintoja selittämään tarvitaan muutakin. Yksi monien palasten joukossa on pääoma. Mitä mahdollisuuksia ihmisellä on - Weber puhui omassa luokkateoriassaan resursseista - ja miten niitä käytetään, muovaa ja määrittää ihmisen paikkaa yhteiskunnassa. Raamatullisesti ja 'kaanaankielellä' ilmaistuna: "miten käytät leiviskäsi?"

Elämän paradokseja

Vietin harvinaisen rentouttavan perjantai-illan Turun uudessa seurusteluravintola Teerenpelissä. Eikä tässä vielä kaikki. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, miten rentouduin ja minkälaisen viikon jälkeen. Enhän tällä viikolla lukenut kuin kaksi yli neljäsatasivuista kirjaa, joitakin artikkeleja, kirjoittanut jonkin verran, opiskellut ranskaa, käynyt luennoilla, pessyt ikkunoita, harrastanut sosiaalista kanssakäymistä, nukkunutkin öisin n. 5 tuntia. Pääasiassa olen kuitenkin istunut yksin - vaikkakin eri tiloissa - ja lukenut, nähnyt silmissäni kirjaimia, jonoina, merkkikokoelmina, ohi vilistäen, tajuntaani porautuen.

Ja miten sitten rentouduin? Istuin yksin - vaikkakin kaupungilla - ja luin. Ensin kahvilassa päivän lehdet ja sen jälkeen tieteellisiä artikkeleja. Siis kuinka paljon täytyy miehellä päässä olla tyhjää, että lukemisesta väsyneenä voi rentoutua lukemalla? Milloin se raja sitten tulee vastaan?

En voi kuin ihmetellä itseäni.

Juhlapäivä

Olen yllättänyt itseni ja pitänyt plokiani jo kuukauden hengissä. Viime kuun saldo oli peräti 25 kirjoitusta, mitä on vaikea laittaa paremmaksi, ainakaan tällä kiireisellä elämäntyylillä. Onnitellakseni itseäni ja pahoitellakseni lukijoiden (kyllä, niitä kuulemma on) mielenterveyksille tuottamaani vahinkoa, päätin palkita itseni ja palata Espanjaan. Palaaminen tosin tapahtui vain mentaalisella ja juomatasolla; tuliaiset vähenevät, hitaasti mutta varmasti. Ensi kesänä Balkanille?

Nationalismia ja aktivismia

Otsikko ei tällä kertaa viittaa väitöskirjaprojektiini, vaikka periaatteessa tuollakin otsikolla siitä jutun voisi kehittää. Sen sijaan se viittaa toiseen päällekkäisprojektiin, eli uusien opettajanpätevyyksien suorittamiseen. Nyt käsillä olevan kahden kirjan tentin avulla pääsen lähemmäksi historian opettajan pätevyyttä. Tarvitsen huimat kymmenen opintopistettä, eli käytännössä kolme kirjatenttiä/esseetä, tavoitteen saavuttamiseen. Pohjalla olevat aiemmat opinnot luonnollisesti vähentävät nykyistä suoritustarvetta.

Olen avoimesti epänationalisti, suorastaan antinationalisti. Senkin vuoksi on mukavaa tehdä kirjatentti, jossa käsitellään nationalismien historiaa. Kannatan EU:n liittovaltiota, vaikkakaan en millään muotoa aktiivisesti. Kunhan vain pidättäydyn sen vastustamisesta ja tahallani ärsytän niitä ystäviä ja tuttavia, jotka moista kehitystä vastustavat; paino jälkimmäisellä osalla. Suomalainen nationalismi oli mielestäni huono keksintö, olkoonkin että ilman sitä olisimme mahdollisesti olleet osa Neuvostoliittoakin viime vuosisadalla. Mutta se on jälkiviisastelua se.

Protektionismi pois ja ylikansallinen liikkuvuus kunniaan, siinä minun poliittinen ohjelmani; elitismin jälkeen, totta kai.

Fundamentalisti vs. vesittäjät

Tutkimukseni keskiössä on liikkeen ja sen jäsenten sosiaalinen nousu ja keskiluokkaistuminen. Otsikostakin sen jo näkee. Yksi keskeinen kysymys liittyen tähän on, mitä tapahtuu liikkeelle, jos osa jäsenistöstä kokee, että sosiaaliset muutokset ovat muuttaneet liikettä itseään liiaksi, kauaksi pois sen 'alkuperäisistä' ja 'todellisista' arvoista.

Lawrence Mamiya tutki Black Muslim -liikkeen muutoksia ja jakautumista, päätyen siihen johtopäätökseen, että jäsenten keskiluokkaistuminen maltillisti osan liikkeestä niin, että liike lopulta jakaantui kahtia. Radikaalimmat kokivat sanoman vesittyvän maltillisten käsissä ja maltilliset taas kokivat rajun vastakkainasettelun itselleen vieraana.

Muutosten taustalla oli muutakin kuin taloudellinen nousu, mutta keskityn nyt siihen. Nimittäin väitän, että jos elämässä taloudellisesti toimeentuleva (ei edes rikas) uskonnollisen liikkeen jäsen kokee, että maallinen menestys tuomitaan liikkeessä, ei hän enää koe oloaan siellä mukavaksi ja vieraantuu liikkeestä. Väite ei ole kovin radikaali tai omaperäinen, mutta kestä vielä hetki.

Fundamentalismin nousun yksi selittäjä on sopeutumattomuus nopeaan yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Omaa ja liikkeensä puhtautta suojellakseen fundamentalisti saattaa kärjistää ja painottaa asioita. Ja tehdä sen hyvin korostuneesti. Fundamentalistin tarkoitus ei välttämättä ole kohdistaa kritiikkiään kehenkään - hän ei välttämättä edes tunne ketään joka vastaisi kritiikkinsä sisältöä - mutta siinäkin piilee ongelma. Kun kritiikki on kohdentamatonta, ei kritiikin kohdalleen kokenut voi puolustautua oikeastaan kenellekään. Yleensä kohde joutuu huutamaan tuuleen ja saa vastaukseksi korkeintaan mietoja 'en tarkoittanut sinua' -lausahduksia.

Näin syntyy rakoja, jotka ajan mittaan voivat kasvaa kuiluiksi. Oman epävarmuutensa peittämiseksi tarkoitettu kohdentamaton kritiikkikin voi kasvaa - yhtyessään muihin samanlaisiin virtauksiin - liian suureksi epämukavuuden tunteeksi maltillisen jäsenen sietää. Helpompi on silloin jäädä pois. Jos taas fundamentalistit ovat vähemmistössä, voivat he erota omaksi liikkeekseen, ettei heidän konstruoimansa todellisuus järkkyisi.

Marx ja oma pää

Hauska tuo suomen kieli, kun voi sanojen järjestystä vaihtaa ja silti kaikki ymmärtävät mistä puhut. Tosin homma ei taida toimia yhdys sanoilla. Kuten ei yhdys sanojen katkaiseminenkaan oikein toimi.

Mutta asiallisemmin, luin tänään ensimmäistä kertaa ihan itse livenä Marxin Pääomaa. Kokemus oli mullistava. Ei niin, että olisin jotain uutta oppinut. Saati että olisin valaistunut. Lähinnä huomasin ennakkotietoni pitävän hyvin paikkansa.

Karl-setä kirjoitti talousteoriaa; hyvin yksityiskohtaista talousteoriaa. Muutenkin tuottelias mies (tuohon aikaan kaikki ns. suuret tiedemiehet tuntuvat olleen tuotteliaita) ei jättänyt asiaa epäselväksi. Kapitalismi myrkytti yhteiskunnan ja riisti työväestöä. Siinä Marxin tunnetuin idea yksinkertaistettuna. Mutta ei tässä vielä kaikki. Tämän esittääkseen Karl-setä kirjoitti satoja sivuja todisteluja siitä, minkälainen mätäpaise kapitalismi oikein on ja miksi työväen asema on niin kurja.

Graduni yksi harvoista moitteista oli, että paikoin se oli liiankin yksityiskohtainen. Samaa voisin sanoa Karl-sedän talousteoriasta. Toisaalta on kuitenkin sanottava, että hyvin perusteltu on vaikeammin kaadettavissa. Elleivät lukuisat perustelut sitten ole kuin haulikon haulit kohdannut paperitalo - helppo läpäistä.

Onnitteluni setä Karlille, mies omistautui asialleen. Vahinko vain, että kapitalismi eli kauemmin kuin hän ajatteli. Vai onko se nyt sitten vahinko, se jääköön lukijan pääteltäväksi.

Amerikkalainen fundamentalismi ja työväenluokka

Thaddeus Corenon artikkeli sai minut tänään hämmästelemään. Hämmästelemään sitä selkeyttä, millä tavalla tilastot osoittivat amerikkalaisten fundamentalistien edustavan alempia yhteiskuntaluokkia. Vaikka mitään yllätystä ei olekaan siinä, että alempiin yhteiskuntaluokkiin vetoaa usein suorempi ja selkeärajaisempi, konservatiivinen ja reviiritietoinen sisältö, voi siitä silti edelleen yllättyä.

Yksiselitteistä kaavaa tilastoista ei voi vetää, siinä mielessä että jokainen yksilö voitaisiin lokeroida tiettyyn suuntaan. Enemmän tälläiset tilastot valottavat liikkeitä ja sitä mihin ihmisryhmiin ne vetoavat. Ei luokkatutkimuskaan kerro yksilöiden ennusteita, vaan laajemman, makrotason rakenteisuutta ja suuntaviivoja.

Mitä tämä sitten merkitsee? Jotakin varmasti, mutta sitä saatte odottaa vielä hetken. En paljasta kaikkea, jotta mielenkiinto säilyisi...

Keskiluokan tylsyys

Jo aiemmin mainitsin plokissani keskiluokan merkityksen kommunismin torjujana, Marxilaisen teorian vastikkeeksi. Yhteiskuntateoriaa voi rakentaa enemmänkin keskiluokan ympärille. Keskiluokka voidaan nähdä yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjänä ja kaaoksen ehkäisijänä laajemminkin. Mikä on tämä suuri voima, mikä tekee keskiluokasta näin ihmeellisen ja vahvan?

Tylsyys.

Se se on, tylsyys. Keskiluokka on niin keskittynyt tienaamiseen ja elämässä pärjäämiseen, ettei se suvaitse mitään häiriötekijöitä. Näin kaikki suorittamista uhkaava pyritään torjumaan, jotta voitaisiin kunnolla keskittyä taas elämiseen, eli tasapaksuun suorittamiseen, elämässä jonka loppupuolella saattaisi odottaa pelastus, eläke ja edes pieni omaisuus nautittavana - tai taivas uskonnollisille suorittajille.

Keskiluokan tylsyydessä saattaa piillä myös yksi tekijä niin sanotussa sekularisoitumiskehityksessä. Tarkemmin ottaen sekularisaation sijasta voitaisiin puhua uskonnollisuuden muuttumisesta ja monimuotoistumisesta sekä yksilöllistymisestä. Suorittaja-keskiluokka jättää uskonnolliset toimitukset virtuooseille, uskonnollisille eksperteille ja keskittyy tienaamiseen ja elämässä pärjäämiseen. Välillä, jos jää aikaa - lähinnä kriisien kohdalla - voidaan miettiä jumalia ja selittämättömyyksiä, mutta muuten aika kuluu suorittaessa. Toisaalta uskonnollisuus voi osua yhteen intressien kanssa, jos sillä saadaan jotain, statusta, onnellisuutta, omaisuutta, pääomaa tms. Mutta tällöinkin kyse on välineellisestä hyötynäkökulmasta, jossa uskontokin tulee osaksi suorittamista.

Mutta muuten keskiluokka vain jatkaa elämän harmaudessa, ja kasvaessaan se levittää rauhan apatiaa koko yhteiskuntaan.

Takaisin opiskelijaksi

Tai tarkemmin sanottuna takaisin opintotuetuksi. Voihan vehnä, näyttää siltä, että loppuvuodeksi joudun palaamaan työttömästä opiskelijaksi myös tukien suhteen. Näin päättelee työvoimaministeriö, vai mikä lienee, joka asioita hoitaa. Tai sitten voisin jättää pari opintosuoritusta pois ja jatkaa työttömyysturvalla. Mukava systeemi, kun käytännössä yksi essee per kuukausi (tai isompi kirjatentti) määrittää sinut täyspäiväiseksi opiskelijaksi. Onneksi on muutama kuukausi jäljellä opintotukioikeutta, muuten voisi olla loppuvuosi köyhääkin köyhempää.

Sukupolvien uudet vaatteet

Voiko yhteisö muuttua? Jos voi, niin miten? Luonnollisimmin se käy, kun antaa ajan kulua ja uusien sukupolvien nousta. Ellei seuraava, niin joku seuraavista sukupolvista ei enää käy läpi samoja kokemuksia, mitkä ovat alkuperäistä sukupolvea liikuttaneet.

Kuka suomalaisista kantaa kaunaa tanskalaisia kohtaan? Kuitenkin 900 vuotta sitten tanskalaiset kävivät täälläkin ryöstelemässä, Ruotsia vastaan käydyistä sodista puhumattakaan. Unohdettu, poispyyhitty? Ei ehkä historioitsijan mielestä, mutta tavallisen kengänkuluttajan mielestä kyllä. Kaunaa eivät historioitsijatkaan kanna, mitä kenties joistakin ryöstetyistä esineistä (joista ainakin osa on palautettukin).

Lähempien sukupolvien kokemukset ovat luonnollisesti lähempänä. Tarvittaessa niitä pyritään pitämään muistoissa seuraavillekin sukupolville, mutta tunnesiteet eivät ole enää samoja. Helluntailiikkeessä poispyyhkiytyviä muistoja ovat esimerkiksi kiistat luterilaisten kanssa ja maailmanlopulla pelottelu. Molemmista on selvät jäljet vielä havaittavissa, mutta kokemus ei ainakaan luterilaisvihan osalta ole läheskään sama. Nythän helluntailainen päästää luterilaisen mielellään taivaaseen kanssaan. Luulisin.

Uusien sukupolvien ei kuitenkaan tarvitse hätääntyä. Uudet traumaattiset kokemukset odottavat heitä ja näin he voivat muodostaa omat sukupolvikokemuksensa. Mikähän mahtaisi olla meidän sukupolvemme trauma, jota jälkipolvet ihmettelevät? Lama ja työttömyys? Helluntailaisille se maailmanlopulla pelottelu (itse en tosin kokenut pelkoa, omituisia ne muut)? Ei hätää, kyllä me sen vielä löydämme.

Ystävämme Max ja elämän lyhyys

Sosiologi Max Weberille kävi, kuten monille muille aikalaisilleen: hän kuoli. Kuolema ei sattunut mihin aikaan tahansa, vaan kesken hänen tuotteliaimman kautensa. Uskontotieteilijän kannalta ystävämme Max kuoli aivan väärään aikaan. Weberin uskontososiologinen pääteos jäi täysin kesken, epätäydelliseksi, vajaaksi, puutteelliseksi.

Huolimatta teoksen keskeneräisyydestä, sitä on kuitenkin ahkerasti käytetty uskontotieteessä ja sosiologiassa. Kaikesta huolimatta jää jäljelle kysymys, minkälainen lopputulos olisikaan ollut, jos hän olisi malttanut pysyä terveenä ja jättänyt keuhkokuumeen heikompilahjaisille. Selkeämpi teos ainakin, eikä kritiikki olisi aivan samanlaista kuin nyt.

Miten omalla kohdallani, ehdinkö saada jotain elämässäni aikaan, ennen kuin kuolema korjaa minut parempaan maailmaan? Ainakin täytyy yrittää. Sitähän se ystävämme Max muun muassa pohti, kristinuskon suosimaa yritteliäisyyttä ja aktiivista työtä, pelastusta. Pelastanko itseni tekemällä jotain, mitä jälkipolvet siteeraavat? En siitä silloin ainakaan itse perusta, enhän olisi enää itse paikalla.

Kovin itsekeskeiseksi pohdintani minut vetää, taidanpa vain suorittaa omien ambitioideni tyydyttämiseksi; ihan vain, että kokisin itse onnistumisen tunteen. Muista viis? Ehkä kuitenkin minussa vielä jossain itää siemen muiden auttamiseksi ja ohjaamiseksi. Olenhan sentään sertifioitu opettaja, seurakuntatyöstä puhumattakaan - sehän se vasta ylevää onkin. Päädyn siis lopputulokseen: suorita sopivasti, jaa, nauti, äläkä murehdi elämän lyhyyttä.

Lahkomeininkiä

Sana lahko herättää ihmisissä mielikuvia, jotka ovat keskivertosanoja latautuneempia. Jotkut uskontotieteilijät ovat jopa ehdottaneet, että termistä lahko pitäisi luopua, koska sen arkikäyttö eroaa monesti paljon esim. Weberin tarkoittamasta merkityksestä.

Pohjimmiltaan lahko tarkoittaa vastakohtaa kirkolle, puhuttaessa suhteesta valtioon ja yhteiskuntaan. Siinä missä kirkko tarkoitti Weberin kielenkäytössä valtionkirkkoa, lahko tarkoitti valtion määräysvallasta vapaata uskonnollista liikettä. Tästä tosin seuraa - riippuen yhteisöstä - muita tekijöitä, kuten sosiaalinen hyväksyttävyys jne. Mutta itse termi ei varsinaisesti ole latautunut, kuten eivät sanat yleensäkään ilman niiden käyttöä ja sitomista tarkoituksiinsa.

Pitäisikö uskontotieteilijöiden muuttaa termejään? Houkuttelevaa se on siinä suhteessa, että monien mielikuvat poikkeavat suuresti käyttäjän omista. Hankalaksi touhun tekee se, että termejä ja typologiaa (kirkko-lahko) on käytetty jo sadan vuoden ajan runsaasti ja uusien termien lanseeraaminen käyttöön on vaikeaa ja lopputulos epävarmaa. Lisäksi tutkimusten ja kirjoitusten yhteydessä yleensä selitetään termien sisältö, mikä helpottaa asiaan perehtymätöntäkin ymmärtämään jutun juonen.

Jotain kommervenkkejä aion tehdä typologian kanssa tulevan reilun kolmen vuoden aikana, mutta mitään mullistavia uutuuksia en aio tehdä. Perusajatus typologiassa on hyvä, vain pientä päivitystä nyky-yhteiskuntaan ja voilà. Kunhan ensin keksisi mitä ne päivitykset ovat...

Virallinen opiskelija

Nyt se on virallista. Jatko-opiskelu nimittäin. Näyttää olevan melko automaattinen asia sen jälkeen, kun professori asiaa puoltaa. Siihen kuitenkin tähtään, ettei titteli vaihdu ikuiseksi opiskelijaksi. Neljän vuoden päästä saisi riittää allekirjoittaneelle. Ehkä sitten eläkkeellä voisi lisää opiskella. Kohtapuoliin voisi töitäkin tehdä.

Ne mukavat amerikkalaiset...

Tänään törmäsin jälleen amerikkalaiseen näköharhaan. Onko kyseessä näköharha vai itsepäisyys, ehkä ne molemmat yhdistyvät amerikkalaisissa. Artikkelin kirjoittaja kirjoitti sujuvasti ja itsevarmasti fundamentalisteista ja fundamentalistien kulttuuriluokasta. Eurooppalaiseen silmään molemmat luokittelut saattavat sattua pahasti, sillä monien asiantuntijoiden käsitykset termien sisällöistä poikkeavat jossain suhteessa amerikkalaiseen järjenjuoksuun verrattuna.

Siinä missä eurooppalaiselle fundamentalismi tarkoittaa paljon laajempaa yleiskäsitettä, tarkoittaa se monelle USA:n oppineelle amerikkalaisen kristillisyyden tiettyä muotoa. Luokan ja kulttuurin käsitteitäkään eivät monet aseta vastakkain yhtä ehdottomasti kuin artikkelin kirjoittajan tekstistä voisi ymmärtää. Lukijalle tulee tällöin helposti mielikuva sulkeutuneesta ja mustavalkoisesta maailmasta ameerikan yhdysvalloista.

Mutta onko todella näin? Ikänsä suuressa ja kattavassa yhteiskunnassa asuneen tutkijan, joka kirjoittaa oman yhteiskuntansa lukijoille omassa yhteiskunnassaa tapahtuvista asioista, mieleen ei välttämättä tule, mitä muualla asioista ajatellaan. Typerää, ajattelen, on sitä muuallakin elämää. Mutta ehkä kirjoittajalle ei ole. Tahallista perspektiivin rajallisuus ei kuitenkaan ole; luonnollista se on kaikille, jokaisessa yhteisössä.

Nykyisen tilanteen vallitessa ulkopuolisen on pyrittävä ymmärtämään vieraan kulttuurin erityispiirteet, kuten erot ilmaisuissa ja kommunikoinnissa yleensä. Silti se tekee hankalammaksi toisten tutkijoiden kanssa keskustelemisen, mihin kukin tieteenala on yleensä pyrkinyt molemmin puolin atlanttia...

Amerikkalaisesta unelmasta

Tulen tutkimukseni ohessa lukeneeksi useammankin artikkelin ja kirjan, joissa käsitellään USA:n yhteiskuntaa ja luokkajakoja, niin uskonnollisella kuin maallisella tasolla. Tämän päivän Turun Sanomissa käsiteltiin USA:n opiskelijoiden kiristyviä tilanteita. Vaikka taantuman aikana kansalaisten varallisuus ja toimeentulo kiristyy ja vaikeutuu, nostavat oppilaitokset lukukausimaksujaan. Tämä vaikeuttaa yhä useamman opiskelijan mahdollisuuksiin selviytyä opinnoissaan tai edes päästä opiskelemaan. Eniten muutokset yhteiskunnassa ja lukukausimaksuissa koettelevat köyhempien perheiden nuoria, rikkaiden lapsilla rahaa maksuihin vielä riittää. Keskituloiset jo joutuvat säästämään pienen iän verran lapsiensa koulutukseen, eikä sekään aina riitä. Tasokkaan koulun opiskelijan vuosibudjetti ylittää helposti 50 000 dollaria. Vielä kun köyhille ja lahjakkaille suunnattuja stipendejä vähennetään, ovat nuoret entistä eriarvoisemmissa asemissa.

Kaiken tämän keskellä USA:ssa ei mielellään puhuta yhteiskuntaluokista. Onhan jokaisella mahdollisuus yrittää ja pyrkiä mahdollisimman pitkälle elämässä ja urallaan. Amerikkalainen unelma vapaassa kilpailuyhteiskunnassa ei kuitenkaan toteudu, jolloin kulissit näyttävät entistä vääristyneemmiltä ja pilkkaavilta. Etuoikeutetut näyttäytyvät entistä etuoikeutetummilta.

Suomessa ei toistaiseksi koulutuksen osalta ole samanlaisia esteitä tasa-arvolle. Toisaalta yliopistossa opiskelevista selvän enemmistön vanhemmilla on korkea koulutus. Lapset valitsevat helpommin sosiaalisesti tutun tulevaisuuden, eikä sosiaalista liikkuvuutta tapahdu suuressa mittakaavassa. Tasa-arvoiset mahdollisuudet eivät siis tuo tasa-arvoa ilman ihmisten halua ja tekoja.

Tarvitaanko siis tasa-arvoa, jos ihmiset eivät siihen kuitenkaan pyri? Tasa-arvoiset mahdollisuudet ovat kuitenkin tae siitä, ettei luokkayhteiskunta eriarvoistu räikeän moraalittomaksi apartheid-yhteiskunnaksi.

Oodi tilastoille

Maailmassa on paljon ikäviä asioita. Onneksi on myös paljon hyviä asioita, kuten tilastot. Niitä lukiessa ihmisen sielu lepää. Vielä onnellisemmaksi ihminen tulee, kun hän saa itse tehdä ja analysoida tilastoja. Mikä onnen autuus, kun sellainen ura tielle osuu, jossa voi tilastojen kanssa työtä tehdä. Elämä ilman tilastoja on kuin autiomaa ilman vettä, kuin lounas ilman ruokaa: jotain oleellista puuttuisi. Synkimmänkin päivän voi tilasto pelastaa ja nostaa ihmisen synkeyden suosta avaralle kalliolle. Kaiken sekasorron keskellä tilasto ohjaa ihmistä kuin majakka laivaa, ohjaten hänet oikeaan suuntaan. Kiitos, tilastot, että saan teidän seurastanne nauttia.

Tällä viikolla tilasin ja sain FSD:lta kyselydataa suomalaisten uskonnollisuudesta. Olen onnellisena jo parin päivän ajan syventynyt aineistoon ja tilastoinut ja analysoinut sitä tilasto-ohjelman avulla. Ja opetellut ohjelman käyttöä. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka väittävät tilastojen olevan tylsiä, saati vaikeita. Tilastot ovat yksi elämän suurista nautinnoista.

Juna, auto, helikopteri, apostolinkyyti, Filippuksenkyyti, polkupyörä...?

Olen viimeisen kahden päivän aikana tullut siihen johtopäätökseen, että auton hankkiminen saattaa olla ensi keväänä edessä. Jos ja kun alan keräämään aineistoa väitöskirjaa varten, joudun joka tapauksessa reissaamaan jonkun verran. Helpoimmalla - vaikkei halvimmalla - pääsisin, jos hankkisin auton.

Junalla pääsee kyllä monille paikkakunnille, mutta ei kaikille. Linja-autojen kanssa vaihdot eivät varmasti osuisi kohdilleen. Molempien näiden lisäksi tarvitsisi joillakin paikkakunnilla vuokrata auto tai kerjätä kyytiä tutuilta/tuntemattomilta. Vaikka Rovaniemelle olisikin järkevä mennä junalla joka tapauksessa, ei muiden paikkakuntien kiertämisessä kyseinen kulkuväline taitaisi niin hyvä vaihtoehto olla.

Pyörällä en talven räntäsateessa joka tapauksessa urheilisi, kävelystä puhumattakaan. Filippuksen kyyti on liian epävarma, eikä helikopteriin ole varaa. Ostaisinko siis auton? Mahdollisesti. Paljolti se riippuu myös apurahojen saamisesta, kuten koko projekti muutenkin.

Vaikka kuinka haluaisin sen Aston Martinin, taitaa se kuitenkin vielä jäädä tulevaisuuden hankinnaksi. Liian suuri polttoainekulutus, vähemmän täytyisi sen auton syödä. Olen lähes pakotettu valitsemaan pikkuautojen ja autottomuuden väliltä. Ehkä sitten ostan Fiat 500:n. Siis uudemman version, en 40 vuotta vanhaa autoa. Katsotaan sitä keväällä, koeajoja täytyy varmaan tehdä muillakin autoilla. Se siitä rikastumisesta.

Ps. Niille jotka eivät tiedä mikä on Filippuksen kyyti: Raamatun Apostolien tekojen kirjassa Jumala tempasi Filippuksen etiopialaisen hoviherran luota. Filippus siis lensi.

Keskiluokka kommunismin torjujana

Setä Karl Marx oli hurja jätkä. Hurjat olivat myös hänen visionsa maailman(talouden) tulevaisuudesta. Koska hän näki kapitalismin olevan tuhoon tuomittu, sen sisäänrakennetun riistojärjestelmän vuoksi, ennusti hän työväen nousevan vallankumoukseen. Konfliktien sarjan lopullinen lopputulos olisi setä Karlin mukaan kommunistinen yhteiskunta. Kommunismi oli luonnollinen ja vääjäämätön tulevaisuuden tila, ajatteli Marx. Ei väkisin ylhäältä käsin pakottamalla, kuten Lenin myöhemmin halusi oikaista, vaan kapitalistisen riiston synnyttämän kapinoiden sarjan seurauksena.

Kommunistista yhteiskuntajärjestystä ei kuitenkaan ole Marxin hahmottelemalla tavalla koskaan syntynyt. Lenin, Stalin ja kumppanit pakottivat oman versionsa kommunismista ja heitä seurasi omanlaisensa joukko. Mutta setä Karlin visiot eivät ole sellaisenaan koskaan toteutuneet. Mikä siis mättää historiassa, kun hieno ajatus ei toiminut.

Menemättä pidemmälle historiallisiin selityksiin, mainittakoon yksi olennainen puute Marxin visiossa. Koko idea perustui omistajien ja työläisten väliseen riistoon ja epäsuhtaan. Epätasa-arvon kasvaessa köyhät työläiset alkaisivat vaatia enemmän vastinetta työpanokselleen. Kapitalististen omistajien taas vaatiessa enemmän itselleen, runsaslukuisempi työväestö asettuisi kapinaan. Setä Karl sivuutti käytännössä kokonaan omistajien ja työläisten väliin sijoittuvat, keskiluokkaiset ihmiset, koska he eivät muodostaneet merkittävää ryhmää. kooltaan tai intresseiltään Vuosien saatossa keskiluokka kuitenkin kasvoi ja mullisti luokkarakenteen. Kaiken lisäksi keskiluokka tuntui olevan liian tyytyväinen olosuhteisiin, mikä vähensi konfliktien ja vallankumousten todennäköisyyttä.

Voisiko siis väittää, että keskiluokka on estänyt kommunismin syntymisen teollistuneissa maissa (agraarisia yhteisöjä Marx ei teoriallaan käsitellyt)? Jos setä Karl saisi päättää, niin, ehkä. Keskiluokat siis pettivät Marxin, mutta pelastivat kapitalismin? Jos niin haluaa ajatella, niin kyllä. Minulla ei ole asiaan varsinaisesti mielipidettä, kunhan vain pohdin tyhjiä, jotta olisi jotain tekemistä.

Tähtäimessä Rooma

Kun en jaksanut kirjoitella lukemistani pitkäveteisistä artikkeleista, ajattelin haaveilla tulevasta. Mainitsin plokini esittelyssä tohtorijuhlinnasta Roomassa, siispä siitä pari sanaa.

Jotta työ tuntuisi mielekkäältä, täytyy asettaa sekä tavoitteita että suunnitella palkintoja. Tavoitteeni on suoriutua tohtoriksi neljässä vuodessa, siitä huolimatta, että tutkittavaa olisi toisellekin vuosikymmenelle. Neljän vuoden päästä olen vielä alle neljänkymmenen, mikä olisi ihan suotavaa, ajatellen eläkkeen kerryttämistä ja muuta kivaa.

Mutta ettei humanisti unohtaisi elämästä nauttimisen taitoa, täytyy luoda myös sopivia palkintoja työrupeaman päähän. Uskontotieteilijälle sopiva kohde on Rooma. Vatikaani-kierros sopii jotenkin aiheeseen. Sen lisäksi Rooma sopii kulinaristin kohteeksi. Riittävästi ruokaa ja hyvää viiniä takaa onnistuneen humanistijuhlan. Mutta juhlat kaipaavat myös juhlaväkeä, minkä vuoksi olen suunnitellut myös kutsuvani ystäväni ja kaverini kevään 2013 juhliin Roomaan. Omalla kustannuksella kukin saisi tosin liikkua, mutta loistavaa seuraa ja hyvät opiskeluelämän päättäjäiset olisivat jokaiselle halukkaalle tiedossa. Yhtenä aamupäivänä yhteinen kierros Vatikaanissa ja kahtena iltana porukalla syömingit. Eipä sitä enempää suunnitelmia tarvitakaan. Tarvitaan vain valmis väitöskirja ennen tuota kohtalokasta kevättä.

Mutta tästä lisää jatkossa...

Marxin ja Weberin jäljillä

Maailma muuttuu, mutta Marx pitää edelleen pintansa. On mielenkiintoista havaita, että vaikka 2000-luvun yhteiskunnat ovat länsimaissa hyvin erilaisia kuin 1800-luvulla Marxin päivinä, ovat miehen ajatukset edelleen suuren mielenkiinnon kohteena sosiologiassa. Toinen samanlainen mies on Max Weber. Mutta Weberin teoksista voidaan sentään löytää teoriakehyksiä ja yrityksiä selittää yhteiskuntaa systemaattisesti, kun Marx lähinnä tyytyy esittämään omia ideoitaan yleisellä tasolla.

Toki Marx omalla ydinalallaan - taloustieteessä - loi pidemmälle meneviä suuntaviivoja maailman menosta ja tulevaisuuden visioista. Mutta silti monet hänen tunnetuimmista ideoistaan jäivät tosiaan vain keskustelun tasolle. Yhtä mielenkiintoista on tietenkin se, miten monia ja pitkälle meneviä tulkintoja miehen kirjoituksista on tehty.

Omassa tutkimuksessani on Marx ainakin mainittava. Luokkatutkimuksessa uusmarxilaiset teoriat ovat toinen kahdesta merkittävästä teoriasuuntauksesta; toinen merkittävä suuntaus on uusweberiläinen. En tiedä kuinka paljon valintaan vaikuttaa subjektiivinen kanta turhasta konfliktinhakuisuudesta, mutta toistaiseksi olen tutkimuksessani kallistumassa uusweberiläisten suuntaan. Marxilainen riisto ei vain tunnu istuvan käsitykseeni suomalaisen yhteiskunnan rakenteista. Valintaan tosin vaikuttavat myös johtavien liikkuvuustutkijoiden käyttämät valinnat; parempi mennä heidän valitsemallaan tiellä, niin pääsee helpommalla ja saa enemmän vertailuaineistoa. Eikä oman tutkimusaiheen kannalta ole niin suurta merkitystä, mihin päin kallistuu. Kunhan löytää jotain mihin nojata ja mitä verrata.

Oli niin tai näin, Marx ei unohdu. Eikä Weber, ainakaan jos on kyse sosiologeista.

Liian iso Suomi

En olisi uskonut tälläistä sanovani, mutta tähän olen tänään päätynyt: Suomi on turhan iso maa.

Väitteeni järkiperäisyys ehkä valkenee, kun otetaan huomioon, etten silti edelleenkään pidä Suomea liian isona väkiluvulla tai kaupunkien koolla mitattuna. Kyse on silkasta maantieteestä. Eikö tätä maata olisi voinut aikoinaan jakaa vähän naapureillekin? Ruotsille pohjanmaa, Oulun seutu ja keskisuomi, Norjalle lappi, Venäjälle kainuu, savo ja karjala, Virolle Helsinki. Maa olisi kulttuurien- ja yhteiskuntatutkijoille silloin paljon kompaktimpi kohde. Mutta ei, tarvitaan iiiiso maa ja suuret etäisyydet.

Heräsin tähän autuuteen alkaessani tänään pohtia tutkimuksen kohteeksi joutuvia seurakuntia. Ongelma syntyy, kun otosryppään täytyisi edustaa koko Suomea edes jossain määrin. Rovaniemeä pidemmälle en silti aio mennä. Joku raja se tutkijallakin on oltava. Olin aluksi ajatellut kymmenen seurakunnan olevan riittävästi, mutta nyt pohdin kuuttatoista. Silti aukkoja jää vielä mukavasti.

Ehkä ongelma periytyy vain ja ainoastaan perfektionismista ja kiusauksesta tehdä täysin kattava tutkimus. Se olisi kuitenkin niin suuri projekti, että se on helppo sivuuttaa. Samoin sivuutan ihan pienimmät seurakunnat, vaikka mediaani 236 helluntaiseurakunnan koosta on 96 jäsentä. Pienet ovat monet muuttotappiopaikkoja ja koostuvat usein eläkeläisistä. Tutkimuksen kohde on kuitenkin työikäiset (mukaan otetaan myös tuoreita eläkeläisiä) ja pysyvämmät rakenteet.

Yksi valikointia määrittelevä asia on myös suurien seurakuntien suuri osuus kokonaisjäsenmäärästä. Kymmenen suurimman yhteenlaskettu jäsenmäärä on kolmasosa kaikista helluntailaisista. Jo 26 suurinta seurakuntaa muodostaa puolet kokonaisjäsenmäärästä. Eli kyllä niitä suuriakin täytyy suosia, vaikka pieniäkin tarvitaan.

Mitään ongelmaa ei olisi, jos aikaa ja rahaa olisi riittävästi. Mutta vaikka apurahaa saisikin, riittää se vain tiettyyn määrään saakka. Eikä aikaakaan ole, kun en halua projektia pitkittää. Töitä ainakin riittää, se on hyvä se. Ehkä.

Sosiaalista nousua

Sosiaalinen nousu - tai neutraalimmin liikkuvuus - ei ole vierasta myöskään allekirjoittaneelle. Suurten ikäpolvien ja suuren muuton (maaseudulta kaupunkiin) mullistusten jälkeen ei Suomessa ole enää samanlaista sosiaalista liikkuvuutta nähty kahteenkymmeneen vuoteen. Lama 1990-luvulla sotki kyllä vielä yhteiskunnan kenttää, luoden liikkuvuutta myös alaspäin. Yhteiskuntarakenne kuitenkin on enemmän tai vähemmän jähmettynyt 1980-luvulta alkaen. Poikkeuksia tietenkin on, miksi taidan itsenikin lukea.

Isovanhempani olivat pientilallisia, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia maalaisia. Suuret ikäluokat, eli heidän lapsensa, kasvoivat kaupunkilaisiksi ja kouluttautuivat paremmin, aivan kuin ikätoverinsa Suomessa. Suurelle osalle suomalaisista sosiaalinen liikkuvuus jäi suunnilleen tähän, seuraavan sukupolven muutokset olivat paljon pienempiä.

Tätä taustaa vasten oma urbanisoitumiseni ja kouluttautumiseni tohtoriksi on poikkeavaa. Myös jännittävää, sen myönnän. Ainakin jos sitä alkaa ajattelemaan. Joillakin toisilla poikkeusyksilöillä oma sosiaalinen nousu aiheuttaa vakavaa epämukavuutta oman suvun ja perheen keskellä. Monia näistä voisi jopa kutsua nousukkaiksi ja snobeiksi, tai siltä ne saattavat näyttää vanhojen tuttujen silmissä.

Itse viihdyn sukuni ja perheeni parissa (ainakin toistaiseksi) suunnilleen yhtä hyvin kuin lapsenakin. Toisaalta olin monesti omien harrastuksieni parissa, enkä nytkään ole jatkuvassa kiinteässä kanssakäymisessä oikeastaan kenenkään kanssa. Miten jatkossa, onnistunko pitämään itseni "normaalina"? Mitä normaalius edes on? Omalla kohdallani se merkitsee erilaisuutta. Olen itse erilainen ja ihmiset ympärilläni ovat erilaisia. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes alan tuntemaan itseni arjen etnografiksi - silloinkin kun olen vapaalla. Tai jos muutun muukalaiseksi tuttujeni keskellä; vaikeasti lähestyttäväksi intellektuelliksi.

Silloin tarttis tehrä jotain...

Tittelinkipeydestä ja -kammosta

Vaikka plokin otsikossa titteliin viitataankin, ei tämä kirjoitus koske sitä. Sen sijaan olen lukemisissani törmännyt helluntailaisten monimutkaiseen suhtautumiseen titteleitä kohtaan.

Kun lukee lehtikirjoituksia ja historiikkeja ensimmäisistä helluntailaisista, huomaa mielenkiintoisen ilmiön. Niissä muistetaan mainita hyvinkin tarkkaan, jos joku vähänkin keskeinen tai asiaan liittyvä henkilö on ammatiltaan tai arvoltaan jotenkin merkittävä. Tälläisiä ovat kauppiaat, liikemiehet, opettajat, akateemisesti kouluttautuneet jne. Sen sijaan työväestötaustaisia ammatteja tai "tittelejä" ei juurikaan mainita.

Asia on toisaalta luonnollinen, poikkeavuudet ja erilaisuudet nousevat aina esiin, eikä Suomen yhteiskuntaluokkarakenne ollut sata vuotta sitten lähellekään niin keskiluokkainen kuin mitä se nyt on. Kummallisuus alkaa siitä, kun ottaa huomioon, miten paljon voidaan löytää kirjoituksia ja opetuksia, jotka lyttäävät titteleiden korostamisen ja painottavat kaikkien samanarvoisuutta. Työntekijöiden kohdalla asiaan vaikutti vielä ero kirkosta ja sitä kautta kaiken kirkkoon viittaavan kammoksuminen.

Jo 1920-luvulla helluntaiseurakuntien työntekijöille voidaan nähdä kehittyneen tittelikammo. Esimerkiksi Eino Ahonen kirjoitti 1928 Ristin Voitto -lehdessä, miten helluntailaiset (pappiskouluttautuneetkin) luopuivat papin arvonimistä, kaavuista ynnä muista. Oli syntynyt tavallisuutta ja nöyryyttä painottava diskurssi, jossa nöyryys nousi yltiöpyhäksi arvoksi.

Ulkoinen suora diskurssi kävi voimakkaasti titteleitä ja arvoja vastaan, mutta todellisuus oli silti toisennäköinen. Oheisviestintä kertoi edelleen, miten erilaiset ja menestyneet huomioitiin. Ellei samassa lauseessa, niin ainakin samassa kappaleessa voitiin tittelit ja arvot tuoda esiin ja kuitenkin tuomita niiden esille nostaminen.

Kaksinaamaisuutta? Ei kai, ihan vain normaalia ihmisen toimintaa...

Kypsyttelyä

Väitöskirjaprojekti on kuin hyvä viini, se paranee ajan kuluessa. Nuorena se on raaka ja sekava, mutta ikääntyessään sen vivahteet selkiintyvät ja ryhti paranee. Mistä tämä tuli mieleeni? Päätin juuri julistaa syksyn alkaneeksi ja avata Espanjasta tuomani brandy-pullon. Nyt avattu pullo on vasta gold reserve. Iltojen pimentyessä vuoroon tulee vielä imperial. Vanhempaa ja kypsyneempää. Vähän niin kuin hyvä väitöskirja.

Se on viikonloppu ja teksti sen mukaista...

Yliliikkuvat suomalaiset

Tutkimuksen alkuvaiheessa sitä huomaa pähkäilevänsä monenlaisien kysymyksien parissa. Tänään yhdeksi merkittäväksi ongelmaksi on muodostunut suomalaisten yliliikkuvuus. Yli 70 prosenttia suomalaisista aikuisista oli 1995 työllistynyt erilaiseen ammattiin kuin vanhemmat lapsuudenkodissaan vuonna 1970. Osa selittyy luonnollisesti maatalouden supistumisella, mutta silti Suomi on liikkuvuuden kärkipäätä maailmassa.

Mitä tämä merkitsee minun kannaltani? Lisää työtä, lisää pähkäilyä, sitä tämä merkitsee. Jos koko maa muuttuu, niin suunnilleen kaikki ryhmät muuttuvat siinä sivussa, jolloin uusien selittäjien todistelu tulee haasteellisemmaksi. Mutta ällös huolestu, poikas valveilla on. Tyrkin niitä uusia muuttujia ja sitä kautta selittäjiä sinne siitä huolimatta. Ehkä jossain vaiheessa kokonaisuus alkaa näyttämään uskottavalta.

Ja lukeminen jatkuu...

Kirjoittamisesta

Tänään vietimme kulttuurien tutkimuksen laitoksen jatko-opiskelijoiden kanssa aikaa tieteellisen kirjoittamisen seminaarissa. Itseäni riivaa kirjoittamisessa joskus raskas itsekritiikki. En pidä kirjoituksiani aina niin ihmeellisinä ja uutta valoa antavina, että niillä olisi mitään todellista arvoa.

Kun tällainen kriisi uhkaa hyökätä päälle, on apu lähellä. Vain muutaman "tieteellisen" artikkelin tai kirjan luvun luettua tajuaa jälleen, ettei sen tason tarvitse niin päätä huimaava olla, jotta sitä joku lukisi. Monenkaan kirjoituksen sisältö ei tarjoa uusia oivalluksia, tai edes vahvoja tuloksia. Missä kriisin ydin sitten piilee?

Luulisin omalla kohdallani eniten vaivaa tuovan amatööriyteni kirjallisen viestinnän suhteen; tai tunteeni amatööriydestä. Kielioppia en ole missään kielessä rakastanut, tuskin huomannut. Viimeksi tuskailin ranskan kieliopin kanssa. Aina kun haluan palata maanpinnalle ja huomata tyhmyyteni, alan lukemaan ranskan kielioppia.

Onneksi olen kuitenkin kehittynyt kirjoittajana jo sen verran, että ensimmäinen kynnys kirjoittamiseen on madaltunut huomattavasti. Kun madallan omia odotuksiani sisällön tasosta, olen jo päässyt pitkälle. Keep it simple, stupid! Ei niin että pitäisin itseäni jotenkin erityisen viisaana. Sen illuusion romuttamiseen ei tarvita kuin ranskan kielioppi.

Ps. Mieleeni muistuu aiheesta yksi hauska tapaus. Kasvatustieteen proseminaarityötäni tarkasteltaessa minulta kysyttiin, arvostelinko liian kärkevästi uskonnon oppikirjojen kirjoittajia virheellisistä ja puutteellisista tiedoista kirjoissa; hehän ovat vain ihmisiä, joilla on kirjojensa kanssa suuri projekti (vaikkakin myös riittävästi aikaa ja ihmisiä tarkistaa tekstejään). Vastaukseni hetken keskustelun jälkeen oli: ehkä mä sitten vain olen viisaampi. Joskus totuus sattuu. Kenen nilkkaan, se on sitten toinen tarina.